Lue keskustelun säännöt.
Vanhenemisen vaikeus ja hyväksyntä
15.04.2020 |
Miten ootte hyväksyny vanhenemisen, ulkonäön rapistumisen, kunnon heikkenemisen treenistä huolimatta, säryt kropassa jne. Vähän epäreilua että toiset vanhetessaan vaan kaunistuu, vanhenee hyvällä tavalla. Liekkö nuo itse sitä näkee aamalla tavalla.
Kommentit (24)
Minulla on muuttunut ajatus niin, että haluan kokoajan enemmän vetäytyä omaan elämään. Muuttaa rauhalliseen pieneen pitäjään jossa kukaan ei tunne minua. Olen ollut aina todella sosiaalinen, nyt se kuormittaa minua. Viihdyn yksin rauhassa. En enää kaipaa ihmisiä ympärilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos omakuva ja itsetunto on rakentunut pelkästään ulkonäön varaan, niin hankalaahan vanheneminen silloin on.
Hyvin, olen aina ollut sellainen babyface, ihanaa kun edes vähän on aikuisen näköinen naama:) särkyjä ei ole ja muuten ihan ok olo , eniten olen mielissäni elämänkokemuksesta ja sen tuomasta viisaudesta. Osaa olla itsevarma ja olen aina ollut tyytyväinen itseeni.
Vanheneminen on ihanaa en ikinä haluaisi olla enää 20vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Jos omakuva ja itsetunto on rakentunut pelkästään ulkonäön varaan, niin hankalaahan vanheneminen silloin on.
Minä olen aina ollut mitättömän näköinen joten ahdistaa kyllä että rypyt vaan lisääntyy. On minulla kyllä muutenkin surkea itsetunto.
Ulkonäön rapistuminen ei ole haitannut yhtään. Tajusin jo alle kolmekymppisenä, että kauneus ei tule kestämään ikuisesti eikä sen varaan voi elämäänsä ja toimeentuloaan laskea. Erilaiset krempat sen sijaan ovat olleet ärsyttäviä. Tosin sairastuin nivelreumaan jo 34-vuotiaana, joten kipu on ollut uskollisin seuralaiseni jo vuosikymmeniä. Tavallaan siis totuin jo aika varhain kivun olemassaoloon. Polvien nivelrikko oli oikeastaan kaikista pahinta, kun ensin loppui kyky kulkea bussilla ja vähitellen pelkkä käveleminen oli niin tuskallista, että ei pystynyt oikein edes lähikaupassakaan enää käymään. Sain kuitenkin lopulta polviini tekonivelet ja nyt elämä hymyilee taas, vaikka oikean olkanivelen nivelrikko onkin alkanut vaivaamaan aiempaa enemmän. Mustalla huumorilla, kipulääkkeillä ja ajatusten viemisellä muihin asioihin jaksaa, kun ei oikein viitsisi vielä junan allekaan hypätä.
t. Oman elämänsä sketsihahmo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on muuttunut ajatus niin, että haluan kokoajan enemmän vetäytyä omaan elämään. Muuttaa rauhalliseen pieneen pitäjään jossa kukaan ei tunne minua. Olen ollut aina todella sosiaalinen, nyt se kuormittaa minua. Viihdyn yksin rauhassa. En enää kaipaa ihmisiä ympärilleni.
Kuulostaa vaihdevuosilta, siitäkin pääsee yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan odotan vanhenemista, siinä on paljon hyviä puolia. Hieman häiritsee totutella kehon muutoksiin, varsinkin ihossa. Eniten huolettaa pysyykö terveys hyvänä.
Kroonisesti sairaana nuorena aikuisena kieltämättä vähän pyörittelen silmiä niille, joille pelkkä se vanheneminen hyvän terveyden kanssa on raskasta. Jos on terveenä saanut pysyä, niin eikö olisi syytä iloita tai olla edes neutraali vanhenemisesta? Se ei kai kenellekään tule kuitenkaan yllätyksenä, että aika kuluu eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin huonosti. En ole hyväksynyt. Kohta 40 v.
Jos on halunnut kovasti tehdä joitakin juttuja ja alkaa tajuta että ei se aika riitä loputtomiin tekee kipeää. Pitää asennoitua uudelleen. Mitä välii.
En ole ajatellut sitä erityisen tarkkaan. Olen nyt 60 vuotta ja iloinen siitä, että olen terve. Normaalia iän tuomaa kankeutta jaloissa ja hiukset harmaantuvat. Minulla on energiset esimerkit olleet äidistä ja isoäidistä, jotka vanhenivat arvokkaasti ja tyylikkäästi. Muistelen, että äiti oli parhaimmillaan noin 60 vuoden iässä täynnä energiaa ja touhuamassa joka paikassa.
