Lue keskustelun säännöt.
Erityislapen perheen arki voi olla yhtä kaaosta
22.04.2020 |
Säälin syvästi Hesarissa tänään kuvatussa perheessä olevaa äitiä:
(Otteita artikkelista)
HS
TYTÄR, 10-vuotta: ”Äiti, mitä mä söisin aamiaiseksi?”
Äiti: ”Olisi puuroa, leipää tai jogurttia. Mitä niistä haluaisit?”
Tytär: ”Jogurttia!” Äiti antaa jogurtin pöytään. Tytär: ”Mä halusin vadelmajo
gurttia, tää on uuniomenaa!” Äiti: ”Vadelmaa ei nyt ole.” Jogurttipurkki lentää keittiön
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen laskenut ja vertaillut ns.erilaisten erityistapausten määrää ja laatuakin, toisin sanoen niitä, jotka eivät suoriudu edes välttävästi peruskoulun nylyisestä oppimäärästä: määrä kasvaa koko ajan. Subjektiivinen otanta yhdestä hyvin tuntemastani yläkoulusta n.400 oppilasta: jopa 30 prosenttia oppilasaineksesta ei selviä ilman pienempää tai erittäin isoa tukea peruskoulusta ulos hyväksytyllä todistuksella! Tämä on faktaa. Kyse ei ole mamuista, jos joku siihen tarttuu, vaan kantaväestöön kuuluvista nuorista. En usko, että koulu on ainutlaatuinen Suomessa. Mistä tämä johtuu? Syitä on monia.
Oma lapseni ei ole ihan noin erityinen, mutta joitain piirteitä löytyy. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, aloittaisin koko kasvatuksen ihan eri tavalla. Ensinnäkin leikkikehä, jossa vain yhteen leikkiin kuuluvat tavarat kerrallaan. Vain palapeli, tai vain legot ei molempia yhtäaikaa saati koko leluvarastoa. Rajattu tila, ettei pääse tuhoamaan koko asuntoa ja saamaan sillä kokoaikaista huomioita. On kivaa vetää kukkaruukku alas, kun äiti ryntää siihen hauskasti touhottamaan jne. Rajattu tila ja yhden leikin periaate auttaisi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Se myös helpottaisi päivän rytmittämistä kun saisi tehtyä kotihommia ja käytyä yksin vessassa siinä leikin lomassa.
Ulkoiluun valjaat heti kun pääsee rattaista. Yhden kerran meillä pääsi karkaamaan autotielle ja se aiheutti myöhempiä pelkotiloja minulle, ulkoilu ei ollut rentouttavaa vaan stressaavaa, tietenkin, kun yksi silmänräpäys muualle katsomista voi aiheuttaa hengenvaaran.
Päiväkodilta ja koululta toivoisin, että huonoja käytöstapoja ei sallittaisi. Lapsi on erehtyväinen ja kokeilee rajojaan, mutta joskus rangaistukset ovat tarpeen. Ei pieni lapsi ymmärrä puhetta, kaiken selittäminen ja sanallistaminen on hukkaan heitettyä aikaa ja vaivaa. Aikuinen osaa koska on iso sanavarasto, elämänkokemusta ja esim. matemaattisia taitoja, joilla on helppoa ymmärtää miksi jokin on kielletty tai suositeltavaa tai ihan pakollista. Ei on ei, jäähy ja vaikka jälkiruoan kielto toimii eikä todellakaan traumatisoi muualla kuin norsunluutornissaan asuvan "asiantuntijan" päiväunet. Koulussa lisäksi pitäisi antaa reippaasti myös negatiivista palautetta huolellisuudesta ja käytöksestä. Jälki-istunto ja numeroarviointi, jos tulee paha mieli niin se on ihan itse ansaittua. Hyvästä käytöksestä ja huolellisuudesta hyvä numero ja kehut.
Omavastuun ja velvollisuuksien muistaminen. Nykyään jaksetaan paasata lapsen oikeuksista, mutta niistä velvollisuuksista ei tasan pidetä kiinni ollenkaan. Ja lapsi on samanarvoinen aikuisten kanssa, ei parempi, ei tärkeämpi ei erityisempi. Aikuisella on myös oikeuksia, kodit ovat myös aikuisten koteja.
Sääli on sairautta, ei tarvitse sääliä ja voivotella jos kotona vaaditaan kotitöiden tekemistä ja sisarusten vahtimista. Vastuuta pitää opetella jo pienestä, ei se vastuuntunto mistään päähän putoa 18-vuotispäivänä.
