Lue keskustelun säännöt.
Sinä aikuinen, jolla syömishäiriötaustaa
17.04.2020 |
Ei tarvitse olla diagnosoitu.
Eli, millainen on suhteesi ruokaan kroppaasi nyt terveenä?
Kyselen, koska minusta tuntuu etten ole koskaan syömishäiriöstä päässyt yli. Minun syömishäiriö on ollut lähinnä painontarkkailua 14v lähtien, syömisen rajoittamista radikaalisti, laksatiivien syömistä, pitkiä monen tunnin lenkkejä jne.
Kukaan, edes vanhempani eivät huomanneet syömishäiriötäni, koska olen aina ollut laiha.
Nyt aikuisena ja perheellisenä havahduin miettimään omaa suhdettani ruokaan ja kroppaani. Olen AINA laihdutuskuurilla tai vähintään rajusti rajatulla dietillä. Edelleen olen laiha, enkö ole koskaan (raskauksia lukuunottamatta) painanut yli 55kg. Silti nään itsessäni läskiä ja muhkuroita. Näytän kai aika nuorelta ikäisekseni, koska minulla ei ole naisellista muhkeaa peppua ja rintoja. Lisäksi liikun hirveästi ja kyttään askeleita. 15 000 askelta on aina saatava. Juoksen lähes päivittäin 30min. Mieheni ei tiedä tästä päänsisäisestä ongelmastani ja saattaa inttäessäni kropastani heittää että "olisit kyllä tosi timmi jos vielä jaloista lähtisi kilo kaksi". Hän sanoo tuollaiset jutut vitsillä nauraen, mutta minulle ne ovat isku vastem kasvoja. Sitten lähtee taas joku ruoka päivästä pois ja taistelu päässäni jatkuu kohti täydellistä laihaa kroppaa.
Ahdistavaa :(
Kommentit (8)
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut diagnosoitu anoreksia. Olen päässyt siitä kokonaan eroon.
Asuin anoreksia jälkimainingeissa ulkomailla ja siellä oli vain syötävä mitä on ja ulkoilu oli hankalaa saasteiden takia. Lopulta vaan olin normaali. En osaa siis valitettavasti auttaa :(
Kiitos, lisää vastauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis toi sun mies, wtf o_o
Mä olin ihan fitnessmitoissa kun tapasin mieheni. Nyt on käynyt av-mammat eli on tullut lapsen myötä 15kg lisää. Naama on onneks edelleen aika kaponen ja tuo mies on aivan hullaantunut näistä mun uusista mitoista. Urheilen kyllä edelleenkin paljon, mutta en jaksa ihan koko aikaa syödä "vähän", varsinkaan jos tuo ostaa karkkia esim. tänne kotiin. Tänään oikein kannusti syömään karkkia, koska mä kuulemma ansaitsen sen kun mulla on menkat ja pitää syödä ettei perse katoa :D
Jos mun mies olis, että olit kyllä paremman näkönen silloin tosi timminä, niin en varmaan olisi näin terve.
Tosiaan tässä itsekin yks päivä mietin, et on se saatana että mä oon ollut nyt 19 vuotta enemmän tai vähemmän dieetillä...
Oot varmasti tosi hyvän näköinen, miehes kuulostaa urpolta.
Minä en tiedä mikä häiriö se oli mutta menetin parikymppisenä muutamaksi kuukaudeksi ruokahaluni niin pahasti, että syöminen oksetti. Psyykkistä kai.
Ei koskaan diagnosoitu mitään, mutta monenlaisia oireita.
Aloin laihduttaa pakonomaisesti 15v. Vanhempani ei koskaan huomannut mitään, luultavasti alkoholisminsa takia. Saatoin olla syömättä koko viikonlopun, olin todella taitava esittämään, että söin. Seurasin painoani joka päivä monta kertaa, jätin syömättä ja liikuin valtavasti. Pahimmillani painoin 42kg, olin 170cm pitkä. Jos joskus harvoin söin vaikka jäätelöä, vanhempani muistutti, miten sitten jäätelö lihottaa todella paljon. Jäi se jäätelö muuten siihen.
Aina kaikki kauhistelivat, miten laiha olin ja pitäisi saada lihaa luiden päälle. Aloin hiljalleen tervehtymään 18-vuotiaana ja kun painoin 50kg, kaikki kauhistelivat miten paljon olin lihonut. Sitten otin taas takapakkia ja laihduin paljon. Sitten kauhisteltiin, miten tikku taas olin.
N. 20-vuotiaana painoin 55kg ja kauhisteltiin, miten pallolta näytin. Meinasin alkaa taas laihduttamaan, mutta pysyin kuitenkin samassa painossa. Sitten tulin raskaaksi ja lihoin 30kg, jota myös kovasti kauhisteltiin. Silloin annoin periksi ja söin mitä halusin. Kun olin 24v, painoin melkein 110kg.
