Kysymys teille jotka ette voi puhua äidinkieltänne parisuhteessa!

Kysy siltä miekkosia kierrättävältä tyypiltä.

Etelä-Amerikkalaisen puolisoni kanssa puhumme hänen äidinkieltään espanjaa. Ajoittain tunnen avuttomuutta asian suhteen, mutta kielitaidon parantuessa aina hiukan vähemmän.

Koska asumme minun aloitteestani täällä Etelä-Amerikassa, niin "itsepä olen soppani keittänyt".

Mieheni on britti, joten englanniksi puhuminen sujuu hyvin. Itse koen, että joissain tilanteissa on helpompi ilmaista itseään toisella kielellä, kun ei ole sitä "roolia" mikä omalla äidinkielellä puhuessa on. Suosittelen kuintenkin, että mahdollisimman vähän kääntää ajatuksiaan suoraan suomesta toiselle kielelle ja enemmän harjoittelee toisella kielellä ajattelua. Välillä jos turhauttaa, etten saa ilmaistua itseäni täysin oikein, kerron miehelleni asiasta ja yritän sitten selittää asian jotenkin kierrellen.

Sellainen vinkki, että jos puhutte miehen äidinkieltä, älä mene liikaa kuuntelijan rooliin vaan rohkeasti puhu vaikka kehnolla aksentilla! Kielimuurin takia ei kannata mitenkään asettaa itseään vähempiarvoisempaan asemaan suhteessa. Ja minun mieheni ainakin tykkää myös opetella suomea, joten kahdesta (tai kolmesta) kielestä voi tulla teille rikkaus! 

Up

En tunne minkänlaista raskautta tai vaikeutta asiassa. Yhteinen kielemme on englanti, jota olen puhunut kuitenkin lapsesta asti. Vaikka opiskelu alkoi vain koulussa niin kuin muillakin 9-vuotiaana, jotenkin imin kaiken englantiin liittyvän tiedon itseeni. Jo 5. luokan opettaja kirjoitti kokeisiin palautteeksi, että puhutteko siis kotona englantia... Koska sanajärjestys, sanasto, kielioppi jne olivat jo hallussa. Enkä pysty selittämään miksi. Aikuisena olen asunut yli 12 vuotta ulkomailla ja elänyt siis lähes täysin englanniksi.

Poikaystävä "kärsii" tilanteesta enemmän sillä hänen kielensä on ranska ja englantia alkoi puhua vasta yli 23-vuotiaana. Hän kuitenkin oppii koko ajan uutta ja hänellä on hyvä asenne, haluaa kehittyä. Siispä emme anna mahdollisten väärinymmärrysten haitata :).

Puhun muutenkin enemmän englantia kuin suomea, niin ei ole raskasta.

Vierailija kirjoitti:

En tunne minkänlaista raskautta tai vaikeutta asiassa. Yhteinen kielemme on englanti, jota olen puhunut kuitenkin lapsesta asti. Vaikka opiskelu alkoi vain koulussa niin kuin muillakin 9-vuotiaana, jotenkin imin kaiken englantiin liittyvän tiedon itseeni. Jo 5. luokan opettaja kirjoitti kokeisiin palautteeksi, että puhutteko siis kotona englantia... Koska sanajärjestys, sanasto, kielioppi jne olivat jo hallussa. Enkä pysty selittämään miksi. Aikuisena olen asunut yli 12 vuotta ulkomailla ja elänyt siis lähes täysin englanniksi.

Poikaystävä "kärsii" tilanteesta enemmän sillä hänen kielensä on ranska ja englantia alkoi puhua vasta yli 23-vuotiaana. Hän kuitenkin oppii koko ajan uutta ja hänellä on hyvä asenne, haluaa kehittyä. Siispä emme anna mahdollisten väärinymmärrysten haitata :).

Kuulostaa kiperältä poikaystävällesi.

Miksi sinä et opettele ranskaa tai hän suomea? Uteliaisuudesta kysyn.

Ei ole ollut ongelmaa.