Tämä oli erinomaisesti kirjoitettu. Kiitos siitä.
Nimenomaan, lasten pitäisi olla saman arvoisia aikuisten kanssa. Lapsen koulu on myös aikuisen työpaikka, ja sen ei kuulu mennä ainoastaan lapsen ehdoilla. Aikuisellakin on oikeus mukavaan työaikaan. Ja siihen pitäisi kuulua yhteistyö lasten kanssa, eli lapset eivät voi käyttäytyä miten sattuu jatkuvalla syötöllä. Selkeät ja tiukat rajat pitäisi ehdottomasti olla. Niinhän aikuisellakin on työssää, ei siellä voi tehdä mitä vaan ja piiloutua diagnoosien taakse, vaan jos käyttäydyt väärin, saat potkut.
Meidän lapsen luokalla on muutama tälläinen erityislapsi, ja lapsi kertoo kuinka päivä taas meni siihen kun Raivoreetta huusi tai Timopetteri riehui ja karkasi luokasta, ja opettajan piti lähteä etsimään. Toivottavasti tulisi enemmän tarkkailuluokkia tms, ei ole reilua että muiden opetus kärsii näiden erityisten kanssa joita ei saada aisoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi hyvin koulussa pärjäävää lasta, mutta on heidän kasvattamisessaan ollut iso työ. Muistan hyvin ne päivittäiset taistelut uhmaikäisten pikkutaaperoiden kanssa, alakoululaisten aamuväsymykset ja kiukuttelut, teini-iän mukana tulevat myllerrykset ja monenlaiset lasten keskenäiset riidat ja tappelut. Sitä se on, vanhempana olo. Alusta asti pitää olla johdonmukainen ja noudattaa selkeitä sääntöjä ja periaatteita. Sama se on kaikissa perheissä, ei pelkästään niissä, joissa on joku diagnoosi.
Yhden lapsen kanssa on ollut helppoa, on hoitanut koulu- ja muutkin asiat hyvin, vaikka on nyt murkku. Uskon, että aloituksen kaltaiset perhetilanteet ja niistä kertominen laskevat tehokkaasti syntyvyyttä.
Nykyään tosiaan korostuu lapsen oikeudet koulussa, muilla niitä ei olekaan vaan pelkkiä velvollisuuksia esim.sietää jatkuvaa perseilyä loputtomasti! Koulusta erottaminen on tehty erittäin vaikeaksi ja joka ikisestä kurinpidosta pitää laittaa raportit kotiin ja rehtorille.
Vanhempien kannattaa vaatia tutkimuksia, kun tuntuu ettei lapseen toimi normaalit kasvatustavat. Kouluiässä saatu diagnoosi on todella myöhäinen siihen nähden, kuinka paljon lasta pystytään tukemaan.
Oma lapseni sai Asperger-diagnoosin 5-vuotiaana. Aloitimme samantien toimintaterapian, aloitin osapäivätyön jotta kuormitus olisi pienempi, lapsi ei enää mennyt sellaisten sukulaisten luo hoitoon, jotka eivät hänen kanssaan pärjänneet (näistä seurasi järkyttäviä raivareita), saimme tukea ja apua lapsen kasvatukseen. Autismin kirjon häiriön lapsi ei opi yhtä hyvin mallista kuin joku toinen lapsi, hänelle pitää ns. vääntää rautalangasta mikä on sopivaa ja mikä ei. Tällainen lapsi ei osaa lukea toisten eleistä, kun nämä eivät vaikkapa halua leikkiä jotain mitä hän itse haluaa jne.
Nyt 10 vuotta myöhemmin lapseni on mitä fiksuin ja ihanin teini. Vaikeaa olisi ollut, jos olisimme tajunneet tilanteen liian myöhään. Nykyään ehkä liikaakin luotetaan lapsen yksilölliseen kehittymiseen eikä puututa kun jokin ei mene ns. normin mukaan. Odotellaan lapsen kypsymistä. Raivokohtauksia selvitellään liian pitkään uhmaiällä, temperamentilla, omapäisyydellä yms. Vanhemman pitäisi havahtua, jos vielä 4-5-vuotiaana tuntuu siltä, että lapsi ei opi asioita normaalilla kasvatuksella ja käyttäytyy määräilevästi tai epäsosiaalisesti muita kohtaan. Samoin jo ADHD on nähtävissä ihan 3-vuotiaalla leikkiin syventymisessä mielestäni. Jos vielä 4-vuotias tuntuu kaappaavan vanhemmilta hirveän määrän energiaa, niin tulisi hakea apua. Joko tutkimuksia tai kasvatusapua.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien kannattaa vaatia tutkimuksia, kun tuntuu ettei lapseen toimi normaalit kasvatustavat.
