Lue keskustelun säännöt.
Turvaton lapsuus on tehnyt ihmissuhteista vaikeita
07.05.2020 |
Olen vasta melko myöhään ymmärtänyt sen, että tämän takia minulla on ollut suuri tarve kokea monet suhteet toisiin ihmisiin erittäin läheisinä, olivat ne sitä todellisuudessa tai eivät. Olen yrittänyt saada niistä jotain sellaista, mitä kotona jäin ilman. Minulla on ollut valtava tarve kokea edes jossakin olevani hyväksytty ja tärkeä. Vasta melko myöhään olen tajunnut sen, että ihmisen osa on olla elämässään pääosin yksin.
Kommentit (118)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen muistanut kuolemantunteen varhaislapsuudestani, se liittyy useisiin tapahtumiin.
Ja kiva sitten kun se iskee täysillä takaumana aikuisena jolloin olen tietysti taas yksin.
70Siihen ei totu koskaan. Minulla tuli pitkään flashbackeja erilaisissa tilanteissa, kun jokin palautti mieleen miten minua oli pahoinpidelty lapsena. Luulin silloin, että vanhempi ei lopeta pahoinpitelyä ennen kuin olen kuollut. Aika pitkään kesti ennen kuin osasin yhdistää mistä kuolemanpelkoni oli saanut alkunsa.
Ihan kuin mulla. On ollut tilanteita kun luulin että mun on pakko kuolla kun se tunne oli niin voimakas.
Siihen riitti se kun lapseni lähti ulos, pidenmäksi aikaa.
Se muistutti niistä tilanteista kun jäin yksin ja mua pahoinpideltiin ankarasti.
Hengenlähtö oli lähellä.
Tämän muistin terapiassa joka jäi kesken.
Onneksi mulla tulee kaikki aina kuvina, se vie eteenpäin terapiassa.
70
Millaisessa terapiassa olet käynyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen muistanut kuolemantunteen varhaislapsuudestani, se liittyy useisiin tapahtumiin.
Ja kiva sitten kun se iskee täysillä takaumana aikuisena jolloin olen tietysti taas yksin.
70Siihen ei totu koskaan. Minulla tuli pitkään flashbackeja erilaisissa tilanteissa, kun jokin palautti mieleen miten minua oli pahoinpidelty lapsena. Luulin silloin, että vanhempi ei lopeta pahoinpitelyä ennen kuin olen kuollut. Aika pitkään kesti ennen kuin osasin yhdistää mistä kuolemanpelkoni oli saanut alkunsa.
Ihan kuin mulla. On ollut tilanteita kun luulin että mun on pakko kuolla kun se tunne oli niin voimakas.
Siihen riitti se kun lapseni lähti ulos, pidenmäksi aikaa.
Se muistutti niistä tilanteista kun jäin yksin ja mua pahoinpideltiin ankarasti.
Hengenlähtö oli lähellä.
Tämän muistin terapiassa joka jäi kesken.
Onneksi mulla tulee kaikki aina kuvina, se vie eteenpäin terapiassa.
70Millaisessa terapiassa olet käynyt?
Viimeksi psykodynaamisessa muistaakseni, tärkeintä oli se että edessäni istui hyvä terapeutti ja yhdessä keskityttiin pahimpiin asioihin.
Itselläkin on traumaattinen lapsuus ja pitkä terapia takana. Jossain vaiheessa terapeutin pitäisi rohkaista asiakasta näkemään tilanteita nykyhetkestä ja aikuisen näkökulmasta läpi ja jättää se lapsuudessa vellominen ja lapsuuden asioilla selittäminen pois. Totta kai ensin täytyy tunnetasolla käydä läpi ne lapsuuden asiat, mutta sitten voi ottaa jo järjenkin avuksi ja opetella toimimaan terveellä tavalla ihmissuhteissa.
Tosiasia kuitenkin on, että terveissä ihmissuhteissa molemmat tukevat toisiaan, lapsuudessa vellova aikuinen ei pysty normaaleihin ihmissuhteisiin. Lapsuudesta voi tulla myös tekosyy kaikelle, koska kaikki ei kuitenkaan lapsuudesta ole peräisin. Ja muilla on omat murheensa, ei ole realistista odottaa muilta mahdottomia kuten täydellistä ymmärtämistä ja empatiaa. Muiden epätäydellisyyden hyväksyminen on myös yksi tie siihen, että normaaleja vastavuoroisia ihmissuhteita alkaa löytyä.
