Täytin 30. Tässäkö tämä nyt oli? järkyttävä tyhjyydentunne

Alamäkeähän on helppo mennä. 

Oma elämä alkoi vasta tuossa iässä. Tapasin elämäni rakkauden ja valmistuin unelmieni ammattiin..

Tässä mitään alamäkee ole vielä ollut, katsotaan koska se oikeesti alkaa. Pieniä merkkejä alkaa krempoista jo olemaan. M40

Minkälaista unelmien elämää oikein olette viettäneet teininä ja parikymppisenä? Itsestä tuntuu, että silloin vain kituutti rahallisesti ja ei oikein ollut mitään vapautta tehdä asioita. Muutenkin olin epävarma itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista unelmien elämää oikein olette viettäneet teininä ja parikymppisenä? Itsestä tuntuu, että silloin vain kituutti rahallisesti ja ei oikein ollut mitään vapautta tehdä asioita. Muutenkin olin epävarma itsestäni.

Täysin elämättähän se nuoruus jäi jos niin ajattelee, että olisi pitänyt irroitella ja nauttia elämästä. Itse vain kyhjötin jossain piilossa omissa oloissani. Vaan eipä tuo jaksa niin huolettaa enää, ihan sama. Sellasen elämän elää kuin millanen itselle nyt on lätkäisty. Toisilla hommat sujuu ja onnistuu paremmin kuin itsellä ja saavat elää rikkamman elämän mut minkäs teet.

Mulla oli järkyttävä kolmenkympin kriisi 28-vuotiaana, kun ei ollut vielä puolisoa, lapsia, vakityötä jne, ja maisterinpaperitkin vielä karvan verran vajaana. Vasta myöhemmin kun seurasin läheltä sisarusten ja kavereiden lapsiperhe-elämää tajusin, että siinä ei ole mitään mitä itse kaipaisin. Nyt olen jo nelikymppinen, on vakityö, oma asunto ja jo tohtorintutkinto, sekä 10+ vuotta jatkunut etäsuhde. Elän elämäni parasta aikaa!

Kutsutaan kolmenkympin kriisiksi.

Täytin juuri itsekin ja ahdistaa kun kaikkialla sanotaan että nyt alkaa fyysinen rupsahdus ja lihakset suorastaan sulaa pois ja nivelet kuluu ja luut suunnilleen katkeilee pelkästä kävelemisestä kun hormonitoiminta hiipuu yms. Mulle on elämässä tosi tärkeitä kaikki liikuntaharrastukset, joten en haluaisi kuunnella tuollaista pelottelua siitä miten en kohta pysty mitään niistä tekemään. Haluaisin vain nauttia terveydestäni niin kauan kuin voin, mutta vähän vaikeaa kun kaikkialta on saanut tuollaista negatiivista viestiä.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista unelmien elämää oikein olette viettäneet teininä ja parikymppisenä? Itsestä tuntuu, että silloin vain kituutti rahallisesti ja ei oikein ollut mitään vapautta tehdä asioita. Muutenkin olin epävarma itsestäni.

Teininä elin vanhempien luona, ei mitään muita vastuita kuin lukiosta selviäminen ja se hoitui vasemmalla kädellä. Mitään elämisen kuluja ei tarvinnut miettiä kun vanhemmat maksoi, kesätyörahat käytin siideriin ja uusiin vaatteisiin. Pelkkää vapautta ja huoletonta elämää.

Parikymppisenä olin yliopistossa, asuin halvasti solussa ja opintotuen ja kesätyörahojen voimin elin rentoa opiskelijaelämää. Opinnot hoitui pienellä vaivannäöllä, vapaa-aika oli käytännössä kavereiden kanssa hengailua. Ei tarvinnut miettiä kuin kurssien suorittamista ja kesätöiden hakemista, muuten erittäin rentoa ja vapaata elämää.

Nyt kolmekymppisenä olen asiantuntijatyössä vientiteollisuudessa, jatkuva stressi siitä saako hoidettua vaativan työnsä niin että ei lähde työpaikka alta vaikka yt:t on joka vuosi. Ystävät asuvat kaukana ja heitä näkee harvoin, koska työt on vienyt kaikki eri puolille Suomea ja maailmaa. Kaikilla on perheet ja kiireistä ja stressiä lapsista, eli harvoin ehtii nähdä. Itselläni ei edes ole lapsia, mutta silti stressin määrä on valtava ihan koko ajan. Taloudellinen tilanne ja terveyden menettämisen pelko ovat suurimmat ahdistuksen aiheet.

Omasta puolestani voin todeta, että 30 vuotta täytettyäni tosiaan tuntui siltä, että takuuaika oli mennyt umpeen. Sen verran tuli erilaista kremppaa lyhyessä ajassa, kun siihen asti olin elänyt täysin ilman mitään vaivoja. Tosin en harrastanut silloin yhtään mitään urheilua. Nyt viittäkymppiä lähentelevänä olen paremmassa kunnossa kuin kolmikymppisenä, ja krempat ovat pysyneet aisoissa järkevillä elämäntavoilla.