Keskeinen kysymys tässä on, että miten määritellään normaalit kasvatustavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin kädettömien ihmisten ei pitäisi hankkia lapsia. Tuokin kauhukakara on vain jäänyt kokonaan kasvattamatta, nykyään on muotia piiloutua jonkin diagnoosin taakse kun kyse on oikeasti käytöstavattomuudesta, rajojen puutteesta ja kasvattamatta jättämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi hyvin koulussa pärjäävää lasta, mutta on heidän kasvattamisessaan ollut iso työ. Muistan hyvin ne päivittäiset taistelut uhmaikäisten pikkutaaperoiden kanssa, alakoululaisten aamuväsymykset ja kiukuttelut, teini-iän mukana tulevat myllerrykset ja monenlaiset lasten keskenäiset riidat ja tappelut. Sitä se on, vanhempana olo. Alusta asti pitää olla johdonmukainen ja noudattaa selkeitä sääntöjä ja periaatteita. Sama se on kaikissa perheissä, ei pelkästään niissä, joissa on joku diagnoosi.
Yhden lapsen kanssa on ollut helppoa, on hoitanut koulu- ja muutkin asiat hyvin, vaikka on nyt murkku. Uskon, että aloituksen kaltaiset perhetilanteet ja niistä kertominen laskevat tehokkaasti syntyvyyttä.
No eipä tulisi mieleenkään tehdä lapsia! Näistä saa lukea jatkuvasti, puolella porukasta näyttää olevan jokin erityislapsi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien kannattaa vaatia tutkimuksia, kun tuntuu ettei lapseen toimi normaalit kasvatustavat.
Keskeinen kysymys tässä on, että miten määritellään normaalit kasvatustavat.
Normaali kasvatus ei sisällä fyysistä eikä henkistä väkivaltaa, vaan rakkautta, rajoja ja vastuullista ja johdonmukaista käytöstä vanhemmilta. Vanhemman ei pidä heittäytyä koskaan henkisesti lapsen tasolle, vaikka lasta täytyy ja pitää ymmärtääkin tiettyyn rajaan asti.
Uskomatonta, ei nuo lapset ole kuin täysiä perkeleitä.
Eivät kuulu samaan paikkaan ihmisten lasten kanssa.
No 15 vuotiaana poliisit laittavat putkaan ja siitä alkaa ansaittu ura.
Loppu tulee muiden samankaltaisten kanssa jossain huume tai ryyppy kämpässä nuorena toivottavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi hyvin koulussa pärjäävää lasta, mutta on heidän kasvattamisessaan ollut iso työ. Muistan hyvin ne päivittäiset taistelut uhmaikäisten pikkutaaperoiden kanssa, alakoululaisten aamuväsymykset ja kiukuttelut, teini-iän mukana tulevat myllerrykset ja monenlaiset lasten keskenäiset riidat ja tappelut. Sitä se on, vanhempana olo. Alusta asti pitää olla johdonmukainen ja noudattaa selkeitä sääntöjä ja periaatteita. Sama se on kaikissa perheissä, ei pelkästään niissä, joissa on joku diagnoosi.
Kun lapsella on kolme eri diagnoosia, joista yksi on vakava oppimisvaikeus, niin siinä ei mikään johdonmukaisuus auta. Tämä omani ei ole ollut mikään itkupotkuraivari, joten kasvatuskysymys ei ole ongelma. Kannattais miettiä ennen kuin kasvatusohjeita jakelee ja itsensä ylimmälle korokkeelle nostaa, että kaikessa ei todellakaan ole kysymys kasvatuksesta. Tämä on jatkuva taakka vanhemmille, kun ulkomaailma aliarvostaa kaikessa lapsen ja nuoren. Vamman perusteella esim. ei oteta johonkin työhön, kun kuvitellaan, että ei se pysty tekemään tätä työtä.
