Kuinka auttaa burnoutin saanutta ystävää?

Vierailija kirjoitti:

Tarjoa apua ihan arkisissa asioissa. Käy vaikka kaupassa, auta ruoanlaitossa tai siivouksessa. Ja siis nimenomaan niin, että ystävä saa halutessaan vaan maata toisessa huoneessa, eikä hänen tarvitse huolehtia tilanteen sosiaalisuudesta.

Itsestäni tuo olisi kauheaa. Jos en nimenomaan pyytäisi tuollaista apua niin kokisin todella ahdistavana. Jos sanoisin kaipaavani vaan lepoa rauhassa niin oikeesti tarkottaisin sitä. Koen että on täysin ok kysyä tarvitseeko ystävä apua jossain (esim. itse olen pari kertaa mennyt kaverin seurana lääkäriin. Odottanu tietty lääkärikäynnin ajan ulkopuolella mut ollu seurana matkalla ja sen jälkeen sit yhdessä käytä kahvilla tai kävelyllä tms saamassa vähän muuta ajateltavaa) ja ehdottaakin paria juttua mut jos kaveri kieltäytyy nii sit antaisin olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjoa apua ihan arkisissa asioissa. Käy vaikka kaupassa, auta ruoanlaitossa tai siivouksessa. Ja siis nimenomaan niin, että ystävä saa halutessaan vaan maata toisessa huoneessa, eikä hänen tarvitse huolehtia tilanteen sosiaalisuudesta.

Itsestäni tuo olisi kauheaa. Jos en nimenomaan pyytäisi tuollaista apua niin kokisin todella ahdistavana. Jos sanoisin kaipaavani vaan lepoa rauhassa niin oikeesti tarkottaisin sitä. Koen että on täysin ok kysyä tarvitseeko ystävä apua jossain (esim. itse olen pari kertaa mennyt kaverin seurana lääkäriin. Odottanu tietty lääkärikäynnin ajan ulkopuolella mut ollu seurana matkalla ja sen jälkeen sit yhdessä käytä kahvilla tai kävelyllä tms saamassa vähän muuta ajateltavaa) ja ehdottaakin paria juttua mut jos kaveri kieltäytyy nii sit antaisin olla rauhassa.

Luitko tuota lainaamaasi kommenttia? Siinähän kehotetaan TARJOAMAAN APUA, ei tuppautumaan yllättäen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjoa apua ihan arkisissa asioissa. Käy vaikka kaupassa, auta ruoanlaitossa tai siivouksessa. Ja siis nimenomaan niin, että ystävä saa halutessaan vaan maata toisessa huoneessa, eikä hänen tarvitse huolehtia tilanteen sosiaalisuudesta.

Itsestäni tuo olisi kauheaa. Jos en nimenomaan pyytäisi tuollaista apua niin kokisin todella ahdistavana. Jos sanoisin kaipaavani vaan lepoa rauhassa niin oikeesti tarkottaisin sitä. Koen että on täysin ok kysyä tarvitseeko ystävä apua jossain (esim. itse olen pari kertaa mennyt kaverin seurana lääkäriin. Odottanu tietty lääkärikäynnin ajan ulkopuolella mut ollu seurana matkalla ja sen jälkeen sit yhdessä käytä kahvilla tai kävelyllä tms saamassa vähän muuta ajateltavaa) ja ehdottaakin paria juttua mut jos kaveri kieltäytyy nii sit antaisin olla rauhassa.

Minustakin olisi ollut ihan hirveää masentuneena ja burn outissa, jos joku ihan läheinenkin olisi tuppautunut jatkuvasti tyrkyttämään apuaan. Kaiken muun ahdistuksen päälle olisi tullut vielä syyllinen olo avun torjumisesta. Tietysti tämä riippuu ihmisen luonteesta ja siitäkin, kuinka paljon normaalitilanteessa ollaan toisen reviirillä. Mutta siis se ajatus, että ketään ei saa jättää yksin on perseestä, koska yksin oleminen voi olla sitä parasta lääkettä.

Itse olen kokenut vakavan työuupumisen, joka johti masennukseen ja it se tu hoi siin ajatuksiin. Minulla ei ole kavereita tällä asuinpaikkakunnallani ja en halunnut vaivata murheillani muualla asuvia, joten en kertonut kenellekään. Olisin varmaan arvostanut eniten, jos joku olisi kysynyt kuulumisia ja lähtenyt vaikka kävelylle.

