Mika siina on ettei jotkut ikina tapaa ketaan? Tai ole koskaan kenenkaan tyyppia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia on se, että ihmiset hakee sitä jotain tiettyä asiaa, ja jos sinä et ole se, niin vastapuolelle ei tule mieleenkään että voisit olla romanttinen kumppani.

Esimerkiksi en itse ole kenekään unelmakumppani. Olen tavallaan elänyt itseni nurkkaan josta on melko mahdotonta pariutua: jos teeskentelen olevani vaikkapa feminiininen nainen, seuraa vain kauhea pettymys myöhemmin kun selviää että olenkin jotain ihan muuta.

Tämä sinänsä ei ole ongelma, sitä voi myös yrittää pelata pitkää peliä, eli siis tehdä itseään tutuksi omana itsenään ja samalla pyrkiä pois siltä kaverivyöhykkeeltä - kuitenkin toisten rajoja kunnioittaen.

Paha vaan että esimerkiksi eronneena vanhempana ei kerta kaikkiaan pääse menoihin sillä taajuudella että pitkä peli toimisi.

Mutta eipä se toimi kyllä kenelläkään muullakaan tällä hetkellä, että niin.

Mikä siinä muuten on, että feminiinisyys on suomalaisille naisille niin vaikeaa? Senhän pitäisi tulla ihan luonnostaan, yrittämättä. Jotenkin tuntuu että kyse on asenteista, täällä on vähän sellainen ilmapiiri että jos joku nainen uskaltaa olla täysillä naisellinen, niin hän saa heti kimppuunsa koko joukon tuhahtelevia ämmiä arvostelemaan.

Vahvuus rempseys ja käytännöllisyys on kuulunut kulttuuriin. Eivät miehetkään osaa aina suhtautua hyvin, jos nainen on liian herkkä tai liian flirtti. Nainen saa olla naisellinen jos on todistanut olevansa vahva ja pärjäävä, mutta turhamaisuus ja naiseuden avulla "vapaamatkustus" ei kerta kaikkiaan sovi.

Ääh, en nyt oikein tuota allekirjoittaisi. Minä ainakin miehenä haluaisin kokea olevani hyödyksi ja avuksi, haluaisin pitää huolta siitä toisesta. Siihen ei oikein tule mahdollisuuksia tässä "ei tartte auttaa" -kulttuurissa. Sääli. Siinä yksi säie lisää tässä kohtaamattomuusongelmassa.

Minun kohdalleni ei ole sattunut pyyteettömästi avuliaita miehiä.

Olin nuorena ujo ja herkkä. Tai olen sitä vieläkin, mutta osaan nykyisin kompensoida oppimillani sosiaalisilla taidoilla.

Joskus ei jaksa. Esim. silloin kun olin myymässä autoani maastamuuton takia, ja asiallista ostajaa ei tahtonut löytyä.. Viimeinen tippa oli, kun yöllä autosta oli hajotettu takavalo. Lasi oli tuhannen sirpaleina kadulla. Olin sopinut auton näytöstä aamulla potentiaaliselle ostajalle. Pillahdin itkuun. Mitä tekee miesystäväni? Alkaa nauraa hohottaa minulle. Siis sitä, että itken. Myöhemmin kertoi tätä vielä hauskana juttuna kaverilleen.

Monelta muultakin mieheltä olen saanut kokea täydellistä empatian puutetta.

Juuri kyyneleet tulkitaan yleensä "kyyn eleiksi", eli naisen vilpitön tunteellisuus, suru ja järkytys, kääntyy miehen mielessä manipulaatioyritykseksi.

Nykyään olen herkistynyt huomaamaan juuri tämmöiset ominaisuudet, enkä ryhdy mihinkään läheisempään tuttavuuteen mentaalijyrien kanssa.

No sitten taas palataan siihen, että miksi naiset valkkaavat kumppaneiksi näitä epäempaattisia miehiä? Mikä oli sinun valintasi taustalla? Oliko se vain nuoruuden tietämättömyyttä? Tämä kiinnostaa, koska tuntuu että itse olen menettänyt naisen sen takia että EN ole sellainen tyypillinen jyrä.