Nyt, 25-vuotiaana painan 90kg ja taistelen kiloja alemmas. En usko, että tulen koskaan omaamaan tervettä suhdetta ruokaan, mutta yritän päästä edes normaalipainoiseksi.
Minulla diagnosoitiin anoreksia 12-vuotiaana. Toivuin pahimmasta siinä parinkympin hujakoilla, mutta nyttemmin olen havahtunut siihen, että joitakin ongelmia on edelleen. Kehonkuvani on vääristynyt. Näen itseni ja kehon osani paksuina, vaikka ymmärrän, että näillä mitoilla en voi sitä olla (172cm/54kg). Toisaalta videokuvasta näen itseni realistisemmin ja huomaan kuinka vartaloni on jäänyt jotenkin lapsenomaiseksi, minulla ei juurikaan ole muotoja ja vaikutan ikäistäni nuoremmalta. Pidän tarkkaan huolta, että painoni ei nouse. Jos elämässä on surua tai asioita joita en pysty hallitsemaan, ajatus painon pudottamisesta nousee taas pintaan. Liikun myös todella paljon ja olen koukussa askelten laskemiseen. Ahdistun jos en jonakin päivänä pääse liikkumaan. Ruokarajoitteita minulla ei onneksi ole, pystyn syömään ihan kaikkea, mutta usein kompensoin syömistä juurikin tuolla runsaalla liikkumisella. Minulla on myös muita mielenterveysongelmia ja olen melko yksinäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla syömishäiriöt ovat olleet oire vaikeasta masennuskaudesta. Olen ollut anorektinen ja buliminen, molemmilla kerroilla vaikeasti alipainoinen. Minulla ei kuitenkaan ollut vääristynyttä vartalonkuvaa, en koittanut laihduttaa. Ainoa asia, josta koin saavani edes jonkinlaista tyydytystä oli syömättömyys. Sairastuttuani ykköstyypin diabetekseen alkoivat bulimiset oireet, oksentelin spontaanisti. Vasta jouduttuani psykoosiin hyväksyin minulla olevan mielenterveysongelmia, hyväksyin lääkityksen ja tarpeeksi toivuttuani terapian. Psyykelääkkeissä on sellainen hauska ominaisuus, että ne lihottavat. Neljän vuoden aikana painoni on noussut normaalin painon ylärajalle. Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa tänä aikana paljon töitä ja olen siinä tilanteessa, että kannan tämän jo hieman pullevan vartaloni ihan mielelläni, kunhan en koskaan joudu siihen mielenmaailmaan, jossa ennen olin. Mä ehkä suosittelisin jonkinlaista mielenterveydellistä apua, ehkä vain keskusteluapua. Miettimään mikä saa sinut kontrolloimaan itseäsi noin rajusti? Miksi et kelpaa itsellesi? Puhut itsekin päänsisäisestä ongelmastasi, ongelma ei oikeasti ole peilissä. Itse en koskaan ole voinut näin hyvin pääni kanssa kiin nyt.
Vierailija kirjoitti:
Minulla syömishäiriöt ovat olleet oire vaikeasta masennuskaudesta. Olen ollut anorektinen ja buliminen, molemmilla kerroilla vaikeasti alipainoinen. Minulla ei kuitenkaan ollut vääristynyttä vartalonkuvaa, en koittanut laihduttaa. Ainoa asia, josta koin saavani edes jonkinlaista tyydytystä oli syömättömyys. Sairastuttuani ykköstyypin diabetekseen alkoivat bulimiset oireet, oksentelin spontaanisti. Vasta jouduttuani psykoosiin hyväksyin minulla olevan mielenterveysongelmia, hyväksyin lääkityksen ja tarpeeksi toivuttuani terapian. Psyykelääkkeissä on sellainen hauska ominaisuus, että ne lihottavat. Neljän vuoden aikana painoni on noussut normaalin painon ylärajalle. Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa tänä aikana paljon töitä ja olen siinä tilanteessa, että kannan tämän jo hieman pullevan vartaloni ihan mielelläni, kunhan en koskaan joudu siihen mielenmaailmaan, jossa ennen olin. Mä ehkä suosittelisin jonkinlaista mielenterveydellistä apua, ehkä vain keskusteluapua. Miettimään mikä saa sinut kontrolloimaan itseäsi noin rajusti? Miksi et kelpaa itsellesi? Puhut itsekin päänsisäisestä ongelmastasi, ongelma ei oikeasti ole peilissä. Itse en koskaan ole voinut näin hyvin pääni kanssa kiin nyt.
Minulla ei ole psykoosilääke eikä ssri lääke lihottaneet. Kysenob siitä mitä syö.
Minulla on ollut diagnosoitu anoreksia. Olen päässyt siitä kokonaan eroon.
Asuin anoreksia jälkimainingeissa ulkomailla ja siellä oli vain syötävä mitä on ja ulkoilu oli hankalaa saasteiden takia. Lopulta vaan olin normaali. En osaa siis valitettavasti auttaa :(