Lue keskustelun säännöt.
Turvaton lapsuus on tehnyt ihmissuhteista vaikeita
07.05.2020 |
Olen vasta melko myöhään ymmärtänyt sen, että tämän takia minulla on ollut suuri tarve kokea monet suhteet toisiin ihmisiin erittäin läheisinä, olivat ne sitä todellisuudessa tai eivät. Olen yrittänyt saada niistä jotain sellaista, mitä kotona jäin ilman. Minulla on ollut valtava tarve kokea edes jossakin olevani hyväksytty ja tärkeä. Vasta melko myöhään olen tajunnut sen, että ihmisen osa on olla elämässään pääosin yksin.
Kommentit (118)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Eikä se ajatus lopussa yksinäisenä sitten kuitenkaan kovin paljon lohduta, ettei kyseinen ihmissuhde ollut oman ja vaivan arvoinen, vaan huonosta seurasta on järkevää hankkiutua eroon. Yksinäisyys silti on ja pysyy elämässä.
Minä olin nuorempana kiltti ja olin juuri tuollainen jolle kaikki halusi avautua (olin kuunnellut isänkin itsariuhkailuja viisivuotiaasta, vei kerran laivan kannelle ja, sanoi että ajatteli hypätä, minä ahdistuin jolloin hän sanoi että "minä luulin että ymmärtäisit". Come on, olin alle 10 v, juu en ymmärtänyt.) Mutta sitten kun lakkasin kuuntelemasta muitten murheita niin olenkin saanut olla yksin. Minua ihan taatusti pidetään outona ilman että sanon yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Niin.
Minua itseäni vaivaa ehkä eniten juuri se, etten osaa olla oma itseni. Jotenkin yritän jatkuvasti mukautua sellaiseksi kuin kuvittelen muiden haluavan minun olevan. Tavallaan elän elämääni täysin ulkopuolelta käsin. En usko, että mikään ihmissuhde voi toimia, jos ei kykene olemaan aito.
Kyllähän se epätoivo varmasti paistaa ulospäin. Jotenkin tuosta hyväksymisen tarpeesta pitäisi päästä eroon, mutta se on vaikeaa kun ei lapsuudessa ole kokenut koskaan kelpaavansa. Tai ehkä vielä pahempaa, että on annettu aina sellaista viestiä että on täysin vääränlainen kaikin mahdollisin tavoin.
Tuttua minullekin, lapsuuden turvattomuus ajaa minua epätyydyttäviin symbioottisiin ihmissuhteisiin. En osaa liittyä toiseen ihmiseen aikuisen tavoin. Odotan, että toinen ihminen olisi kuin äiti tai isä. Tasavertainen suhde on mahdottomuus. En ole ole kenenkään vertainen vaan alenpi arvoltani.
Luin joskus kirjan: Yksinäisyydestä erillisyyteen ja yhteyteen. Tuntui, että kirjassa käsiteltiin minun ongelmiani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Niin.
Minua itseäni vaivaa ehkä eniten juuri se, etten osaa olla oma itseni. Jotenkin yritän jatkuvasti mukautua sellaiseksi kuin kuvittelen muiden haluavan minun olevan. Tavallaan elän elämääni täysin ulkopuolelta käsin. En usko, että mikään ihmissuhde voi toimia, jos ei kykene olemaan aito.
Kyllähän se epätoivo varmasti paistaa ulospäin. Jotenkin tuosta hyväksymisen tarpeesta pitäisi päästä eroon, mutta se on vaikeaa kun ei lapsuudessa ole kokenut koskaan kelpaavansa. Tai ehkä vielä pahempaa, että on annettu aina sellaista viestiä että on täysin vääränlainen kaikin mahdollisin tavoin.
Ymmärrän täysin. Jos ei ole kokenut olevansa hyväksytty sellaisena kuin, niin on todella vaikea kehittää tyhjästä hyvää itsetuntoa. Sitä ehkä oppii jotenkin peittelemään epävarmuuksiaan, kun huomaa että niiden esiin tuomisesta ei ainakaan pidetä. Sitten kun jokin ihmissuhteessa menee pieleen, niin ainakin minulla alkavat valtavat itsesyytökset, oli syy itsessä tai ei. Alitajuisesti sitä on joka tapauksessa vakuuttunut omasta huonommuudestaan ja siitä, että se on syynä kaikkiin omiin ongelmiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Niin.
Minua itseäni vaivaa ehkä eniten juuri se, etten osaa olla oma itseni. Jotenkin yritän jatkuvasti mukautua sellaiseksi kuin kuvittelen muiden haluavan minun olevan. Tavallaan elän elämääni täysin ulkopuolelta käsin. En usko, että mikään ihmissuhde voi toimia, jos ei kykene olemaan aito.
