Turvaton lapsuus on tehnyt ihmissuhteista vaikeita

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Kyllä kolmen vuoden jokaviikkoinen psykoterapia auttaa tuohon lähes varmasti. Pääset ainakin alkuun. Persoonan kestävä muutos on hidasta mutta mahdollista. Saisit sen luottamussuhteen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.

Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.

Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.

Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.

Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.

Usein selviytyminen voi olla myös näennäistä. Saatetaan esimerkiksi vältellä läheisiin ihmissuhteisiin päätymistä, jotta vanhat muistot eivät aktivoituisi. Kaikki toimii näennäisen hyvin, jos elämä vain on tiukasti kontrollissa.

Ja sitten jos tapahtuu jotain yllättävää kuten työttömäksi jääminen yms., niin mieli alkaakin oireilla todella voimakkaasti, kun vanhat suojamekanismit eivät enää pysty pitämään vanhaa kipua poissa.

Tuohan on aika yleistä. Monella keski ikä altistaa juomiselle jos työ/perhe lähtee. Tai eläkkeellejjäänti. Kova pala työnarkille. Kaikenlaisia pakenijoita on vaikka kulissit olis miten hienot. Ei se takaa todellista mielenrauhaa. Rakkauttahan ei voi ostaa eikä ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Kyllä kolmen vuoden jokaviikkoinen psykoterapia auttaa tuohon lähes varmasti. Pääset ainakin alkuun. Persoonan kestävä muutos on hidasta mutta mahdollista. Saisit sen luottamussuhteen..

En ole koskaan saanut mitään apua asiaan, koska mulla ei ole mt-ongelmaa. Siis mitään diagnoosia. Itse maksaen tuollainen 3v terapia maksaisi kymmeniä tuhansia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Kyllä kolmen vuoden jokaviikkoinen psykoterapia auttaa tuohon lähes varmasti. Pääset ainakin alkuun. Persoonan kestävä muutos on hidasta mutta mahdollista. Saisit sen luottamussuhteen..

Auttaa lähes varmasti? Minä olen käynyt vuosien ajan psykoterapiassa ja edelleen on isoja ongelmia.

- AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Kyllä kolmen vuoden jokaviikkoinen psykoterapia auttaa tuohon lähes varmasti. Pääset ainakin alkuun. Persoonan kestävä muutos on hidasta mutta mahdollista. Saisit sen luottamussuhteen..

Auttaa lähes varmasti? Minä olen käynyt vuosien ajan psykoterapiassa ja edelleen on isoja ongelmia.

- AP

Onhan siitä monessa asiassa ollut apua ja se on auttanut jaksamaan jotenkin. Silti perususkomus siitä, että olen ihmisenä jotenkin vääränlainen ja tulen milloin tahansa hylätyksi ei ole helpottanut. Yritän vain jotenkin pitää itseni reippaalla käytöksellä töissä kasassa, jotta muut eivät näkisi kuinka paljon epävarmuuksia minulla oikein on. Tarvittaessa itken yksin vaikka vessassa jos olo menee oikein tukalaksi. Ei huvita mielenterveysongelmien takia kuitenkaan hankkia potkuja.

- AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-vaimolla oli kai tuollaisia ongelmia. Ironista sinänsä että hänen pohjaton epävarmuutensa ja epäluottamuksensa sitten tuhosi koko avioliiton lopulta. Olisin todellakin ollut hänen elämänsä luotettavin ja uskollisin ihminen, mutta hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan.

Missä kohtaa se oli ongelma?

En ole tuo henkilö jolta kysyit.

Onhan nyt äärettömän raskasta olla parisuhteessa, jossa toinen ei luota ja on epävarma. Jatkuvaa epäluuloa ja kyräilyä/kyseenalaistamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Kyllä kolmen vuoden jokaviikkoinen psykoterapia auttaa tuohon lähes varmasti. Pääset ainakin alkuun. Persoonan kestävä muutos on hidasta mutta mahdollista. Saisit sen luottamussuhteen..

En ole koskaan saanut mitään apua asiaan, koska mulla ei ole mt-ongelmaa. Siis mitään diagnoosia. Itse maksaen tuollainen 3v terapia maksaisi kymmeniä tuhansia.