Juuri näin. Itselläni on kaksi poikaa, joista vanhempi on Asperger ja kuopus ns. tavis. Nyt isompi on jo jatko-opinnoissa ja voi sanoa, että elämä hymyilee. Välillä oli kuitenkin sellaisia vuosia, että harkitsin joskus ambulanssin soittamista paikalle, että viekää lapsi jonnekin pois, en pärjää. Mielestäni olen ollut ihan "tavallisen hyvä" kasvattaja, mutta se ei välttämättä riitä mihinkään erityislapsen kanssa. Jollain johdonmukaisuudella voi heittää vesilintua siinä vaiheessa, kun Asperger jumittaa johonkin asiaan. Hän saattoi vääntää asiasta niin kauan, että oli suurin piirtein taju mennä itkusta ja marinasta. Ns. tavislapsen uhmakkuus ym. on aivan eri planeetalta ja siinä voi sanoa, että ulkopuolisten neuvoista voi ottaa opiksikin. En edelleenkään oikein käsitä, miten pääsimme näin hyvään lopputulokseen, että esikoinen opiskelee rakastamaansa alaa, käyttäytyy hyvin, itse asiassa paljon paremminkin kuin moni muu teini, meillä on tosi hyvät välit ja nauramme yhdessä päivittäin. Joka päivä kiitän Luojaani siitä, että näin kävi. Se, mitä nämä vuodet opettivat on mm. se, että en ikinä esiinny minään asiantuntijana toisten asioissa. Minäkin nimittäin luulin, että tavallisella "rajoja ja rakkautta"-kasvatuksella pääsee kuin automaattisestin hyvään lopputulokseen. Ei pääse, vaikka se hyvä lähtökohta onkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien kannattaa vaatia tutkimuksia, kun tuntuu ettei lapseen toimi normaalit kasvatustavat.
Keskeinen kysymys tässä on, että miten määritellään normaalit kasvatustavat.
Normaali kasvatus ei sisällä fyysistä eikä henkistä väkivaltaa, vaan rakkautta, rajoja ja vastuullista ja johdonmukaista käytöstä vanhemmilta. Vanhemman ei pidä heittäytyä koskaan henkisesti lapsen tasolle, vaikka lasta täytyy ja pitää ymmärtääkin tiettyyn rajaan asti.
Mitä tarkoittaa väkivalta? Siitä on hyvin erilaisia käsityksiä eri ihmisillä.
Niin ikään tämä "rajat" on hyvin monitulkintainen käsite. Esim. joidenkin mielestä se tarkoittaa samaa kuin kuri ja joidenkin mielestä raja on sitä, että sanotaan, mutta ei pakoteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaiselle pedolle on oltava yhtä mulkku kuin hän on itsekin.
Niin metsä vastaa ja kasvattaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaiselle pedolle on oltava yhtä mulkku kuin hän on itsekin.
Niin metsä vastaa ja kasvattaa.
Eihän nykyään saa lapselle laittaa kova kovaa vastaan.
Sen sijaan pitää vaan jatkaa lässytyslinjalla ihan riippumatta mitä keinoja lapsi laittaa peliin. Vaikka lapsi käyttäisi "ydinasetta" sodassa vanhempiaan vastaan, niin silti ainoa miten siihen saa reagoida on lause "äiti näkee, että sinä Nico olet vihainen, mutta ei silti saa tehdä rumasti".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ratkaisu: kyselyt sikseen.
Aamiaiseksi on sitä mitä pöytään on katettu.
Jos ruokaa paiskotaan, mukulalle rätti käteen ja seuraava ohjelmanumero on keittiön siivous.
Seuraavana aamuna tarjolla on näkkäriä. Sillä ei paljon sotketa.
Mistä näitä erityiserkkejä nykyään sikiää?
Aiemmin lapset kasvatettiin eikä ollut erkkejä.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaiselle pedolle on oltava yhtä mulkku kuin hän on itsekin.
Niin metsä vastaa ja kasvattaa.
Tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien kannattaa vaatia tutkimuksia, kun tuntuu ettei lapseen toimi normaalit kasvatustavat.
Keskeinen kysymys tässä on, että miten määritellään normaalit kasvatustavat.
Normaali kasvatus ei sisällä fyysistä eikä henkistä väkivaltaa, vaan rakkautta, rajoja ja vastuullista ja johdonmukaista käytöstä vanhemmilta. Vanhemman ei pidä heittäytyä koskaan henkisesti lapsen tasolle, vaikka lasta täytyy ja pitää ymmärtääkin tiettyyn rajaan asti.
Mitä tarkoittaa väkivalta? Siitä on hyvin erilaisia käsityksiä eri ihmisillä.
Niin ikään tämä "rajat" on hyvin monitulkintainen käsite. Esim. joidenkin mielestä se tarkoittaa samaa kuin kuri ja joidenkin mielestä raja on sitä, että sanotaan, mutta ei pakoteta.