Joskus ihmisillä ikävuodet ja ulkonäkö risteävät täydellisesti toisiinsa, eikä se tarkoita että olisi parhaimmillaan nuorena. Se on niin monet kerrat nähty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ulkonäön rapistuminen ei ole haitannut yhtään. Tajusin jo alle kolmekymppisenä, että kauneus ei tule kestämään ikuisesti eikä sen varaan voi elämäänsä ja toimeentuloaan laskea. Erilaiset krempat sen sijaan ovat olleet ärsyttäviä. Tosin sairastuin nivelreumaan jo 34-vuotiaana, joten kipu on ollut uskollisin seuralaiseni jo vuosikymmeniä. Tavallaan siis totuin jo aika varhain kivun olemassaoloon. Polvien nivelrikko oli oikeastaan kaikista pahinta, kun ensin loppui kyky kulkea bussilla ja vähitellen pelkkä käveleminen oli niin tuskallista, että ei pystynyt oikein edes lähikaupassakaan enää käymään. Sain kuitenkin lopulta polviini tekonivelet ja nyt elämä hymyilee taas, vaikka oikean olkanivelen nivelrikko onkin alkanut vaivaamaan aiempaa enemmän. Mustalla huumorilla, kipulääkkeillä ja ajatusten viemisellä muihin asioihin jaksaa, kun ei oikein viitsisi vielä junan allekaan hypätä.
t. Oman elämänsä sketsihahmo
Ei sketsihahmo, vaan sisupussi.
Anoppi ei hyväksy vanhenemistaan. Se on sille kova pala.
Yleensä vaippojen saaminen on kova pala vanhuksille. Monet naiset varsinkin kärsivät alussa henkisesti, kun tulee vaipat.
Vaippojen "käytöstä" myös vakehdellaan läheisille, ei myönnetä. Se on jotenkin säälittävää.
Oma isäni esim. Peitteli vaippapakkauksiaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
V*ttumaisinta on näkymättömäksi muuttuminen. Ketään ei kiinnosta mikään mitä sanon tai teen. En ole edes vanha vielä oikeasti mutta olen sitä nuorten silmissä.
Vaikea hyväksyä. Tiedän, että se on kohtaloni, mutta yritän pitää kiinni nuoruuden rippeistä. Olen korjannut ruokavaliota, vältän aurinkoa mahdollisimman paljon sekä pyrin minimoimaan ilmeilyn. Esim. hymyilyn säästän vain tilanteisiin, jotka todella ansaitsevat sen. Täytän kesällä 25 ja otsani ja silmäkulmani ovat edelleen rypyttömät. Suupieliin kuitenkin rypyt tulevat hymyillessä.
Vierailija kirjoitti:
Anoppi ei hyväksy vanhenemistaan. Se on sille kova pala.
Yleensä vaippojen saaminen on kova pala vanhuksille. Monet naiset varsinkin kärsivät alussa henkisesti, kun tulee vaipat.
Vaippojen "käytöstä" myös vakehdellaan läheisille, ei myönnetä. Se on jotenkin säälittävää.
Oma isäni esim. Peitteli vaippapakkauksiaan...
Taidat nyt puhua todella vanhoista ihmisistä. Mutta ei kaikki joudu vanhuksinakaan vaippoissa oleen.
Itse en ole koskaan oppinut hyväksymään vanhenemista ja raihnaistumista. Sitävastoin, ainakin uskoakseni, olen hyväksynyt kuolevaisuuteni ja elämän rajallisuuden. Tämän hyväksyminen on vähentänyt yleisesti arvostustani elämää kohtaan, jolloin vanhenenkaan ei tunnu niin suurelta pahalta.
Vierailija kirjoitti:
V*ttumaisinta on näkymättömäksi muuttuminen. Ketään ei kiinnosta mikään mitä sanon tai teen. En ole edes vanha vielä oikeasti mutta olen sitä nuorten silmissä.
Toihan on just helpottavaa, kun on ikänsä ollut huomion kohteena. Mitä väliä, mitä nuoret susta ajattelee?
Vierailija kirjoitti:
Jos omakuva ja itsetunto on rakentunut pelkästään ulkonäön varaan, niin hankalaahan vanheneminen silloin on.
Varmaan niinkin, mutta ei mulla ole ikinä itsetunto ja omakuva rakentunut ulkonäön varaan. En esim. meikkaa. Silti ulkonäön menetys tuntuu kauhealta, ja mietin kasvojenkohotusta joskus kun oikea rupsahtaminen tulee eteen.
Hyvin huonosti. En ole hyväksynyt. Kohta 40 v.