Lue keskustelun säännöt.
Voin loistavasti, enkä halua palata normiarkeen.
12.04.2020 |
Olen sosiaalialalla työskentelevä nelikymppinen nainen ja äiti. Ennen koronaa ajattelin, että mulla on aika hyvin homma hanskassa ja pystyn hoitamaan kaikki äitiyteen liittyvät velvollisuudet, työn vaatimukset, mun ja mieheni ikääntyvien vanhempien ja muutaman muun ikäihmisen tarpeet, pitämään yllä ystävyyssuhteitani, pitämään kiinni yhdestä omasta harrastuksestani.
Nyt tajuan, että olen ollut aivan loputtoman uupunut jo pitkään tajuamatta sitä itse ollenkaan. Nyt uni virkistää, aistit toimii, olen jälleen huumorintajuinen, nauran, nautin pienistä jutuista. Olen onnellinen.
Tajuan, että eniten on uuvuttanut vanhusten luona kyläily. Ellen olisi niin onnellinen ja levännyt, saattaisin ahdistua ja kokea syyllisyyttä tästä havainnosta. Mutta se on totuus ja vanhukset ovat ilmeisesti olleet minulle vain pelkkä velvollisuus, koska en edes ikävöi.
Oma harrastus saa lähteä saman tien. Muutenkin aion karsia kaikesta mahdollisesta.
Muita samoin tuntevia?
Kommentit (4)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin allekirjoittaa aloituksesi otsikon, mutta muilta osin en juurikaan tunnista itseäni. Olen samoin nelikymppinen nainen, vaimo ja äiti kahdelle, mutta kotona viihtyminen ei tullut mitenkään valtavana yllätyksenä, pienenä tosin kyllä.
Olen valtiolla hyväpalkkaisessa virassa, miehellä myös hyvä työ (joskin lomautus varmaan jossain vaiheessa väistämätön). Meillä on hyvä avioliitto ja onnellinen perhe.
Lapset on ihania ja fiksuja ja viihdyn heidän kanssaan. Koululainen hoitaa hienosti koulutyöt ja yhteistyö opettajan kanssa on sujunut moitteetta myös poikkeusaikana. Päiväkoti-ikäinen nukkuu arkisin pitkään ja touhuaa omia juttuja ennen kuin muut vapautuvat omista hommistaan, ei juurikaan ongelmaa siinäkään. Lapset eivät siis haittaa etätyön tekoa. Työnantaja ymmärtää tilanteen eikä vaadi mahdottomia. En koe työstä normaalia enempää stressiä eli nytkin hyvin vähän.
Rahahuolia ei ole ja meillä on iso omakotitalo omalla pihalla, joten kun pinnaa kiristää on mahdollisuus ottaa muihin hajurakoa.
Emme muutenkaan matkustele tai kyläile kauheasti, joten tuttavien murheeseen peruuntuneista laskettelu- ja pakettimatkalomista on vaikeaa samastua. Lasten harrastukset ovat tauolla, se on isoin arjen muutos täyspäiväisen etätyön ohella. Yllättävän hyvin sekin mennyt, lapset keksivät uskomattoman hyvin keskenään tekemistä. Ja toki me aikuisetkin vietämme normaalia enemmän nyt heidän kanssa aikaa ja keksimme yhteistä tekemistä.
En oikein kehtaa ääneen kenellekään (paitsi puolisolle) sanoa, mutta voisin todellakin tottua tällaiseen arkeen! Ei ole juurikaan ikävä työkavereita, ei ystäviä eikä sukulaisia (muutenkin olemme heihin suurimman osan aikaa yhteydessä puhelimitse tai verkon kautta). En kaipaa kahvilaan, baariin enkä juurikaan ravintolaankaan (okei, jatkuva ruoanlaitto kyllä välillä tympii). Teatteria ja keikkoja arvelen ryhtyväni ikävöimään kyllä jossain kohtaa, samoin siivoojaa joka nyt on tauolla ainakin toukokuulle.
Vanhempamme ovat päälle seitsemänkymppisiä ja osa heistä kuuluu riskiryhmään. Pieni huoli heistä tietysti on, mutta kaikki ovat toimintakykyisiä ja täyspäisiä, ja heille on kerrottu että autamme totta kai jos tarvitsee. Tähän mennessä käyty hoitamassa muutaman kerran asioita, ei ole kuormittanut mitenkään. Soitellaan pari kertaa viikossa, mikä on paljon enemmän kuin normaalisti. Ihan ok sekin. Ajatuksena se, että tätä poikkeustilaa jatkuisi syksyyn ei tunnu oikein miltään. Vähän tylsää mutta siinä se. Siis oman perheen kohdalta, toki ymmärrän ettei kaikilla ole asiat näin onnekkaasti. Olen kiitollinen joka päivä.
Hienoa että poikkeustila on pysäyttänyt sinut miettimään oman elämäsi suuntaa ja sisältöä. Kai se on oikeasti totta kun sanotaan että kriisi on aina myös mahdollisuus.
Up. Muita?