Lue keskustelun säännöt.
Turvaton lapsuus on tehnyt ihmissuhteista vaikeita
07.05.2020 |
Olen vasta melko myöhään ymmärtänyt sen, että tämän takia minulla on ollut suuri tarve kokea monet suhteet toisiin ihmisiin erittäin läheisinä, olivat ne sitä todellisuudessa tai eivät. Olen yrittänyt saada niistä jotain sellaista, mitä kotona jäin ilman. Minulla on ollut valtava tarve kokea edes jossakin olevani hyväksytty ja tärkeä. Vasta melko myöhään olen tajunnut sen, että ihmisen osa on olla elämässään pääosin yksin.
Kommentit (118)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Minä sain ensimmäisen kerran kokemuksen siitä, että kelpaan vaikken aina olisi reipas vasta 20-vuotiaana psykiatrisessa sairaalassa. Tätä kokemusta olen mielessäni vaalinut vuosien ajan.
Valitettavasti kokemus on jäänyt melko ainutkertaiseksi. Tuntuu surkealta ajatella, että psykiatriseen hoitoon päätyminen voi olla ainoa tapa saada kokea olevansa ihmisenä ihan kohtalainen.
Psykiatriseen hoitoon hakeutumistakin toki perheessä paheksuttiin kovasti, mutta pidin silti pääni, koska voin niin huonosti.
Mieluusti olisin kyllä ottanut sellaiset vanhemmat, joille minun hyvinvointini on sydämen asia ja jotka olisivat halunneet auttaa minua saamaan pahaan oloon apua sen sijaan, että yrittivät estää minua menemästä lääkärin ehdottamaan hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Minä sain ensimmäisen kerran kokemuksen siitä, että kelpaan vaikken aina olisi reipas vasta 20-vuotiaana psykiatrisessa sairaalassa. Tätä kokemusta olen mielessäni vaalinut vuosien ajan.
Valitettavasti kokemus on jäänyt melko ainutkertaiseksi. Tuntuu surkealta ajatella, että psykiatriseen hoitoon päätyminen voi olla ainoa tapa saada kokea olevansa ihmisenä ihan kohtalainen.
Psykiatriseen hoitoon hakeutumistakin toki perheessä paheksuttiin kovasti, mutta pidin silti pääni, koska voin niin huonosti.
Mieluusti olisin kyllä ottanut sellaiset vanhemmat, joille minun hyvinvointini on sydämen asia ja jotka olisivat halunneet auttaa minua saamaan pahaan oloon apua sen sijaan, että yrittivät estää minua menemästä lääkärin ehdottamaan hoitoon.
Tällainen käytös ei kuitenkaan kai ole mikään varsinainen poikkeus silloin, jos vanhemmilla on itsellään paljon hoitamattomia ongelmia? Pelätään miten käy, jos joku perheenjäsen alkaa työstää omia kipupisteitään, kun paljastuu että ongelmat perheessä ovat hyvin pitkäaikaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.
Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Minä sain ensimmäisen kerran kokemuksen siitä, että kelpaan vaikken aina olisi reipas vasta 20-vuotiaana psykiatrisessa sairaalassa. Tätä kokemusta olen mielessäni vaalinut vuosien ajan.
Valitettavasti kokemus on jäänyt melko ainutkertaiseksi. Tuntuu surkealta ajatella, että psykiatriseen hoitoon päätyminen voi olla ainoa tapa saada kokea olevansa ihmisenä ihan kohtalainen.
Psykiatriseen hoitoon hakeutumistakin toki perheessä paheksuttiin kovasti, mutta pidin silti pääni, koska voin niin huonosti.
Mieluusti olisin kyllä ottanut sellaiset vanhemmat, joille minun hyvinvointini on sydämen asia ja jotka olisivat halunneet auttaa minua saamaan pahaan oloon apua sen sijaan, että yrittivät estää minua menemästä lääkärin ehdottamaan hoitoon.
Tällainen käytös ei kuitenkaan kai ole mikään varsinainen poikkeus silloin, jos vanhemmilla on itsellään paljon hoitamattomia ongelmia? Pelätään miten käy, jos joku perheenjäsen alkaa työstää omia kipupisteitään, kun paljastuu että ongelmat perheessä ovat hyvin pitkäaikaisia.