Kyllähän se epätoivo varmasti paistaa ulospäin. Jotenkin tuosta hyväksymisen tarpeesta pitäisi päästä eroon, mutta se on vaikeaa kun ei lapsuudessa ole kokenut koskaan kelpaavansa. Tai ehkä vielä pahempaa, että on annettu aina sellaista viestiä että on täysin vääränlainen kaikin mahdollisin tavoin.
Ymmärrän täysin. Jos ei ole kokenut olevansa hyväksytty sellaisena kuin, niin on todella vaikea kehittää tyhjästä hyvää itsetuntoa. Sitä ehkä oppii jotenkin peittelemään epävarmuuksiaan, kun huomaa että niiden esiin tuomisesta ei ainakaan pidetä. Sitten kun jokin ihmissuhteessa menee pieleen, niin ainakin minulla alkavat valtavat itsesyytökset, oli syy itsessä tai ei. Alitajuisesti sitä on joka tapauksessa vakuuttunut omasta huonommuudestaan ja siitä, että se on syynä kaikkiin omiin ongelmiin.
On minulle myös tuollaisen syyttelijän lisäksi jokin toinenkin persoonan osa, jolla on erilainen selitys ongelmilleni. Tämä persoonan osa on vakuuttunut siitä, että saan ihmisiltä kurjaa kohtelua siitä syystä, etten vain yksinkertaisesti ole oikea ihminen. Ahdistuneena usein ajattelen, ettei kukaan näe minua tai välitä minun tuntemuksistani, koska en vain todellisuudessa ole olemassa, vaan olen lähinnä haamu, jonka läpi kaikki katsovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttua minullekin, lapsuuden turvattomuus ajaa minua epätyydyttäviin symbioottisiin ihmissuhteisiin. En osaa liittyä toiseen ihmiseen aikuisen tavoin. Odotan, että toinen ihminen olisi kuin äiti tai isä. Tasavertainen suhde on mahdottomuus. En ole ole kenenkään vertainen vaan alenpi arvoltani.
Luin joskus kirjan: Yksinäisyydestä erillisyyteen ja yhteyteen. Tuntui, että kirjassa käsiteltiin minun ongelmiani.
Tähän pitää tutustua, kiitos vinkistä.
Vierailija kirjoitti:
Tuttua minullekin, lapsuuden turvattomuus ajaa minua epätyydyttäviin symbioottisiin ihmissuhteisiin. En osaa liittyä toiseen ihmiseen aikuisen tavoin. Odotan, että toinen ihminen olisi kuin äiti tai isä. Tasavertainen suhde on mahdottomuus. En ole ole kenenkään vertainen vaan alenpi arvoltani.
Luin joskus kirjan: Yksinäisyydestä erillisyyteen ja yhteyteen. Tuntui, että kirjassa käsiteltiin minun ongelmiani.
Minä joskus kuvailin nuoruuden kaveri suhdetta symbioosiksi, jälkeenpäin olen tajunnut että symbioosi oli täysin minun päässäni ja olimme ihan vaan ystäviä. Minä kun loukkaannuin jo siitä ettei hän kertonut minulle aina kun kävi kaupassa tms koska minä kyllä ilmoitin. Ja eräs nuoruuden poikaystävä sanoi että hänestä tuntuu kuin hänen pitäisi olla äitini. No, molemmat suhteet on tuosta haalistuneet ja minä tietenkin yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Niin.
Minua itseäni vaivaa ehkä eniten juuri se, etten osaa olla oma itseni. Jotenkin yritän jatkuvasti mukautua sellaiseksi kuin kuvittelen muiden haluavan minun olevan. Tavallaan elän elämääni täysin ulkopuolelta käsin. En usko, että mikään ihmissuhde voi toimia, jos ei kykene olemaan aito.
Kyllähän se epätoivo varmasti paistaa ulospäin. Jotenkin tuosta hyväksymisen tarpeesta pitäisi päästä eroon, mutta se on vaikeaa kun ei lapsuudessa ole kokenut koskaan kelpaavansa. Tai ehkä vielä pahempaa, että on annettu aina sellaista viestiä että on täysin vääränlainen kaikin mahdollisin tavoin.
