Kaipaatko ikinä sitä millainen olit nuorena?

Vierailija kirjoitti:

Ainoastaan sitä, että oli nuorempi fyysisesti, en sitä että oli v*tusti tyhmempi.

Heh, ihan ku mäkin.

*mä

En tosiaan. Olen paljon itsevarmempi, ja elämä on paljon parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Ennen sitä oli nuori ja kaunis, enää vain kaunis, huokaus.

Ennen olin nuori ja kaunis, nyt vain ja.

Totta kai kaipaan. Mutta se millainen olin silloin johtui siitä, minkälainen elämäntilanne nuorena on: olet terve ja vapaa, kaikki on mahdollista.

Vanheneminen on oikeasti aivan kamalaa. Tiedät miten kaikki olisi pitänyt tehdä, mutta kaikki on liian myöhäistä.

Olen nykyään paremman näköinen kuin nuorempana joten siltä osin en.

Mulla ei ollut onnea miesjutuissa tai moni ns. pelas mun tunteilla ja nyt on viimein hyvä mies joten siltäkään osin en.

Vaikka kuinka mietin niin mitään en kyllä oikeasti kaipaa:D Ainoana ehkä se numero. Onhan se kivempi sanoa olevansa 20v ku 30v. Numerona. 

Voi kyllä. Olisipa senaikainen kroppa, hoikka ja urheilullinen, ei kipuja polvissa tai selässä, paksut hiukset ja tarkka näkö. En toki haluaisi takaisin olemaan yksinkertainen, kokematon ja epävarma, joten jollen saisi yhdistelmää silloinen kroppa + nykyinen elämänkokemus, niin mieluummin pitäisin nykyisen, vaikka vähän rähjääntyneenkin ruhon. Kokemusta ja tietämystä en antaisi pois.

Olin yläkouluikäisenä yksinäinen ja kiusattu. Tätä lukioon saakka. Näin jäi tavallaan tuo vaihe elämästä kuin välistä. Ei ollut yhtään ystävää ja en käynyt missään. Olin epävarma ja jännitin kaikkea. Itsetunto hyvin huono. Voin samalla melko huonosti. Silti ehkäpä minulla oli toivoa muutoksesta. Odotin lukion loppua ja uutta alkua. Mietin, että saan ystäviä joskus ja elämä muuttuu. Olin samalla jotenkin rikki kuitenkin. En luottanut ihmisiin ja epäilin kaikkea.

Myöhemmin 20-vuotiaana muutto. Väärä paikkakunta olosuhteiden pakosta. Tuloksena vain ikäviä kokemuksia ihmisistä lisää ja jatkuva yksinäisyys sekä vain lisää surua ja ahdistusta. Sinnittelyä monet vuodet. Silti vielä toivoa elämästä ja haaveita. Pahin ajanjakso ennen kuin täytin 30. Silloin tavallaan iski se ajatus, etten ole onnistunut muuttamaan mitään ja elämäni ei näytä silti miltä tahtoisin. Nyt olen 30 ja ehkä alan jotenkin hyväksyä itseni ja elämäni. Se on mennyt nyt näin ja ei voi mitään. Samalla itsekin suren asioita. Olisin ansainnut olla nuorena onnellinen ja elää ns rauhassa elämääni. Samalla olisin tarvinnut tukea ja apua silloin 20-vuotiaana. Olin hukassa ja väsynyt elämääni. Pelotti tulevaisuus ja opiskelut sekä työllistyminen. Samalla minä sitten pilasinkin tämän kaiken, kun en pystynyt edes miettimään niitä asioita. Tarkoitus oli opiskella enemmänkin. Vasta viime vuonna sain ammatin itselleni.

Ulkonäkö oli paras varmaan lukiossa ollessa. Silloin välillä koin olevani ihan ok. Nyt jotenkin rasittuneempi olen. Laihtunut lukion ajoista vielä muutaman kilon ja posket kuopalla. Väsyneen näköinen olen. Se kuvastaa minua muutenkin. Parisuhteesta haaveilen joskus ja edelleenkin. Kiusaaminen vaikutti siihen miten näen itseni ja en tavallaan osaa sijoittaa itseäni parisuhteeseen. Jännitän ihmisiä muutenkin. Voisi sanoa ettei mikään oikein ole muuttunut. Voin olla rauhallisempi ja kestää vaikeuksia paremmin, mutta samalla nuoruuden toiveet ja toive paremmasta ovat hiipuneet. 