Olen tuntenut syvää kateutta aina jos joku tuttava on kertonut, että hänelle vanhemmat hankkivat apua jos nuorena masensi, oli syömishäiriötä yms. Minun vanhempani ainoastaan käänsivät katseensa pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Usein selviytyminen voi olla myös näennäistä. Saatetaan esimerkiksi vältellä läheisiin ihmissuhteisiin päätymistä, jotta vanhat muistot eivät aktivoituisi. Kaikki toimii näennäisen hyvin, jos elämä vain on tiukasti kontrollissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Usein selviytyminen voi olla myös näennäistä. Saatetaan esimerkiksi vältellä läheisiin ihmissuhteisiin päätymistä, jotta vanhat muistot eivät aktivoituisi. Kaikki toimii näennäisen hyvin, jos elämä vain on tiukasti kontrollissa.
Ja sitten jos tapahtuu jotain yllättävää kuten työttömäksi jääminen yms., niin mieli alkaakin oireilla todella voimakkaasti, kun vanhat suojamekanismit eivät enää pysty pitämään vanhaa kipua poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Ainakin vaikuttaa siltä, että myöhemmät onnistumiset elämässä voivat ainakin hiukan kompensoida jotain lapsuuden kurjia kokemuksia verrattuna siihen, että lunta tulee tupaan koko ajan. On helpompaa jaksaa eteenpäin, jos ei koko ajan ole huonoa onnea matkassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Ainakin vaikuttaa siltä, että myöhemmät onnistumiset elämässä voivat ainakin hiukan kompensoida jotain lapsuuden kurjia kokemuksia verrattuna siihen, että lunta tulee tupaan koko ajan. On helpompaa jaksaa eteenpäin, jos ei koko ajan ole huonoa onnea matkassa.
Kyllä, esim jos on vaikka paljon rahaa niin ei ole ainakaan traumojen lisäksi stressiä taloudesta. Jos voittaisin vaikka lotossa sata miljoonaa niin ei se poistaisi pskaa lapsuutta mutta olisi varaa terapioihin, voisi asua tervehdyttävässä ympäristössä, ja tulisi olo etten ole täysin kirottu ja universumi ei vihaakaan minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Kiintymyssuhdemalli vaikuttaa, vaikeinta on hajanaisesti kiintyneillä. Heidän on vaikea luottaa edes itseensä ja se vaikeuttaa kaikenlaista pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista.
Nää selviäjät ovat kyenneet luottamaan kyllä johonkin, kun ovat kyenneet ponnistamaan uutta kohti, haluamaan jotakin. Toiset ihmiset on kyvyttömiä, jäävät sen turvattoman peruskokemuksen vangeiksi mitä usein rauhoitetaan päihteillä/muilla riippuvuuksilla. Ja vasta sen riippuvuuden alta heitä voitaisiin ehkä auttaa ja hoitaa. Moni ei ikinä uskalla kuitenkaan raitistua saati alkaa kaivaa menneitä analyyttisemmin, vaikka juuri se lopulta vapauttaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Ainakin vaikuttaa siltä, että myöhemmät onnistumiset elämässä voivat ainakin hiukan kompensoida jotain lapsuuden kurjia kokemuksia verrattuna siihen, että lunta tulee tupaan koko ajan. On helpompaa jaksaa eteenpäin, jos ei koko ajan ole huonoa onnea matkassa.
Kyllä, esim jos on vaikka paljon rahaa niin ei ole ainakaan traumojen lisäksi stressiä taloudesta. Jos voittaisin vaikka lotossa sata miljoonaa niin ei se poistaisi pskaa lapsuutta mutta olisi varaa terapioihin, voisi asua tervehdyttävässä ympäristössä, ja tulisi olo etten ole täysin kirottu ja universumi ei vihaakaan minua.