Noin kymppitonnin taitaa maksaa pikaisella laskutoimituksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Kyllä kolmen vuoden jokaviikkoinen psykoterapia auttaa tuohon lähes varmasti. Pääset ainakin alkuun. Persoonan kestävä muutos on hidasta mutta mahdollista. Saisit sen luottamussuhteen..

Auttaa lähes varmasti? Minä olen käynyt vuosien ajan psykoterapiassa ja edelleen on isoja ongelmia.

- AP

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, psykoterapeutit voivat jakautua useaan eri koulukuntaan. Saatkohan oikean tyyppistä ongelmaasi sopivaa psykoterapiaa?

https://minduu.fi/fi/psykoterapian-abc/psykoterapiasuuntaukset/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-vaimolla oli kai tuollaisia ongelmia. Ironista sinänsä että hänen pohjaton epävarmuutensa ja epäluottamuksensa sitten tuhosi koko avioliiton lopulta. Olisin todellakin ollut hänen elämänsä luotettavin ja uskollisin ihminen, mutta hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan.

Missä kohtaa se oli ongelma?

En ole tuo henkilö jolta kysyit.

Onhan nyt äärettömän raskasta olla parisuhteessa, jossa toinen ei luota ja on epävarma. Jatkuvaa epäluuloa ja kyräilyä/kyseenalaistamista.

Tai voi olla että henkilö oireilee sen verran näkyvästi ahdistustaan, että se alkaa kuormittaa parisuhdetta. Ristiriitaisesti kiintynyt ihminen tarvitsee usein paljon vakuutteluja riitatilanteissa siitä, ettei häntä olla jättämässä. Käytännössä häntä pitäisi rauhoitella samoin kuin kiihtynyttä lasta ja harva osaa suhtautua toiseen aikuiseen riittävän empaattisesti, jos on itsekin ärtynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin ap:ta. Mulla hirveä väkivaltalapsuus hakkaavan luonnevikaisen vanhemman lapsena, todella rajua väkivaltaa ja pelkoa ja kauhua. Isä oli paikkakunnan ”silmäätekevä” ja hyvä varakas perhe, joten tietenkään kukaan ei tehnyt lasua ja mitään apua ei saatu.

Olen 40 ja mulla ei ole ollut koskaan ystävää. Siis ikinä. En osaa koko ystävätouhua, en tiedä miten sellaiseen aletaan, ja varmaan minusta jotenkin näkyy outouteni ulospäin. Työelämässä olen sosiaalinen ja päättäväinen (rooli) mutta oikeasti arvottomuuden tunnetta täynnä. Enpä tiedä mikä tähän auttaisi, ei kai mikään.

Kyllä kolmen vuoden jokaviikkoinen psykoterapia auttaa tuohon lähes varmasti. Pääset ainakin alkuun. Persoonan kestävä muutos on hidasta mutta mahdollista. Saisit sen luottamussuhteen..

Auttaa lähes varmasti? Minä olen käynyt vuosien ajan psykoterapiassa ja edelleen on isoja ongelmia.

- AP

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, psykoterapeutit voivat jakautua useaan eri koulukuntaan. Saatkohan oikean tyyppistä ongelmaasi sopivaa psykoterapiaa?

https://minduu.fi/fi/psykoterapian-abc/psykoterapiasuuntaukset/

Voisiko olla niin, että todella pitkäaikainen traumatisoituminen jättää niin syvät jäljet ihmisen persoonallisuuteen, ettei toimintakyky koskaan palaa aivan sille mallille, millä se olisi jos kasvuympäristö olisi ollut tasapainoisempi? Yksinkertaisesti, minun kuvani maailmasta on aika yksinäinen ja ankea, koska sellaisissa olosuhteissa olen kasvanut. Kiva kohtelu on minulle poikkeus normaalista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.

Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.

Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.

Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.

Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.

Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.

Ja sitten on noita tuon ensimmäisen kirjoittajan tapaisia, jotka kuvittelevat sinun draamailevan ja paisuttelevan kokemustasi, koska et makaa ojanpohjalla, tai lataamossa, vaan olet työelämässä. "Ihan hyvästä kodistahan sun on pakko olla, kun tuollaisen ammatin pystyit hankkimaan. Älä kitise!"

Siinä voi alkaa itsekin uskoa, että mitään ongelmaa ei ole oman mielensäpahoittajaluonteen lisäksi ja apu jätetään hankkimatta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.

Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.

Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.

Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.

Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.

Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.

Ja sitten on noita tuon ensimmäisen kirjoittajan tapaisia, jotka kuvittelevat sinun draamailevan ja paisuttelevan kokemustasi, koska et makaa ojanpohjalla, tai lataamossa, vaan olet työelämässä. "Ihan hyvästä kodistahan sun on pakko olla, kun tuollaisen ammatin pystyit hankkimaan. Älä kitise!"

Siinä voi alkaa itsekin uskoa, että mitään ongelmaa ei ole oman mielensäpahoittajaluonteen lisäksi ja apu jätetään hankkimatta

Kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon sen, että tuollaista saattaa kuulla esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollossa asioidessaan. Kerrot olevasi huolissasi itsestäsi ja sen jälkeen psykologi toteaa, että ei sinulla mitään isompaa hätää taida olla, kun noin hyvin osaat pukea huolesi sanoiksi. Se on todella kamala kokemus, koska kynnys hakea apua on jo ennen tuotakin ollut vuoren korkuinen. Tuollaisen jälkeen alat vielä entisestään hävetä sitä, että voit huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.

Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.

Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.

Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.

Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.

Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.

Ja sitten on noita tuon ensimmäisen kirjoittajan tapaisia, jotka kuvittelevat sinun draamailevan ja paisuttelevan kokemustasi, koska et makaa ojanpohjalla, tai lataamossa, vaan olet työelämässä. "Ihan hyvästä kodistahan sun on pakko olla, kun tuollaisen ammatin pystyit hankkimaan. Älä kitise!"

Siinä voi alkaa itsekin uskoa, että mitään ongelmaa ei ole oman mielensäpahoittajaluonteen lisäksi ja apu jätetään hankkimatta

Kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon sen, että tuollaista saattaa kuulla esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollossa asioidessaan. Kerrot olevasi huolissasi itsestäsi ja sen jälkeen psykologi toteaa, että ei sinulla mitään isompaa hätää taida olla, kun noin hyvin osaat pukea huolesi sanoiksi. Se on todella kamala kokemus, koska kynnys hakea apua on jo ennen tuotakin ollut vuoren korkuinen. Tuollaisen jälkeen alat vielä entisestään hävetä sitä, että voit huonosti.

Kokemani perusteella epäilen etten olisi myöhemminkään saanut mistään apua ellei myöhemmin olisi tapahtunut jotain niin traumatisoivaa, että avuntarvetta oli mahdoton enää kieltää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli turvaton lapsuus. Päätin muuttaa sen hyödyksi, kouluttauduin opettajaksi ja haluan työssäni olla välittävä ja turvallinen aikuinen jokaiselle lapselle. Tiedän että kaikki eivät kotoa saa turvaa.

Jos olisit oikeasti risasta kodista tuon onnistuminen vaatisi ulkopuolista apua. Edes yhden välittävän aikuisen lapsena. Monella ei ole sitäkään ja aikuisuus onkin sitten raskasta, kun mielen sisältä ei löydy kokemusta siitä että sai olla avuton lapsi, jota kannettiin ja jonka tunteet hyväksyttiin.

Noita sisäisiä malleja voi muuttaa mutta riippuen trauman syvyydestä se vie aikasa ja vaatii paljon omaa aktiivisuutta. Itse keski-ikäisenä haaveilen vielä rakkaussuhteesta. Sellaiseen en ole toistaiseksi kyennyt.

Ikävää että sinulla on noin. Mutta tunnen muutaman ihmisen, jotka ovat kokeneet kotonaan niitä ihan hirveimpiä asioita mitä voi kuvitella ja he ovat ponnistaneet sieltä ylös ilman terapioita. Uskon että persoonallisuus vaikuttaa. Jotkut pystyvät nousemaan vaikka kuinka syvästä suosta ja toiset vain tuntuvat uppoamaan syvemmälle.

Jokaisella on jokin murtumispiste. Ihmiset eivät aina jälkikäteen muista kaikkea saamaansa apua.