Naama täyteen potoksia (tai cityklinkikan dysport feikki-potoksia) ja fillereitä. Saat 2-3v lisääaikaa parisuhdemarkkinoilla

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäiset 30 vuotta on rusinat pullasta. Loppukin voi olla ihan hyvää. Ei ihan kokonaan mutta syötävää yleensä.

Ei muuten kaikilla ole. Ihan tavallista sekin, että elämä helpottaa vasta vähän vanhempana. Siihen nähden olen onnekas, kun nuoruudessa ei ole kerrassaan mitään ikävöitävää. Hirveitä ihmissuhteita, itsetuhoisuutta, riippuvuuksia, rahattomuutta. Nyt ei mitään noista. Tiettyjä muutoksia piti tehdä, ei se elo itsestään muutu paremmaksi jos lähtö on huono.

Nää nuoruuden haikailijat jotenkin säälittää. Elämästä on isoin osa aikuisuutta. Sitä vastuutonta sekoiluako kaikki ikävöi? Oikeasti??

Vierailija kirjoitti:

Kutsutaan kolmenkympin kriisiksi.

Täytin juuri itsekin ja ahdistaa kun kaikkialla sanotaan että nyt alkaa fyysinen rupsahdus ja lihakset suorastaan sulaa pois ja nivelet kuluu ja luut suunnilleen katkeilee pelkästä kävelemisestä kun hormonitoiminta hiipuu yms. Mulle on elämässä tosi tärkeitä kaikki liikuntaharrastukset, joten en haluaisi kuunnella tuollaista pelottelua siitä miten en kohta pysty mitään niistä tekemään. Haluaisin vain nauttia terveydestäni niin kauan kuin voin, mutta vähän vaikeaa kun kaikkialta on saanut tuollaista negatiivista viestiä.

Nauratti lukiessani tätä. Viiskymmentä lähenee ja vasta nyt tuollaiset ajatukset on alkaneet itseäni vaivata. Ihan hyvässä kunnossa olen joka suhteessa. Liikkunut kyllä olen aina. En oikein tajua tätä miksi ihan oikeasti nuoret 20-30vee immeiset pilaavat elämäänsä noin järjettömällä märehtimisellä ikääntymisestä. Jos pidät itsestäsi, syöt järkevästi, nukut ja liikut, kaikki vatulointi iän päältä on hyödytöntä. Elämänsä saa kyllä kätevästi pilattua omalla ajattelullaan. Ikäpakkomielle tuntuu vaivaavan monia. Sitten on niitä, jotka eivät juuri sitä ehdi miettiä, kun elämä on hyvää ja mielekästä. Suunnilleen unohtavat ikänsä. Niin sen oikeasti pitäisikin mennä, kun fiksusti elelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäiset 30 vuotta on rusinat pullasta. Loppukin voi olla ihan hyvää. Ei ihan kokonaan mutta syötävää yleensä.

Ei muuten kaikilla ole. Ihan tavallista sekin, että elämä helpottaa vasta vähän vanhempana. Siihen nähden olen onnekas, kun nuoruudessa ei ole kerrassaan mitään ikävöitävää. Hirveitä ihmissuhteita, itsetuhoisuutta, riippuvuuksia, rahattomuutta. Nyt ei mitään noista. Tiettyjä muutoksia piti tehdä, ei se elo itsestään muutu paremmaksi jos lähtö on huono.

Nää nuoruuden haikailijat jotenkin säälittää. Elämästä on isoin osa aikuisuutta. Sitä vastuutonta sekoiluako kaikki ikävöi? Oikeasti??

En mä kaipaa mitään "sekoilua". Kaipaan huolettomuutta.

Mulla ei nuorena ollut yksinkertaisesti mitään oikeita huolenaiheita. Ei taloudellisia, ei terveydellisiä, ei sosiaalisia, ei yhteiskunnallisia... nyt on noita kaikkia. Ja kyllä muuten v*tuttaa.

Tuntuu että nykyaika on pelkkää kovaa työntekoa leipänsä eteen, sairaalassa ravaamista ja huolta tulevaisuudesta. Viimeksi mainitun syitä esim. työttömyys ja talouden romahdus, pandemia, ympäristön tuhoutuminen.

Jos olet itse elänyt paskan nuoruuden niin voi olla vaikea ymmärtää, että se on jollekin toiselle ollut todella hyvää aikaa elämässä.

30-vuotiaana on vielä hyvin aikaa perustaa perhe. Jos kumppani on jo katsottuna, ei ole mitään hätää. 

Voit vaihtaa alaa ja ammattia, luultavasti jaksaisit vielä opiskella useita vuosia.

Yleensä fyysiset krempat antaa vielä odottaa itseään tuossa iässä.

Voit alkaa harrastaa melkein mitä tahansa (ammattiurheilijaksi olet tosin liian vanha, jos et ole aiemmin aloittanut)

Et ole todennäköisesti vielä rupsahtanut. Jos olet päässyt lihomaan, pystyt vielä laihduttamaan suht helposti, tosin hieman enemmän joudut näkemään vaivaa kuin 20-vuotiaana.