Tuo olisi upeaa. Minullakin on usein sellainen olo, että elämä on ainoastaan minulle annettu henkilökohtainen rangaistus. Usein ajattelen, että olisin jo henkisesti täysin valmis lopettamaan jatkuvan sinnittelemisen ja vain kuolemaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Ainakin vaikuttaa siltä, että myöhemmät onnistumiset elämässä voivat ainakin hiukan kompensoida jotain lapsuuden kurjia kokemuksia verrattuna siihen, että lunta tulee tupaan koko ajan. On helpompaa jaksaa eteenpäin, jos ei koko ajan ole huonoa onnea matkassa.
Kyllä, esim jos on vaikka paljon rahaa niin ei ole ainakaan traumojen lisäksi stressiä taloudesta. Jos voittaisin vaikka lotossa sata miljoonaa niin ei se poistaisi pskaa lapsuutta mutta olisi varaa terapioihin, voisi asua tervehdyttävässä ympäristössä, ja tulisi olo etten ole täysin kirottu ja universumi ei vihaakaan minua.
Kaikki alkaa itsensä rakastamisen ja hyväksymisen opettelusta. Kunnolet päässyt pidemmälle, et enää vertaile itseäsi muihin, toteat että jokaisella on omat lähtökohtasi ja sinulle osui huono arpa. Omaa ajattelua muuttaessa se tunnemaailmakin lopulta muuttuu. Koko loppuelämä aikaa tehdä tuota muutosta. Tietyt jutut on vaan hyväksyttävä kuten että päihteet eivät oikeasti auta. Tai täysi eristäytyminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Kiintymyssuhdemalli vaikuttaa, vaikeinta on hajanaisesti kiintyneillä. Heidän on vaikea luottaa edes itseensä ja se vaikeuttaa kaikenlaista pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista.
Nää selviäjät ovat kyenneet luottamaan kyllä johonkin, kun ovat kyenneet ponnistamaan uutta kohti, haluamaan jotakin. Toiset ihmiset on kyvyttömiä, jäävät sen turvattoman peruskokemuksen vangeiksi mitä usein rauhoitetaan päihteillä/muilla riippuvuuksilla. Ja vasta sen riippuvuuden alta heitä voitaisiin ehkä auttaa ja hoitaa. Moni ei ikinä uskalla kuitenkaan raitistua saati alkaa kaivaa menneitä analyyttisemmin, vaikka juuri se lopulta vapauttaisi.
Samassa perheessäkin lapsia voidaan kohdella hyvin erilaisin tavoin, jolloin kiintymyssuhdetyyli kehittyy erilaiseksi. Vanhemmat olivat epävakaita eikä kukaan ollut meillä kovin tyytyväinen perhe-elämään. Siskoni oli silti lahjakkaana opiskelijana vanhempieni ihailema ja sai sen takia enemmän myönteistä huomiota kuin muut lapset. Hänestä kehittyi kiintymyssuhdetyyliltään välttelevä, mutta työelämässä hän on menestynyt. Minä taas luonteeltani herkkänä otin perheolot hyvin raskaasti. Jumitan yhä vanhoissa traumoissa ja yritän epätoivoisesti löytää korvaavia kokemuksia tarrautumalla huonolla menestyksellä kohtaamiini ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Ainakin vaikuttaa siltä, että myöhemmät onnistumiset elämässä voivat ainakin hiukan kompensoida jotain lapsuuden kurjia kokemuksia verrattuna siihen, että lunta tulee tupaan koko ajan. On helpompaa jaksaa eteenpäin, jos ei koko ajan ole huonoa onnea matkassa.
Kyllä, esim jos on vaikka paljon rahaa niin ei ole ainakaan traumojen lisäksi stressiä taloudesta. Jos voittaisin vaikka lotossa sata miljoonaa niin ei se poistaisi pskaa lapsuutta mutta olisi varaa terapioihin, voisi asua tervehdyttävässä ympäristössä, ja tulisi olo etten ole täysin kirottu ja universumi ei vihaakaan minua.
Kaikki alkaa itsensä rakastamisen ja hyväksymisen opettelusta. Kunnolet päässyt pidemmälle, et enää vertaile itseäsi muihin, toteat että jokaisella on omat lähtökohtasi ja sinulle osui huono arpa. Omaa ajattelua muuttaessa se tunnemaailmakin lopulta muuttuu. Koko loppuelämä aikaa tehdä tuota muutosta. Tietyt jutut on vaan hyväksyttävä kuten että päihteet eivät oikeasti auta. Tai täysi eristäytyminen.