Joo, usein esim vanhemmat voi olla kamalia mutta sitten onkin ihana mummo, naapurin täti, hyviä ystäviä ja kannustava poikaystävä. Jo yksi edellämainituista voi riittää. Toisilla ei ole mitään näistä. Siksi voi syntyä vääristynyt käsitys että yhtä kamalista vanhemmista tulee toiselle vähemmän vaurioita kuin toiselle johtuen ihan vaan toisen paremmista kyvyistä, kun tosiasiassa kyse onkin siitä että toinen on saanut tukea muualta ja toinen ei. Tietenkin myös persoonallisuus vaikuttaa vaurioiden määrään mutta harva on täysin terve ilman yhtään rakastavaa ihmistä lapsena ja/tai nuorena.

Ja sitten on noita tuon ensimmäisen kirjoittajan tapaisia, jotka kuvittelevat sinun draamailevan ja paisuttelevan kokemustasi, koska et makaa ojanpohjalla, tai lataamossa, vaan olet työelämässä. "Ihan hyvästä kodistahan sun on pakko olla, kun tuollaisen ammatin pystyit hankkimaan. Älä kitise!"

Siinä voi alkaa itsekin uskoa, että mitään ongelmaa ei ole oman mielensäpahoittajaluonteen lisäksi ja apu jätetään hankkimatta

Kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon sen, että tuollaista saattaa kuulla esimerkiksi opiskelijaterveydenhuollossa asioidessaan. Kerrot olevasi huolissasi itsestäsi ja sen jälkeen psykologi toteaa, että ei sinulla mitään isompaa hätää taida olla, kun noin hyvin osaat pukea huolesi sanoiksi. Se on todella kamala kokemus, koska kynnys hakea apua on jo ennen tuotakin ollut vuoren korkuinen. Tuollaisen jälkeen alat vielä entisestään hävetä sitä, että voit huonosti.

Kokemani perusteella epäilen etten olisi myöhemminkään saanut mistään apua ellei myöhemmin olisi tapahtunut jotain niin traumatisoivaa, että avuntarvetta oli mahdoton enää kieltää.

Eli joltain kantilta tarkasteltuna saatoin olla onnekas, kun jouduin kokemaan jotain sellaista, mitä yleisesti pidetään traumatisoivana. Ei se minuun niin paljon vaikuttanut kuin lapsuudenperheeni, mutta sen takia pääsin hoitoon. Lapsuuden ja nuoruuden traumat kun eivät ketään kiinnostaneet, vaikka minun elämääni ne vahvasti määrittivätkin.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-vaimolla oli kai tuollaisia ongelmia. Ironista sinänsä että hänen pohjaton epävarmuutensa ja epäluottamuksensa sitten tuhosi koko avioliiton lopulta. Olisin todellakin ollut hänen elämänsä luotettavin ja uskollisin ihminen, mutta hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan.

Missä kohtaa se oli ongelma?

En ole tuo henkilö jolta kysyit.

Onhan nyt äärettömän raskasta olla parisuhteessa, jossa toinen ei luota ja on epävarma. Jatkuvaa epäluuloa ja kyräilyä/kyseenalaistamista.

Tai voi olla että henkilö oireilee sen verran näkyvästi ahdistustaan, että se alkaa kuormittaa parisuhdetta. Ristiriitaisesti kiintynyt ihminen tarvitsee usein paljon vakuutteluja riitatilanteissa siitä, ettei häntä olla jättämässä. Käytännössä häntä pitäisi rauhoitella samoin kuin kiihtynyttä lasta ja harva osaa suhtautua toiseen aikuiseen riittävän empaattisesti, jos on itsekin ärtynyt.

Ei edes hyvin toimivassa parisuhteessa ihmisillä aina ole malttia suhtautua toisen hätään rakentavasti. Onneksi sellaisessa sentään voidaan jälkikäteen käydä asiaa läpi, jos molemmat ovat olleet kovin ahdistuneita riidan aikana ja käyttäytyneet toisen mielestä ikävästi.

Up

Up

Vierailija kirjoitti:

Ex-vaimolla oli kai tuollaisia ongelmia. Ironista sinänsä että hänen pohjaton epävarmuutensa ja epäluottamuksensa sitten tuhosi koko avioliiton lopulta. Olisin todellakin ollut hänen elämänsä luotettavin ja uskollisin ihminen, mutta hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan.

Voin sanoa samaa ystävästä, jota jaksoin tukea 30 vuotta täysillä. Hän ei ikinä luottanut. Se rikkoi lopulta.