Nykyään lapsia verrataan aikuiseen kun kyse on oikeuksista. Esim. rajojen laittaminen on "vapaudenriistoa", rankaiseminen on "pelolla kasvattamista" ellei samantien "väkivaltaa" jo sellaisenaan, odotan enää sitä, että viikkorahan poisjättäminen on "taloudellista väkivaltaa" ...
Mutta kun puhutaan lapsen velvollisuuksista, niin sitten huomataan ettei voidakaan odottaa samaa kuin aikuiselta ja kas kummaa, äkkiä kaikki velvollisuudet onkin kätevästi ja kokonaan ulkoistettu aikuisille.
Ihminen on perusluonteeltaan sekä hyvä että paha. Sitä hyvää vaan pitäisi osata ruokkia jotta se olisi vahvempi puoli. Hyvää on kiitollisuus, kunnioitus, tottelevaisuus, vastavuoroinen rakkaus vanhempia kohtaan jne.
Aikuiset ovat ansainneet kunnioituksen jo siten että ovat käyneet itse sen peruskoulunsa ja pari muutakin sekä osaavat hoitaa taloutensa, laittaa ruokaa ja siivota, noin minimissään. Ei ole itsestäänselvää, että on koti, ei ole itsestään selvää, että on koulu, opettaja on tehnyt todella paljon töitä peruskoulussa, lukiossa ja yliopistossa, joten hän on ihan varmasti viisaampi kuin se koululainen. Aikuisten pitää olla ylpeitä saavutuksistaan ja näyttää näin esimerkkiä mietn ansaitaan oma paikka yhteiskunnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien kannattaa vaatia tutkimuksia, kun tuntuu ettei lapseen toimi normaalit kasvatustavat.
Keskeinen kysymys tässä on, että miten määritellään normaalit kasvatustavat.
Olen itse opettaja, ja omalla kohdallani se tarkoitti sitä että luin ihan kasvatusoppaita ja sovelsin omaan lapseeni. Oli rajoja ja rakkautta, ulkoilua ja virikkeitä sekä aikainen nukkumaanmenoaika. Meillä esimerkiksi ei ikinä annettu periksi raivokohtauksen tullessa. Kun lapsi sai raivarin uloslähdön vuoksi, niin ihan tyynesti puin vaatteet päälle, totesin että nyt harmittaa lähteä ulos mutta äiti päättää tämän asian. Otin sen raivarin vastaan, mutta lapsi ei saanut sen avulla mitään periksi. Raivokohtaukset loppuivat vasta diagnoosin jälkeen, kun laitettiin kuvallinen päiväjärjestys lapselle! Samoin lapsi ei oppinut pukemaan sitten millään vaatteita, lopulta tarvitsi kuvia ja aikaa niihinkin.
Tai vaikka kuinka tein kaikkeni, niin lapsi jumittui silti joihinkin mielenkiinnon kohteisiin ja kehitti itselleen rutiineita ja rituaaleja, joita emme ymmärtäneet. Tähänkin auttoi, kun lapsi sai enemmän apua kommunikointiin ja itseilmaisuun. Lapsi puhui niin hyvin, ettemme ymmärtäneet että hänellä on tästä huolimatta kielen ymmärtämisen vaikeuksia. Meillä myös puhuttiin ja vuorovaikutettiin paljon, mutta lapsi ei kerta kaikkiaan oppinut toimimaan toisten lasten kanssa. Hän ei esimerkiksi vastannut kysymyksiin tai leikin aloitteisiin. Tähänkin hän oppi vasta kun ihan kunnolla opetettiin, miten voi vastata toiselle tai mitä tehdään kun kaveri kysyy: leikitäänkö yhdessä?
Lapsemme sai myös raivokohtauksia jos lelut eivät olleet tietyssä järjestyksessä. Oli aikoja, jolloin keräsin kaikki lelut pois aina systemaattisesti näin tapahtuessa. Tämäkään ei auttanut. Kaikki kokeiltiin kyllä! Lapsi myös väsyneenä saattoi lyödä toisia, ja aivan joka ikinen kerta ne tilanteet hoidettiin kunnolla läpi sekä päiväkodissa että kotona. Ikinä ei katsottu sormien läpi, ja kotona annoimme ihan rangaistuksiakin. Tästä käytöksestä päästiin kun istuttiin pöydän äärelle analysoimaan mistä käytöksessä on kyse, eikä hoidettu enää pelkästään sitä tilannetta vaan niitä syitä taustalla (aistiyliherkkyydet, kommunikointivaikeudet, jne.). Lapselle annettiin aktiivisesti välineitä hoitaa tilanteet toisin, eli esimerkiksi päiväkodissa lapselle alettiin sanomaan: Ei noin ei saa tehdä. Se käy kipeää. Sano Matille, että haluat leikkiä nyt yksin. Sitten lapsi toisti: haluan leikkiä nyt yksin (tai mikä nyt siinä olikin aina se juttu, mihin lapsella oli tarve). Vasta tämä todella ratkaisi tuon lyömisen.