Ymmärrän täysin. Jos ei ole kokenut olevansa hyväksytty sellaisena kuin, niin on todella vaikea kehittää tyhjästä hyvää itsetuntoa. Sitä ehkä oppii jotenkin peittelemään epävarmuuksiaan, kun huomaa että niiden esiin tuomisesta ei ainakaan pidetä. Sitten kun jokin ihmissuhteessa menee pieleen, niin ainakin minulla alkavat valtavat itsesyytökset, oli syy itsessä tai ei. Alitajuisesti sitä on joka tapauksessa vakuuttunut omasta huonommuudestaan ja siitä, että se on syynä kaikkiin omiin ongelmiin.
On minulle myös tuollaisen syyttelijän lisäksi jokin toinenkin persoonan osa, jolla on erilainen selitys ongelmilleni. Tämä persoonan osa on vakuuttunut siitä, että saan ihmisiltä kurjaa kohtelua siitä syystä, etten vain yksinkertaisesti ole oikea ihminen. Ahdistuneena usein ajattelen, ettei kukaan näe minua tai välitä minun tuntemuksistani, koska en vain todellisuudessa ole olemassa, vaan olen lähinnä haamu, jonka läpi kaikki katsovat.
Ihan sama homma. Silloin kun taas uskon olevani olemassa niin en silti oikein samastu siihen että "en uskalla näyttää ihmisille oikeaa itseäni" koska mikä se oikea itse on? Jos se on tämä joka on aamusta iltaan ahdistunut ja masentunut ja vihainen ja kostonhimoinen niin ei näiden näyttäminen tähän asti ole johtanut muuhun kuin kommentteihin siitä että olen liian negatiivinen, valitan liikaa, minun pitäisi olla iloisempi ja hymyillä enemmän jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Niin.
Minua itseäni vaivaa ehkä eniten juuri se, etten osaa olla oma itseni. Jotenkin yritän jatkuvasti mukautua sellaiseksi kuin kuvittelen muiden haluavan minun olevan. Tavallaan elän elämääni täysin ulkopuolelta käsin. En usko, että mikään ihmissuhde voi toimia, jos ei kykene olemaan aito.
Kyllähän se epätoivo varmasti paistaa ulospäin. Jotenkin tuosta hyväksymisen tarpeesta pitäisi päästä eroon, mutta se on vaikeaa kun ei lapsuudessa ole kokenut koskaan kelpaavansa. Tai ehkä vielä pahempaa, että on annettu aina sellaista viestiä että on täysin vääränlainen kaikin mahdollisin tavoin.
Ymmärrän täysin. Jos ei ole kokenut olevansa hyväksytty sellaisena kuin, niin on todella vaikea kehittää tyhjästä hyvää itsetuntoa. Sitä ehkä oppii jotenkin peittelemään epävarmuuksiaan, kun huomaa että niiden esiin tuomisesta ei ainakaan pidetä. Sitten kun jokin ihmissuhteessa menee pieleen, niin ainakin minulla alkavat valtavat itsesyytökset, oli syy itsessä tai ei. Alitajuisesti sitä on joka tapauksessa vakuuttunut omasta huonommuudestaan ja siitä, että se on syynä kaikkiin omiin ongelmiin.
On minulle myös tuollaisen syyttelijän lisäksi jokin toinenkin persoonan osa, jolla on erilainen selitys ongelmilleni. Tämä persoonan osa on vakuuttunut siitä, että saan ihmisiltä kurjaa kohtelua siitä syystä, etten vain yksinkertaisesti ole oikea ihminen. Ahdistuneena usein ajattelen, ettei kukaan näe minua tai välitä minun tuntemuksistani, koska en vain todellisuudessa ole olemassa, vaan olen lähinnä haamu, jonka läpi kaikki katsovat.
Ilmeisesti jo lapsuudessa koettu arvottumuuden tunne on sitten tuollaisella tavalla konkretisoitunut ajan saatossa. Ajatuksen järjettömyyden tajuaa, mutta se ei silti katoa mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on mahtavaa, että tässä ketjussa on voitu jakaa kokemuksia samasta asiasta. Olo ei ole nyt ihan yhtä yksinäinen kuin yleensä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on mahtavaa, että tässä ketjussa on voitu jakaa kokemuksia samasta asiasta. Olo ei ole nyt ihan yhtä yksinäinen kuin yleensä.