Minusta tuntui pahimmalta, miten yksin lopulta jäin tilanteessani. Jälkikäteen ajateltuna oireilin töissä jo kuukausia ennen diagnoosia, mutta kukaan ei puuttunut. Kukaan esimieskään ei reagoinut mitenkään, vaikka laihduin ihan luurangoksi ja itkin töissä ja joskus meni hermot ja minulla oli itsetuhoisia puheita. Kukaan ei puuttunut edes siihen, että aloin yhtäkkiä olemaan usein pois töistä (ennen olin pois töistä vain 0-2 päivää vuodessa). Tämän kokemukseni takia neuvoisin ohjaamaan ystäväsi lääkäriin, jos hän ei ole jo avun piirissä. Uupunut tai masentunut voi kokea tilanteensa niin epätoivoiseksi, ettei osaa hakea apua itse tai ei usko olevansa avun arvoinen. Vaikutat ihanalta ystävältä, koska haluat auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjoa apua ihan arkisissa asioissa. Käy vaikka kaupassa, auta ruoanlaitossa tai siivouksessa. Ja siis nimenomaan niin, että ystävä saa halutessaan vaan maata toisessa huoneessa, eikä hänen tarvitse huolehtia tilanteen sosiaalisuudesta.

Itsestäni tuo olisi kauheaa. Jos en nimenomaan pyytäisi tuollaista apua niin kokisin todella ahdistavana. Jos sanoisin kaipaavani vaan lepoa rauhassa niin oikeesti tarkottaisin sitä. Koen että on täysin ok kysyä tarvitseeko ystävä apua jossain (esim. itse olen pari kertaa mennyt kaverin seurana lääkäriin. Odottanu tietty lääkärikäynnin ajan ulkopuolella mut ollu seurana matkalla ja sen jälkeen sit yhdessä käytä kahvilla tai kävelyllä tms saamassa vähän muuta ajateltavaa) ja ehdottaakin paria juttua mut jos kaveri kieltäytyy nii sit antaisin olla rauhassa.

Luitko tuota lainaamaasi kommenttia? Siinähän kehotetaan TARJOAMAAN APUA, ei tuppautumaan yllättäen.

Toisille se tarjoaminen on samalla tuppautumista. Hyvä jos et itse ole sellainen mutta kokemuksen perusteella koin ihan hyödylliseksi tuoda ilmi etteivät nuo ehdottamasi avut kaikille ole apua. En kohdistanut kommenttiani nimenomaan sinulle vaan sellaisella henkilölle joka on taipuvainen ajattelemaan et tuossapa hyvät vinkit auttamiseksi ja menisi "minähän voisin tulla auttamaan siivoamisessa, ei ei siitä ole lainkaan vaivaa, lepäät nyt ihan rauhassa, mielelläni tulen, minulla on huomenna hyvin aikaa" tyylillä tuputtamaan apuaan kun ystävä puhelimessa yrittää kohteliaasti kieltäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kokenut vakavan työuupumisen, joka johti masennukseen ja it se tu hoi siin ajatuksiin. Minulla ei ole kavereita tällä asuinpaikkakunnallani ja en halunnut vaivata murheillani muualla asuvia, joten en kertonut kenellekään. Olisin varmaan arvostanut eniten, jos joku olisi kysynyt kuulumisia ja lähtenyt vaikka kävelylle.

Minusta tuntui pahimmalta, miten yksin lopulta jäin tilanteessani. Jälkikäteen ajateltuna oireilin töissä jo kuukausia ennen diagnoosia, mutta kukaan ei puuttunut. Kukaan esimieskään ei reagoinut mitenkään, vaikka laihduin ihan luurangoksi ja itkin töissä ja joskus meni hermot ja minulla oli itsetuhoisia puheita. Kukaan ei puuttunut edes siihen, että aloin yhtäkkiä olemaan usein pois töistä (ennen olin pois töistä vain 0-2 päivää vuodessa). Tämän kokemukseni takia neuvoisin ohjaamaan ystäväsi lääkäriin, jos hän ei ole jo avun piirissä. Uupunut tai masentunut voi kokea tilanteensa niin epätoivoiseksi, ettei osaa hakea apua itse tai ei usko olevansa avun arvoinen. Vaikutat ihanalta ystävältä, koska haluat auttaa. 

❤️

Olen oppinut ettei kannata luottaa esimiesten kykyyn arvioida kohtuullista työn määrää. Täysin kohtuuttomat tilanteet töissä on oikeasti tappaneet hyviä työntekijöitä. On todella väärin että työntekijän pitää aina yrittää hinnalla millä hyvänsä saada projektin hyvään päätökseen, jos edellytyksiä ei oikeasti ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut ettei kannata luottaa esimiesten kykyyn arvioida kohtuullista työn määrää. Täysin kohtuuttomat tilanteet töissä on oikeasti tappaneet hyviä työntekijöitä. On todella väärin että työntekijän pitää aina yrittää hinnalla millä hyvänsä saada projektin hyvään päätökseen, jos edellytyksiä ei oikeasti ole olemassa.

Komppaan.