Asumme yhdessä ulkomailla, puhumme keskenämme englantia ja ulkona asioidessa uuden kotimaamme kielellä. Minä olen käynyt kaikki kouluni ekalta luokalta lähtien englanniksi koska olen asunut melkein koko elämäni ympäri maailmaa, joten englanti sujuu minulta paljon paremmin kuin äidinkieleni eli suomi. Mieheni taas muutti ulkomaille kotimaastaan vasta parikymppisenä joten hän oppi englannin ns. normaaliin tapaan enkuntunneilla peruskoulussa. Hän puhuu nyt täysin sujuvaa englantia, mutta on myöntänyt että joskus edelleen kokee ettei pysty ilmaisemaan itseään keskustellessamme ihan niin tarkkaan kuin haluaisi, varsinkin kun puhumme syvällisiä. Viimeisen vuoden aikana hän on kuitenkin ruvennut lukemaan todella paljon enemmän kuin ennen ja aina englanniksi, joten sanavarasto täyttyy huimaa vauhtia.

Meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä kun tapasimme, ei ole tullut mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia, vaikeinta on varmaan puhua byrokratia-asioista mutta ne on pelkällä suomen kielelläkin välillä monimutkaisia.

8 vuotta ollaan oltu yhdessä ja lapsiakin.

Tämän kokemuksen myötä olen ymmärtänyt ettei edes kielimuuri voi tulla rakkauden eteen. Kuulostaapa ällöttävän sokeriselta mut näin se on. :)

Tällä hetkellä minä asun Suomessa ja mies Alankomaissa. Yhteisenä kielenä englanti, mutta tulevaisuudessa tarkoituksena minun opetella hollantia ja miehen suomea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tunne minkänlaista raskautta tai vaikeutta asiassa. Yhteinen kielemme on englanti, jota olen puhunut kuitenkin lapsesta asti. Vaikka opiskelu alkoi vain koulussa niin kuin muillakin 9-vuotiaana, jotenkin imin kaiken englantiin liittyvän tiedon itseeni. Jo 5. luokan opettaja kirjoitti kokeisiin palautteeksi, että puhutteko siis kotona englantia... Koska sanajärjestys, sanasto, kielioppi jne olivat jo hallussa. Enkä pysty selittämään miksi. Aikuisena olen asunut yli 12 vuotta ulkomailla ja elänyt siis lähes täysin englanniksi.

Poikaystävä "kärsii" tilanteesta enemmän sillä hänen kielensä on ranska ja englantia alkoi puhua vasta yli 23-vuotiaana. Hän kuitenkin oppii koko ajan uutta ja hänellä on hyvä asenne, haluaa kehittyä. Siispä emme anna mahdollisten väärinymmärrysten haitata :).

Kuulostaa kiperältä poikaystävällesi.

Miksi sinä et opettele ranskaa tai hän suomea? Uteliaisuudesta kysyn.

Suhde on vielä tuore, joten ei ole ollut aikaa vielä oppia toisen kieltä. Molemmat kyllä opettelemme alkeita. Ja hänen englantinsa on ihan hyvää, B1-B2 aiheesta riippuen, vain välillä hän sanoo ettei osaa nyt sanoa jotain englanniksi ollenkaan. Asumme vielä kolmannen kielen maassa, joten siinä mielessä olemme samalla viivalla ja pidämmekin paljon yhteyttä perheisiimme ja omankielisiin kavereihin, jotta emme molemmat tunne oloamme täysin erillisiksi taustoistamme.

Ei ongelmaa, kivaa vain, on avartanut elämääni valtavasti. Asumme mieheni kotimaassa ja paikallisen kielen olen tietty parissakymmenessä vuodessa oppinut, joskaan en aivan täydellisesti. Siihen yltää vain joku mua lahjakkaampi. Ei haittaa mua yhtään :-)

Up

Me puhutaan myös englantia miehen kanssa, se ei kyllä ole kummankaan äidinkieli. Ihan hyvin sitä kumpikin osataan, mutta kyllä sitä välillä miettii että tämäkin asia olisi helpompaa suomalaisen kanssa... Meillä on kyllä siis muutenkin paljon ongelmia, ja olenkin päättänyt että jos erotaan niin haluan kyllä vähintäänkin että mies puhuu suomea, mielellään kyllä ihan suomalaisen.

Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 19 vuotta. Puhuimme ensimmäiset kolme vuotta englantia, sitten vaihdoimme miehen äidinkieleen. Olemme asuneet sekä Suomessa, miehen kotimaassa, että kolmannessa maassa. Olen opetellut miehen äidinkieltä jo koulussa ja sen jälkeen yliopistossa ja muuallakin. Vaikka koen osaavani kieltä erinomaisesti, viime vuosien aikana olen kuitenkin ajautunut jonkinlaiseen kriisiin sen suhteen. Olen ymmärtänyt, etten ikinä tule pääsemään kielessä sellaiselle tasolle, että voisin avata sieluni syövereitä miehelle niin kuin voisin äidinkielelläni. Jokin taso suhteessamme tulee siis aina puuttumaan. Tämän tajuamisen myötä jokin sisälläni on kuollut. Rakkaus kantaa kyllä, tämä on ennen kaikkea sisäistä luopumista.

Vierailija kirjoitti:

Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 19 vuotta. Puhuimme ensimmäiset kolme vuotta englantia, sitten vaihdoimme miehen äidinkieleen. Olemme asuneet sekä Suomessa, miehen kotimaassa, että kolmannessa maassa. Olen opetellut miehen äidinkieltä jo koulussa ja sen jälkeen yliopistossa ja muuallakin. Vaikka koen osaavani kieltä erinomaisesti, viime vuosien aikana olen kuitenkin ajautunut jonkinlaiseen kriisiin sen suhteen. Olen ymmärtänyt, etten ikinä tule pääsemään kielessä sellaiselle tasolle, että voisin avata sieluni syövereitä miehelle niin kuin voisin äidinkielelläni. Jokin taso suhteessamme tulee siis aina puuttumaan. Tämän tajuamisen myötä jokin sisälläni on kuollut. Rakkaus kantaa kyllä, tämä on ennen kaikkea sisäistä luopumista.

Tämä on jännä huomio, sillä en itse koe näin lainkaan. Siis että minussa olisi joku mystinen osa, jota mieheni ei koskaan tavoita kielestä johtuen. Tunnen kyllä että minussa on osa joka jää toiselle mysteeriksi, se vain ei liity kieleen mitenkään vaan jäisi ulottumattomiin myös suomeksi. Oli siis mielenkiintoinen kommentti lukea, kun itselleni ei tullut tällainen ajatus mieleenkään.

Vierailija kirjoitti:

Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 19 vuotta. Puhuimme ensimmäiset kolme vuotta englantia, sitten vaihdoimme miehen äidinkieleen. Olemme asuneet sekä Suomessa, miehen kotimaassa, että kolmannessa maassa. Olen opetellut miehen äidinkieltä jo koulussa ja sen jälkeen yliopistossa ja muuallakin. Vaikka koen osaavani kieltä erinomaisesti, viime vuosien aikana olen kuitenkin ajautunut jonkinlaiseen kriisiin sen suhteen. Olen ymmärtänyt, etten ikinä tule pääsemään kielessä sellaiselle tasolle, että voisin avata sieluni syövereitä miehelle niin kuin voisin äidinkielelläni. Jokin taso suhteessamme tulee siis aina puuttumaan. Tämän tajuamisen myötä jokin sisälläni on kuollut. Rakkaus kantaa kyllä, tämä on ennen kaikkea sisäistä luopumista.

Ymmärrän sinua hyvin. Mutta tuo, ettei voi sielunsa syövereitä avata toiselle äidinkielellään, ei ole välttämättä pelkästään kielestä kiinni. Itse olen naimisissa suomenruotsalaisen kanssa, joka osasi aika heikosti suomea kun tavattiin (Pohjanmaalta). Itse osaan hyvin ruotsia ja koen pystyväni sieluni syövereitä avaamaan myös ruotsiksi. Nykyään hän osaa ihan hyvin suomea, mutta hän ei ole kovin filosofinen keskustelija kummallakaan kielellä. Insinööri, jonka sielun syöverit toimivat hyvin teknisesti ja käytännönläheisesti. Joten jos se lievittää haikeuttasi, ei se välttämättä ole kielestä kiinni. Olen oikein tyytyväinen kuitenkin rakkaan nörttini kanssa, vaikka sielun syövereitä ei voikaan niin avata

Osaamme kumpikin yhteistä kieltämme niin hyvin, että ei ole ongelmia ilmaista itseämme sillä. Kieli on vain väline, todellinen ymmärrys tapahtuu sanattomasti. 

Koen, että kanadalainen mieheni ymmärtää minua huomattavasti paremmin kuin suomalainen exäni koskaan ymmärsi. Huolimatta siitä, että en puhu nykyiselle miehelleni suomea.