Vierailija kirjoitti:
Itselläkin on traumaattinen lapsuus ja pitkä terapia takana. Jossain vaiheessa terapeutin pitäisi rohkaista asiakasta näkemään tilanteita nykyhetkestä ja aikuisen näkökulmasta läpi ja jättää se lapsuudessa vellominen ja lapsuuden asioilla selittäminen pois. Totta kai ensin täytyy tunnetasolla käydä läpi ne lapsuuden asiat, mutta sitten voi ottaa jo järjenkin avuksi ja opetella toimimaan terveellä tavalla ihmissuhteissa.
Tosiasia kuitenkin on, että terveissä ihmissuhteissa molemmat tukevat toisiaan, lapsuudessa vellova aikuinen ei pysty normaaleihin ihmissuhteisiin. Lapsuudesta voi tulla myös tekosyy kaikelle, koska kaikki ei kuitenkaan lapsuudesta ole peräisin. Ja muilla on omat murheensa, ei ole realistista odottaa muilta mahdottomia kuten täydellistä ymmärtämistä ja empatiaa. Muiden epätäydellisyyden hyväksyminen on myös yksi tie siihen, että normaaleja vastavuoroisia ihmissuhteita alkaa löytyä.
Ihmeen pitkään ketju säilyi vertaistuellisena ennen kuin tuli tällainen kommentti. Ihmiset ovat jumissa kokemuksissaan siksi, koska niiden käsitteleminen on yhä kesken. Moni ei saa edes terapiassa kaipaamansa tukea, koska traumoja ei moni ammattilainen osaa kunnolla hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläkin on traumaattinen lapsuus ja pitkä terapia takana. Jossain vaiheessa terapeutin pitäisi rohkaista asiakasta näkemään tilanteita nykyhetkestä ja aikuisen näkökulmasta läpi ja jättää se lapsuudessa vellominen ja lapsuuden asioilla selittäminen pois. Totta kai ensin täytyy tunnetasolla käydä läpi ne lapsuuden asiat, mutta sitten voi ottaa jo järjenkin avuksi ja opetella toimimaan terveellä tavalla ihmissuhteissa.
Tosiasia kuitenkin on, että terveissä ihmissuhteissa molemmat tukevat toisiaan, lapsuudessa vellova aikuinen ei pysty normaaleihin ihmissuhteisiin. Lapsuudesta voi tulla myös tekosyy kaikelle, koska kaikki ei kuitenkaan lapsuudesta ole peräisin. Ja muilla on omat murheensa, ei ole realistista odottaa muilta mahdottomia kuten täydellistä ymmärtämistä ja empatiaa. Muiden epätäydellisyyden hyväksyminen on myös yksi tie siihen, että normaaleja vastavuoroisia ihmissuhteita alkaa löytyä.
Ihmeen pitkään ketju säilyi vertaistuellisena ennen kuin tuli tällainen kommentti. Ihmiset ovat jumissa kokemuksissaan siksi, koska niiden käsitteleminen on yhä kesken. Moni ei saa edes terapiassa kaipaamansa tukea, koska traumoja ei moni ammattilainen osaa kunnolla hoitaa.
Vertaistuki on tarpeen, koska tällaisia kokemuksia harva pystyy arjessaan jakamaan, vaan silloin on yrittävä toimia pysyäkseen jotenkin normaalissa arjessa kiinni niin hyvin kuin pystyy. Ei siinä useinkaan ole tilaisuutta käsitellä tunnehaavojensa vaikutusta elämäänsä. Itkut joutuu itkemään yksinään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vertaistuki olisi tärkeää.
Niin olisi. Välillä olen miettinyt olisiko vaikka alkoholistien lapsien vertaistukiryhmä tähän sopiva paikka. Alkoholi ei ollut suurin ongelma, mutta arvaamattomat vanhemmat olivat todella pelottavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläkin on traumaattinen lapsuus ja pitkä terapia takana. Jossain vaiheessa terapeutin pitäisi rohkaista asiakasta näkemään tilanteita nykyhetkestä ja aikuisen näkökulmasta läpi ja jättää se lapsuudessa vellominen ja lapsuuden asioilla selittäminen pois. Totta kai ensin täytyy tunnetasolla käydä läpi ne lapsuuden asiat, mutta sitten voi ottaa jo järjenkin avuksi ja opetella toimimaan terveellä tavalla ihmissuhteissa.