En tiedä tarkkaavaisuus häiriöistä paljon, mutta ainakin autismin kirjon häiriön kohdalla ei riitä normaalit rajat. Lapselle pitää vääntää rautalangasta sellaiset asiat, mitkä toinen oppii mallista toisilta lapsilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaiselle pedolle on oltava yhtä mulkku kuin hän on itsekin.
Niin metsä vastaa ja kasvattaa.Eihän nykyään saa lapselle laittaa kova kovaa vastaan.
Sen sijaan pitää vaan jatkaa lässytyslinjalla ihan riippumatta mitä keinoja lapsi laittaa peliin. Vaikka lapsi käyttäisi "ydinasetta" sodassa vanhempiaan vastaan, niin silti ainoa miten siihen saa reagoida on lause "äiti näkee, että sinä Nico olet vihainen, mutta ei silti saa tehdä rumasti".
Eihän tuotakaan voi tietää, mitä kaikkea tuon jogurttipurkkia heittävän lapsen taustalla on, vaikkapa joku harvinainen sairaus, niitähän riittää pitkä luettelo. Tuntematta mitenkään tapausta voi olla kaikille helpompaa, ettei laiteta kovaa kovaa vasten.
Oman erityislapseni kanssa en oikeasti tiedä, mitä kaikkea hänellä näiden kolmen diagnoosin lisäksi vielä voisi olla, kun nämäkin ovat ilmenneet pikkuhiljaa paitsi odotusaikana jo tullut epämuodostuma, joka selvisi syntyessä. Nimenomaan meillä ei saa alkaa vääntää sanallista kättä, koska se ei lopu koskaan. Ja jos tähän kädenvääntöön mennään, niin meidän erityislapsi voi mennä siihen tilaan, että on täysin raivon partaalla ja ei ota mitään puhetta tai muutakaan vastaan. Ainut keino on vaan olla hiljaa ja laittaa omaan huoneeseen rauhoittumaan. Joskus siinä menee 10 minuuttia ja on yhteistykykyinen ja toisinaan heittää huoneessaan kaikki tavarat pitkin lattioita ja raivoaa siellä ennen kuin rauhoittuu.
Joskus on vaan helpompaa "ottaa se rätti omaan käteen ja korjata ne jäljet itse".
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosista on hyötyä myös, kun siirrytään isonpana ammatilliseen koulutukseen, mahdollisuus päästä erityisoppilaitokseen ja hakea kelan kuntoutusrahaa. Ja se että uskotaan, että oikeesti kyseessä on jokin häiriö eikä vaan syytetä laiskaksi tai lellityksi tai syytellä vanhempia.
Diagnoosista on hyötyä myös yhteiskunnalle.
Osa erityislapsista on huippulahjakkaita jollakin alueella, mutta voi olla että eivät kykene selviytymään normaalista elämästä ilman apua. Ei tarvitse olla edes savant autisti, mutta saattaa hukata potentiaalinsa kompastellessaan arkielämän haasteisiin.
Harvalla yhteiskunnalla on varaa menettää näiden ihmisten potentiaalia. Vanha stereotyyppi professorista joka kompuroi arjessa eikä muista käydä syömässä tai unohtaa vaihtaa puhtaat vaatteet on tyypillinen lahjakas nepsy-henkilö.
Arkielämä tai vaikka peruskoulusta läpi pääseminen voi tuottaa suuria ongelmia vaikka osaaminen riittäisivät ydinfysiikan hallitsemiseen. Näiden henkilöiden osaamisen menettäminen on tragedia sekä yksilölle että yhteiskunnalle.
Nykyään monessa yliopistoissa onneksi tuetaan diagnoosin saaneita. Ongelma ovat kuitenkin ne, joilla oireilu on niin lievää, että diagnoosi jää saamatta. He eivät saa tukea koskaan ja ovat vaarassa syrjäytyä.
Erinomainen viesti