Olen ajatellut että minun on vaikea kokea yhteyttä muihin koska jos olen vaikka jossain harrastuksessa, niin itse käyn siellä vain koska jotain pitää tehdä mutta ei se tunnu pahemmin miltään (pätee oikeastaan kaikkiin asioihin), niin sitten kun muut siellä innoissaan sepustaa toisilleen ko harrastuksen herättämiä ajatuksia ja tunteita niin minä en tunnista niistä mitään enkä voi kommentoida mitään. Vaikka samalla haluaisin hirveästi että muut pitäisi minusta ja olisi ystäviäni ja kuuluisin porukkaan. Sitä varten minulla vaan pitäisi olla tunteita ja ajatuksia mitä jakaa. Ja minulla 99 % niistä liittyy siihen miten eri tavalla kauhea olo minulla on, ja siitä taas muut ei ole kiinnostuneita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on mahtavaa, että tässä ketjussa on voitu jakaa kokemuksia samasta asiasta. Olo ei ole nyt ihan yhtä yksinäinen kuin yleensä.
Olen ajatellut että minun on vaikea kokea yhteyttä muihin koska jos olen vaikka jossain harrastuksessa, niin itse käyn siellä vain koska jotain pitää tehdä mutta ei se tunnu pahemmin miltään (pätee oikeastaan kaikkiin asioihin), niin sitten kun muut siellä innoissaan sepustaa toisilleen ko harrastuksen herättämiä ajatuksia ja tunteita niin minä en tunnista niistä mitään enkä voi kommentoida mitään. Vaikka samalla haluaisin hirveästi että muut pitäisi minusta ja olisi ystäviäni ja kuuluisin porukkaan. Sitä varten minulla vaan pitäisi olla tunteita ja ajatuksia mitä jakaa. Ja minulla 99 % niistä liittyy siihen miten eri tavalla kauhea olo minulla on, ja siitä taas muut ei ole kiinnostuneita...
Minä katoan yleensä työpaikan tauoilla lehden ääreen, kun tuntuu ettei ole yksinkertaisesti kovin paljon jaettavaa toisten kanssa. On lähes aina sellainen olo, etteivät toiset minun jutuistani ole kovin kiinnostuneita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on mahtavaa, että tässä ketjussa on voitu jakaa kokemuksia samasta asiasta. Olo ei ole nyt ihan yhtä yksinäinen kuin yleensä.
Olen ajatellut että minun on vaikea kokea yhteyttä muihin koska jos olen vaikka jossain harrastuksessa, niin itse käyn siellä vain koska jotain pitää tehdä mutta ei se tunnu pahemmin miltään (pätee oikeastaan kaikkiin asioihin), niin sitten kun muut siellä innoissaan sepustaa toisilleen ko harrastuksen herättämiä ajatuksia ja tunteita niin minä en tunnista niistä mitään enkä voi kommentoida mitään. Vaikka samalla haluaisin hirveästi että muut pitäisi minusta ja olisi ystäviäni ja kuuluisin porukkaan. Sitä varten minulla vaan pitäisi olla tunteita ja ajatuksia mitä jakaa. Ja minulla 99 % niistä liittyy siihen miten eri tavalla kauhea olo minulla on, ja siitä taas muut ei ole kiinnostuneita...
Minä katoan yleensä työpaikan tauoilla lehden ääreen, kun tuntuu ettei ole yksinkertaisesti kovin paljon jaettavaa toisten kanssa. On lähes aina sellainen olo, etteivät toiset minun jutuistani ole kovin kiinnostuneita.
Tuntuu välillä että toisten jutut ovat kuin toiselta planeetalta, jos ihmiset esimerkiksi muistelevat nuoruuden kommelluksia tai kertovat mitä kaikkea vanhempien kanssa tekevät. Oma nuoruus meni lähinnä siihen, että yritti pitää ahdistuksen siinä määrin kurissa, ettei esimerkiksi lukiossa keskellä päivää hajoilisi näkyvästi, vaan kotona koulupäivän jälkeen. Ei tehnyt mieli silloin kokeilla mitään kemiallista stimulaatiota, kun muutenkin oli niin vaikea jaksaa. Ja vanhempien kanssa en enää ole tekemisissä, mutta eivät ihmiset huonoista perhesuhteista halua kuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on mahtavaa, että tässä ketjussa on voitu jakaa kokemuksia samasta asiasta. Olo ei ole nyt ihan yhtä yksinäinen kuin yleensä.
Olen ajatellut että minun on vaikea kokea yhteyttä muihin koska jos olen vaikka jossain harrastuksessa, niin itse käyn siellä vain koska jotain pitää tehdä mutta ei se tunnu pahemmin miltään (pätee oikeastaan kaikkiin asioihin), niin sitten kun muut siellä innoissaan sepustaa toisilleen ko harrastuksen herättämiä ajatuksia ja tunteita niin minä en tunnista niistä mitään enkä voi kommentoida mitään. Vaikka samalla haluaisin hirveästi että muut pitäisi minusta ja olisi ystäviäni ja kuuluisin porukkaan. Sitä varten minulla vaan pitäisi olla tunteita ja ajatuksia mitä jakaa. Ja minulla 99 % niistä liittyy siihen miten eri tavalla kauhea olo minulla on, ja siitä taas muut ei ole kiinnostuneita...