Rankkakaan urheilu ei ole poissuljettua.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäiset 30 vuotta on rusinat pullasta. Loppukin voi olla ihan hyvää. Ei ihan kokonaan mutta syötävää yleensä.

Ei se kaikille ole sitä. Itselläkin on ollut hyvin vaikeita vuosia jo nyt ja siinä mielessä en koe, että monikaan asia olisi mennyt hyvin. Toisilla ei kestä terveys tai putoavat muuten kelkasta jo nuorempina. Itsekin olen lähes syrjäytynyt, yksinäinen nuori, joka ei paljon ole töitä saanut tai edes opiskelemaan päässyt. Sen vuoksi en puhuisi vakityöpaikoista tai opintojen päättämisestä, kun joillakin eivät ne ole vielä edes alkaneet. Samalla se kuilu kasvaa kokoajan minun ja jonkun menestyneen ihmisen välillä ja tarkoita, että kadehtisin häntä, mutta hänellä kuitenkin tavallaan se elämä turvattua ja voi luottaa siihen, että pärjää. Toisin kuin itse ja oikeasti mietin miten tulen selviämään kaikesta. Oikeastaan se on varmaan pahinta tajuta jos on jo nuorena jotenkin jäänyt kyydistä ja huomaa sen, ettei vaan pysty moneen muille tavalliseen asiaan. Sen takia toivon aina, että ihmiset miettivät asioita. Itsekin eläisin ehkä mieluummin hyvää elämää ja vaikka kuolisin vähän aiemmin kuin pohtisin pysynkö järjissäni jo alle 30-vuotiaana. Jos on jo silloin vaikeuksissa niin se tie voi olla vähän vaikeaa tulevaisuudessa. Sivusta tämä.

Vierailija kirjoitti:

Miten niin? Sulla on 30 vuotta työelämääkin vielä jäljellä. Vajaa kymmenen vuotta aikaa hankkia lapsia, jos niitä ei ole mutta haluaisit. Luvassa on uusia ihmissuhteita, parisuhteita, ystäviä ja tuttuja. Ehdit aloittaa vaikka sata harrastusta ja tulla niistä joistain vielä hyväksi. Ehdit opiskella useamman tutkinnon. Päästä vihdoin siihen kesäkuntoon.

Ihan oma valinta.

Tarkalleen ottaen Toukokuussa 1990 syntyneillä:

Alin eläkeikäsi

67 vuotta 6 kk

Eläkkeesi voi alkaa aikaisintaan

1.12.2057

Elinajanodotteen mukainen eläkkeelläoloaika

22 vuotta 11 kk

Tavoite-eläkeikää ei lasketa vuonna 1987 ja sen jälkeen syntyneille.

Osittaisen vanhuuseläkkeen alaikärajasi

64 vuotta 6 kk

Osittainen vanhuuseläkkeesi voi alkaa aikaisintaan

1.12.2054

(Työeläke.fi)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista unelmien elämää oikein olette viettäneet teininä ja parikymppisenä? Itsestä tuntuu, että silloin vain kituutti rahallisesti ja ei oikein ollut mitään vapautta tehdä asioita. Muutenkin olin epävarma itsestäni.

Täysin elämättähän se nuoruus jäi jos niin ajattelee, että olisi pitänyt irroitella ja nauttia elämästä. Itse vain kyhjötin jossain piilossa omissa oloissani. Vaan eipä tuo jaksa niin huolettaa enää, ihan sama. Sellasen elämän elää kuin millanen itselle nyt on lätkäisty. Toisilla hommat sujuu ja onnistuu paremmin kuin itsellä ja saavat elää rikkamman elämän mut minkäs teet.

Eli elämä on vähän niinkuin etukäteen eletty, niinkö?

Tuota kutsutaan uhriutumiseksi. Kaikkihan eivät kaikkea saa, mutta jokainen voi saada jotain (ainakin jos vähän töitä tekee).

En edes mieti sitä mitä joku tienaa. Se ei ole minun elämänlaatuni mitta, vaan ihan muut asiat. Elämän rikkautta on se, että ymmärrät omia lähtökohtiasi ja pinnistät niistä niin pitkälle kuin pääset. Siinä on ihan tarpeeeksi. Itse asetat ne omat tavoitteesi riittävän hyvälle elämälle.

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestä tuosta alkaa elämän parhaat vuodet kun nuoruuden epävarmuudet ja opiskeluajan köyhyydet on karistettu pois...

Kenellä on kenellä ei.

Itsekin tässä parin kuukauden päästä täyttämässä ja musta taas tuntuu, että elämä vaan paranee. Saanut lisää varmuutta omaan tekemiseen ja olen uskaltanut alkaa elää kuten itse haluan. Vasta olen hakemassa yliopistoon kauan haaveilemalleni alalle, kun olen päässyt suurimmista epävarmuuksista eroon. Koen, että voin tehdä vielä vaikka ja mitä.

Jossain 25v jälkeen elämä oli eletty. Olen nyt 33v eikä yli viiteen vuoteen ole tapahtunut mitään elämisen arvoista. Tuskin mikään tulee tästä muuttumaankaan muuten kuin huonompaan suuntaan. Ymmärrän ap sua hyvin