Välttämättä mikään ei auta. Ei kaikkea ole ehkä mahdollista hyväksyä riittävässä määrin. Ei se silti välttämättä johda päihteiden käyttäjäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Ainakin vaikuttaa siltä, että myöhemmät onnistumiset elämässä voivat ainakin hiukan kompensoida jotain lapsuuden kurjia kokemuksia verrattuna siihen, että lunta tulee tupaan koko ajan. On helpompaa jaksaa eteenpäin, jos ei koko ajan ole huonoa onnea matkassa.
Kyllä, esim jos on vaikka paljon rahaa niin ei ole ainakaan traumojen lisäksi stressiä taloudesta. Jos voittaisin vaikka lotossa sata miljoonaa niin ei se poistaisi pskaa lapsuutta mutta olisi varaa terapioihin, voisi asua tervehdyttävässä ympäristössä, ja tulisi olo etten ole täysin kirottu ja universumi ei vihaakaan minua.
Kaikki alkaa itsensä rakastamisen ja hyväksymisen opettelusta. Kunnolet päässyt pidemmälle, et enää vertaile itseäsi muihin, toteat että jokaisella on omat lähtökohtasi ja sinulle osui huono arpa. Omaa ajattelua muuttaessa se tunnemaailmakin lopulta muuttuu. Koko loppuelämä aikaa tehdä tuota muutosta. Tietyt jutut on vaan hyväksyttävä kuten että päihteet eivät oikeasti auta. Tai täysi eristäytyminen.
Välttämättä mikään ei auta. Ei kaikkea ole ehkä mahdollista hyväksyä riittävässä määrin. Ei se silti välttämättä johda päihteiden käyttäjäksi.
Yksinäisiä ihmisiä tässä maassa kyllä riittää siinä määrin, että moni traumatisoitunut ilmeisesti lopulta vain toteaa yksinäisyyden olevan oma osa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.
Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.
Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.
Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.
Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.
Näin on. Ja rankan lapsuuden päälle elämä voi tarjoilla kaikenlaista muutakin ikävää.
Ainakin vaikuttaa siltä, että myöhemmät onnistumiset elämässä voivat ainakin hiukan kompensoida jotain lapsuuden kurjia kokemuksia verrattuna siihen, että lunta tulee tupaan koko ajan. On helpompaa jaksaa eteenpäin, jos ei koko ajan ole huonoa onnea matkassa.
Kyllä, esim jos on vaikka paljon rahaa niin ei ole ainakaan traumojen lisäksi stressiä taloudesta. Jos voittaisin vaikka lotossa sata miljoonaa niin ei se poistaisi pskaa lapsuutta mutta olisi varaa terapioihin, voisi asua tervehdyttävässä ympäristössä, ja tulisi olo etten ole täysin kirottu ja universumi ei vihaakaan minua.
Kaikki alkaa itsensä rakastamisen ja hyväksymisen opettelusta. Kunnolet päässyt pidemmälle, et enää vertaile itseäsi muihin, toteat että jokaisella on omat lähtökohtasi ja sinulle osui huono arpa. Omaa ajattelua muuttaessa se tunnemaailmakin lopulta muuttuu. Koko loppuelämä aikaa tehdä tuota muutosta. Tietyt jutut on vaan hyväksyttävä kuten että päihteet eivät oikeasti auta. Tai täysi eristäytyminen.
Välttämättä mikään ei auta. Ei kaikkea ole ehkä mahdollista hyväksyä riittävässä määrin. Ei se silti välttämättä johda päihteiden käyttäjäksi.
Yksinäisiä ihmisiä tässä maassa kyllä riittää siinä määrin, että moni traumatisoitunut ilmeisesti lopulta vain toteaa yksinäisyyden olevan oma osa.
Ei sinällään mikään ihme, koska traumatisoituneita ei useinkaan osata kovin hyvin auttaa edes psykiatrian poliklinikalla.
Psykiatriseen hoitoon hakeutumistakin toki perheessä paheksuttiin kovasti, mutta pidin silti pääni, koska voin niin huonosti.