Kyllä. Syy: nukuin nuorempana hyvin.

. Nyt keski-ikäisena premenopausista kärsivänä hyvä jos saa 5h yössä unta ja sekin parissa pätkässä.

Oliko se niin että kuolema kuittaa univelat.

Kaipaan enemmänkin sitä, että olisin ollut rohkeampi tekemisissäni ja sanomisissani muita ihmisiä kohtaan siinä noin 12-20 ikävuosien välillä. No, ei toisaalta tullut tehtyä mitään tyhmääkään, mutta enemmän olisi voinut ylipäänsä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

En tosiaan. Olen paljon itsevarmempi, ja elämä on paljon parempaa.

Minä taas olin nuorempana jollain tasolla itsevarmempi. Kyse oli valheellisesta itsevarmuudesta, kun hölmönä nuorena kuvittelin olevani niin mahtava ja upea. 

Tiettyjä asioita kaipaan siitä ajasta, kun olin nuorempi.

Olin silloin paremman näköinen, mikä auttoi deittailussa valtavasti. Lisäksi moni asia oli silloin uutta ja ihmeellistä, jonka takia koin useammin sellaisia uutuuden viehätyksen ja seikkailun tunteita. 

Nuorempana koin useammin euforian ja onnen tunteita, mutta kolikon toinen puoli on että koin silloin myös paljon useammin ja voimakkaammin negatiivisia tunteita. Nykyisin tunne-elämä on tasaisempaa.

Kaipaan kroppaani 40 vuoden takaisessa kunnossa, hoikkana, toimintakykyisenä ja ilman mitään kremppoja.

Kaipaan sitä kun vastakkainen sukupuoli oli kiinnostunut. Nyt kun kaipaan rakkautta ja läheisyyttä niin ei edes oma kumppani halua.

Olihan nuorena kivempaa. Sai huomiota miehiltä ja jaksoi harrastaa ja olla kiinnostunut asioista. Ystäviäkin oli. Kyllä elämä kapenee kun tulee ikää. Ainakin minun kohdalla.

Kultaisia aikoja. Mennyt on mennyttä. Nyt on omenoita ja ne ovat  todellisuudessa kultaakin kalliimpia.

En ollenkaan. Olen mielestäni parempi ihminen nyt.

Kyllä sitä joitakin asioita kaipaa. Nuorempana sai rakkautta ainakin enemmän. Puolison kanssa oli kivaa. Nykyään melko tylsää.

Enpä juurikaan kaipaile nuoruuden itseäni, en oikein tiennyt mistään mitään. Paljon olisin tehnyt toisin jos olisi ollut enemmän tietoa ja kokemusta asioista.

Mielenterveyteni on nykyään huomattavasti paremmissa kantimissa kuin nuorena. Rankka masennus pilasi elämästäni yli kymmenen vuotta, vaikka sinänsä sainkin asiani hoidettua (kyllä, suoritin tutkinnot ja etenin urallani kaikesta huolimatta suunnitelmien mukaan). En koe, että olisin erityisemmin pystynyt nauttimaan elämästäni, vaikka ulkonäköäkin oli: päinvastoin, siitä koitui lähinnä hankaluuksia, koska vedin puoleeni aivan vääränlaisia miehiä, joita ei vähimmässäkään määrin kiinnostanut tutustua minuun ihmisenä. Nyt olen n. 10 kg painavampi ja normaalipainoinen ja saan toisinaan edelleen kohteliaisuuksia. Peilikuvaani olen melko tyytyväinen. Nuoruudestani en sinänsä kaipaa juuri mitään, paitsi jaksamista ja rohkeutta. Työskenneltyäni vuosia toisella puolella maailmaa, en halua enää pitkänmatkan lentoja tai hotelliyöpymisiä. Oikeastaan en jaksa enkä halua lähteä enää yhtään mihinkään, jos ei ole aivan pakko. :D