Tosiasia kuitenkin on, että terveissä ihmissuhteissa molemmat tukevat toisiaan, lapsuudessa vellova aikuinen ei pysty normaaleihin ihmissuhteisiin. Lapsuudesta voi tulla myös tekosyy kaikelle, koska kaikki ei kuitenkaan lapsuudesta ole peräisin. Ja muilla on omat murheensa, ei ole realistista odottaa muilta mahdottomia kuten täydellistä ymmärtämistä ja empatiaa. Muiden epätäydellisyyden hyväksyminen on myös yksi tie siihen, että normaaleja vastavuoroisia ihmissuhteita alkaa löytyä.
No arvaa kuinka monella on tuollainen onni että on saanut pitkän terapian? Minä kävin 3 vuotta, pitäisi käydä varmasti ainakin toiset 3.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vertaistuki olisi tärkeää.
Niin olisi. Välillä olen miettinyt olisiko vaikka alkoholistien lapsien vertaistukiryhmä tähän sopiva paikka. Alkoholi ei ollut suurin ongelma, mutta arvaamattomat vanhemmat olivat todella pelottavia.
En tiedä. Meillä ei ollut alkoholiongelmaa mutta kaikkea muuta riittämiin( ei kestä päivänvaloa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vertaistuki olisi tärkeää.
Niin olisi. Välillä olen miettinyt olisiko vaikka alkoholistien lapsien vertaistukiryhmä tähän sopiva paikka. Alkoholi ei ollut suurin ongelma, mutta arvaamattomat vanhemmat olivat todella pelottavia.
En tiedä. Meillä ei ollut alkoholiongelmaa mutta kaikkea muuta riittämiin( ei kestä päivänvaloa).
Tuntuu usein siltä, että Suomessa on hyväksyttävämpää puhua vanhempien alkoholiongelmista kuin siitä, että vanhempi oli ilman sitä väkivaltainen ja vainoharhainen. Sellaiseen ei oikein osata suhtautua, sen sijaan alkoholistien lasten kärsimykset tunnustetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vertaistuki olisi tärkeää.
Niin olisi. Välillä olen miettinyt olisiko vaikka alkoholistien lapsien vertaistukiryhmä tähän sopiva paikka. Alkoholi ei ollut suurin ongelma, mutta arvaamattomat vanhemmat olivat todella pelottavia.
En tiedä. Meillä ei ollut alkoholiongelmaa mutta kaikkea muuta riittämiin( ei kestä päivänvaloa).
Tuntuu usein siltä, että Suomessa on hyväksyttävämpää puhua vanhempien alkoholiongelmista kuin siitä, että vanhempi oli ilman sitä väkivaltainen ja vainoharhainen. Sellaiseen ei oikein osata suhtautua, sen sijaan alkoholistien lasten kärsimykset tunnustetaan.
Näin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläkin on traumaattinen lapsuus ja pitkä terapia takana. Jossain vaiheessa terapeutin pitäisi rohkaista asiakasta näkemään tilanteita nykyhetkestä ja aikuisen näkökulmasta läpi ja jättää se lapsuudessa vellominen ja lapsuuden asioilla selittäminen pois. Totta kai ensin täytyy tunnetasolla käydä läpi ne lapsuuden asiat, mutta sitten voi ottaa jo järjenkin avuksi ja opetella toimimaan terveellä tavalla ihmissuhteissa.
Tosiasia kuitenkin on, että terveissä ihmissuhteissa molemmat tukevat toisiaan, lapsuudessa vellova aikuinen ei pysty normaaleihin ihmissuhteisiin. Lapsuudesta voi tulla myös tekosyy kaikelle, koska kaikki ei kuitenkaan lapsuudesta ole peräisin. Ja muilla on omat murheensa, ei ole realistista odottaa muilta mahdottomia kuten täydellistä ymmärtämistä ja empatiaa. Muiden epätäydellisyyden hyväksyminen on myös yksi tie siihen, että normaaleja vastavuoroisia ihmissuhteita alkaa löytyä.
No arvaa kuinka monella on tuollainen onni että on saanut pitkän terapian? Minä kävin 3 vuotta, pitäisi käydä varmasti ainakin toiset 3.
