Suhteesta suoraan uuteen suhteeseen

Yksi tuttu teki näin, nyt ovat olleet yhdessä pari vuotta, ovat menossa kesällä naimisiin. Heillä oli kyllä se etu, että olivat tunteneet jo aiemmin, Kumpikin oli tahoillaan naimisissa 20-vuotta, sitten erosivat ja muuttivat suoraan yhteen. Näyttää toimivan. 

Minä itse en pystyisi, olen niin hidas tunneasioissa, tarvitsen sulattelu ja pohdiskelu aikaa.

Eihän niitä asioita voi yleistää, joku onnistuu, joku ei. Ihmisten omista ihmissuhdetaidoista riippuu paljolti. Itse ajattelen että itsetuntemus on tärkeä asia henkisessä kypsymisessä. Jos ei kykene yksin, itsensä kanssa elämään, on aika heikot eväät onnistua parisuhteessa.

Minulla on lapsia vain yhden miehen kanssa, mutta kuitenkin kolme pitkää suhdetta takana. Jokainen mies on eromme jälkeen löytänyt 1-3 kk sisällä uuden naisen, joiden kanssa ovat sitten luoneet varmaan ihan hyvät, pitkät suhteet. Että ainakin toisilla onnistuu! =D 

Olen miettinyt, että missä nämä suhteesta toiseen hyppäävät ovat tutustuneet, tuskin Tinderissä kuitenkaan?

Minä olen laittanut aluille hiljaisen eroamisen lapseni isästä. Eli rakennan tukiympäristön ja taloudellisen tilanteen kuntoon ennen hätiköintiä. Voi olla, että tässä ajassa löydämme uuden sävelen, mutta tällä hetkellä en näe minkäänlaista saumaa elää loppuelämääni henkistä väkivaltaa harjoittavan ihmisen kanssa. En kiirehdi uuteen suhteeseen, vaikka olisikin hienoa löytää tasapainoinen aikuinen lapseni elämään.

Minun ja mieheni suhde alkoi heti hänen 20-vuotisen (ekan teininä alkaneen) parisuhteensa jälkeen. Itse olin eronnut vuotta aiemmin ja ehtinyt käsitellä asian, isolta osin jo ennen eroa. Oma eroni oli muutenkin ollut helppo, klassinen rauhallinen erilleen kasvaminen ja kaikki sujui sovussa. Miehen ero oli vaikeampi, jätetty ex sekosi, syyllisyys lasten "hylkäämisestä" ja huoli miten lähivanhemman epävakaus vaikuttaa heihin ym... Tämä yhdistettynä työstressiin ja kyvyttömyyteen todella käsitellä asioita sekä tunteita aiheutti meille monenmoista riemua moneksi vuodeksi :D Haluttomuus pohdiskella asioita laajemmin saatikka hakea tukea siihen aiheuttivat sen ettei mies hahmottanut mistä paha olo johtuu ja syytti siitä (ei toki suoraan, vaan alitajuisesti) minua. Itse laajemmalla parisuhdekokemuksella olin toki osannut juuri tällaisia ongelmia odottaa, ja kenenkään muun kanssa en olisi tuosta lähtökohdasta suhteeseen edes ryhtynyt (olimme siis tunteneet jo vuosia ennestään). Jouduin tinkimään monista periaatteistani ja laittamaan omia halujani ja toiveitani syrjään, samalla tuntui epäreilulta kokemukseni että vain minä kannattelin suhdettamme, tuin ja autoin.

Mutta niin kliseistä kuin se onkin, olemme todelliset sielunkumppanit, kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa :) Tunteet ja halu olla yhdessä ovat niin vahvoja, että kaikki tuo on kestetty ja nyt viisi vuotta myöhemmin olemme kuin vastarakastuneita. Vaikeudet on selätetty ja edessä on vain ihania asioita! Muita vastaavassa tilanteessa olevia neuvoisin kuitenkin rohkeasti käsittelemään asioita heti ammattilaisen avustuksella.

Olin pitkässä liitossa, mutta henkisellä tasolla tehnyt eroa jo kauan. Yritin kyllä "kääntää joka kiven" ja pelastaa perheeni, mutta sanotaanko näin että yksin sitä on vaikea yrittää, vastapuolihan ei nähnyt missään mitään vikaa eikä korjaamisen tarvetta, ts. en tullut kuulluksi ollenkaan. Varsinaisesta erosta ei mennyt montaa viikkoa, kun tapasin ihmisen. Minulle se oli alkuun ihan tietoisesti vaan pano ja pidetään yhteyttä jos pidetään -tilanne. Pidettiin yhteyttä ja huomattiinkin, että ajatukset kohtaa, toiveet kohtaa, viihdytään yhdessä. En minä osaa sanoa, missä vaiheessa se rakkaudeksi muotoutui, mutta sille tielle jäin ja sillä ollaan edelleen 9 vuoden jälkeenkin. 

Exä on edelleen sitä mieltä, että uusi mies on eron syy. Kun ei muka kukaan tapaa tuosta noin vaan uutta ihmistä muutaman viikon jälkeen, kyllä sen oli täytynyt olla olemassa jo kauan. Rikoin kuulemma täydellisen perheen tällä tempullani. Kaikkihan oli hyvin. Hu ora mikä hu ora... Jep jep.