Minä katoan yleensä työpaikan tauoilla lehden ääreen, kun tuntuu ettei ole yksinkertaisesti kovin paljon jaettavaa toisten kanssa. On lähes aina sellainen olo, etteivät toiset minun jutuistani ole kovin kiinnostuneita.
Tuntuu välillä että toisten jutut ovat kuin toiselta planeetalta, jos ihmiset esimerkiksi muistelevat nuoruuden kommelluksia tai kertovat mitä kaikkea vanhempien kanssa tekevät. Oma nuoruus meni lähinnä siihen, että yritti pitää ahdistuksen siinä määrin kurissa, ettei esimerkiksi lukiossa keskellä päivää hajoilisi näkyvästi, vaan kotona koulupäivän jälkeen. Ei tehnyt mieli silloin kokeilla mitään kemiallista stimulaatiota, kun muutenkin oli niin vaikea jaksaa. Ja vanhempien kanssa en enää ole tekemisissä, mutta eivät ihmiset huonoista perhesuhteista halua kuulla.
Mitä enemmän on itsekseen, sitä itsekriittisemmäksi ajan saatossa tulee. Ei tarvita enää vaativia vanhempia piikittelemään, kun on oppinut niin luontevasti itse epäilemään omia kykyjään kaikissa asioissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Eikä se ajatus lopussa yksinäisenä sitten kuitenkaan kovin paljon lohduta, ettei kyseinen ihmissuhde ollut oman ja vaivan arvoinen, vaan huonosta seurasta on järkevää hankkiutua eroon. Yksinäisyys silti on ja pysyy elämässä.
Minä olin nuorempana kiltti ja olin juuri tuollainen jolle kaikki halusi avautua (olin kuunnellut isänkin itsariuhkailuja viisivuotiaasta, vei kerran laivan kannelle ja, sanoi että ajatteli hypätä, minä ahdistuin jolloin hän sanoi että "minä luulin että ymmärtäisit". Come on, olin alle 10 v, juu en ymmärtänyt.) Mutta sitten kun lakkasin kuuntelemasta muitten murheita niin olenkin saanut olla yksin. Minua ihan taatusti pidetään outona ilman että sanon yhtään mitään.
Tuntuu tosi karulta, että toisten ihmisten näkökulmasta on kiinnostava vain jos kuuntelee loputtomasti avautumisia, ei omana itsenään. Ja asetelma on ollut tuo myös minulla jo lapsesta asti.
Vierailija kirjoitti:
Usein selviytyminen voi olla myös näennäistä. Saatetaan esimerkiksi vältellä läheisiin ihmissuhteisiin päätymistä, jotta vanhat muistot eivät aktivoituisi. Kaikki toimii näennäisen hyvin, jos elämä vain on tiukasti kontrollissa.
Aikalailla tätä oma elämä on. Omat parisuhteet ovat vuosien saatossa kaatuneet siihen että naisystävät valittaa kuinka kylmä ja etäinen olen. Lapsuuden kamaluuksien ja väkivallan jälkeen tulee hirveä ahdistus ja stressi jos asiat käy liian intiimiksi ja pitäisi aidosti avautua jollekin. Kääntöpuolena lapsuudesta jäi tunne että on aidosti turvassa vain silloin kun on täysin yksin, joten sinänsä yksinäisyyttä ei kovin usein tule, aidosti viihdyn myös yksin. Lapsuuden pieksännät ja lohduttomat yksin itkemiset metsässä taisi tehdä minusta vähän schizoidin.
Työelämässä tätä ei kukaan huomaa, lapsena selviytymisen edellytys oli kehittää itselleen suojanaamari ja tekohymy- sekä sosiaalisuus. Ja väkivaltaisen tyrannin alla oppii lapsetkin nopeasti taitaviksi valehtelijoiksi. Kavereitakin minulla on, joskin aktiviteetit heidän kanssaan vähentyneet viime vuosina kun alkaa meidän ikäluokassa perheet viedä aikaa.
Joskus biologia sotii traumoja vastaan ja olo on yksinäinen ja kaipaisi kipeästi seuraa ja ihmiskosketusta. Joten käyn maksullisissa silloin tällöin, kerran pari vuodessa. Asiat voisi olla paremminkin ja olo on rikkinäinen mutta masennusta ei ole ja aidosti myös nautin yksinolosta suurimman osan ajasta.
* ajan, ei oman