Joistain ihmisistä tulee kokemuksiensa jälkeen hyvin armottomia niitä kohtaan, jotka puhuvat vaikeuksista avoimesti. Tällaiset ihmiset saattavat julkisesti kertoa pärjänneensä hienosti siitä ja tästä huolimatta ja vaatia kaikkia muitakin sulkemaan suunsa ja pärjäämään siinä missä hänkin. Välillä sitten tällaisilla tyypeillä rooli repeää ja he alkavat säälitellä itseään kovan elämänsä takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä turvaton lapsuus vaikuttaa syvästi aikuisuuteen. Traumatisoituminen on riittävä syy psykoterapian tarpeelle. On tavallista, että traumatisoituneella on pärjäävä puoli ja sitten läheisissä ihmissuhteissa näkyvä romahteleva puoli. Hyvän terapeutin tuella ja avulla nämä osat voidaan yhdistää, jolloin ihminen pystyy elämään enemmän nykyhetkessä, jossa toivottavasti ei tarvitse pelätä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä turvaton lapsuus vaikuttaa syvästi aikuisuuteen. Traumatisoituminen on riittävä syy psykoterapian tarpeelle. On tavallista, että traumatisoituneella on pärjäävä puoli ja sitten läheisissä ihmissuhteissa näkyvä romahteleva puoli. Hyvän terapeutin tuella ja avulla nämä osat voidaan yhdistää, jolloin ihminen pystyy elämään enemmän nykyhetkessä, jossa toivottavasti ei tarvitse pelätä.
Erittäin hyvin sanottu. Toivottavasti pääsisin tuollaisen terapeutin vastaanotolle. Ehkä se auttaisi minua hyväksymään itseni paremmin.
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
En pysty nykyään ajattelemaankaan uusia ihmissuhteita, miehiin.
Kaikki paha voi tulla esiin milloin vaan ja jälleen olen se pieni ja hylätty ja rikkirevitty.
Ja terapiaa en ole kunnolla saanut, vieläkään.
Sitten olen eristäytyneenä ja yksin.
Odotan että pääsen nukkumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viime aikoina pohtinut samanlaisia asioita paljonkin.
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja surettaa, että vasta hiljattain tajusin että varmaan isoin ongelmani elämässäni on se, että haen jatkuvasti muiden hyväksyntää. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin, nyt vasta olen tätä asiaa alkanut prosessoimaan.
Tiedostan, että tämä varmastikin juontaa juurensa siitä ettei ole lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyks sellaisena kuin on. Aikuisena olen ollut ihmissuhteissa täysin toivoton, kun kaipaan niin paljon sitä, että minusta pidettäisiin ja tykättäisiin.
Jotenkin sitä alkaa käyttäytyä ihan itselleen luonnottomalla tavalla ja asia kääntyy kokonaan itseään vastaan. Suurimman osan elämästäni olen ollut yksin.
Onneksi tiedostan tämän ongelman, mutta en kuitenkaan tiedä miten osaisin muuttua.
Tuo on hyvä kysymys. Muut usein huomaavat sen, että joku kaipaa paljon toisten hyväksyntää, seuraa ja myönteistä huomiota. Nämä ovat toki täysin normaaleja tarpeita, mutta hyvin seurankipeä ihmistä saatetaan helposti pyrkiä käyttämään muiden murheiden likasankona tai kukkarona. Asetelmaa ei ole myöhemmin helppoa purkaa, jos ihmissuhde alussa lähteet menemään väärille raiteille.
Eikä se ajatus lopussa yksinäisenä sitten kuitenkaan kovin paljon lohduta, ettei kyseinen ihmissuhde ollut oman ja vaivan arvoinen, vaan huonosta seurasta on järkevää hankkiutua eroon. Yksinäisyys silti on ja pysyy elämässä.
Ihan kuin mulla. On ollut tilanteita kun luulin että mun on pakko kuolla kun se tunne oli niin voimakas.
Siihen riitti se kun lapseni lähti ulos, pidenmäksi aikaa.
Se muistutti niistä tilanteista kun jäin yksin ja mua pahoinpideltiin ankarasti.
Hengenlähtö oli lähellä.
Tämän muistin terapiassa joka jäi kesken.
Onneksi mulla tulee kaikki aina kuvina, se vie eteenpäin terapiassa.
70