En puhu 16v tyttäreni kanssa lähes koskaan. Normaalia?

Musta tuntuu, että sinä et kuuntele tytärtäsi, tai ainakin joskus on ollut aika, että et ole kuunnellut, esim. eron ja uuden suhteen alkamisen aikaan? Tyttö on tottunut, että hänelle ei ole tilaa eikä kuunnella, joten turha puhua sinulle. Itselläni kävi näin kun sain pikkusisarukset ollessani 7-8 v, ja sitten äiti meni vaativaan työhön eikä iltaisinkaan jaksanut kuunnella minua. Saattoi kysellä päivän kulusta, mutta samalla teki ruokaa ja hoiti muita lapsia, ja ihan selvästi huomasi, että ajatukset ihan muualla. Joten lakkasin kertomasta hänelle mitään ja pysyin omassa huoneessa. Asia ei korjaantunut koskaan, olen nyt 40 v ja edelleenkään ei äidille voi puhua. Äiti kyllä höpöttää minulle kaikki omat ja sukulaisten asiat, mutta ei siihen saa sanaa väliin. Ja sitten ihmettelee muille miten olen niin hiljainen.

Eli mitäs jos vähentäisit sitä tenttaamista ja vaikka pitäisit suusi välillä kiinni? Jos tyttö haluaa puhua sinulle, niin ehkä uskaltautuu sitten jos saa suunvuoron. Koita silti järjestää jotain yhteistä tekemistä, vaikka Netflixin katselua tai muuta rauhallista oleilua, ilman sitä uutta puolisoa. Onko muita lapsia? Millaisia he ovat luonteeltaan?

Taidat tietää itsekin mistä kenkä puristaa kun sen mainitsitkin: ero ja uusi kumppani. Se muutos on lapsen elämässä sellainen mikä huonosti (liian nopeasti) hoidettuna tuhoaa paljon. Tuntuu että koko elämä on pilalla ja rikottu, eikä luottamusta omiin vanhempiin enää ole koska he ovat tilanteen aiheuttaneet.

Tyttäresi ei tietenkään voinut käsittää miten sinä pystyit ottamaan elämääsi uuden ihmisen kun hän suri elämänsä suurinta kriisiä ja romahdusta. Jos vielä oli niin että muutit yhteen tämän uuden kumppanisi kanssa, on ihan selvää että tyttäreltäsi meni viimeinenkin pohja kaikesta ”normaalista” ja entisestä. Hän ei valinnut eikä halunnut eroa. Häneltä vietiin oma rakas perhe ikuisiksi ajoiksi. Hän ei siis osannut tuskansa keskellä muuta kuin vetäytyä kuoreensa. Hänellä ei vaan enää ole sanottavaa.

Luultavasti tyttäresi odottaa aikuistumista jotta pääsisi rakentamaan omaa elämäänsä ja saisi etäisyyttä kaikesta nykyisestä. Tilanne ei ole hyvä, eikä normaali. Jos olisi vasta nyt alkanut, ajattelisin sen olevan normaalia teini-ikään kuuluvaa irtaantumista, mutta se on kestänyt jo noin monta vuotta! Hän on jo lapsena, ihan liian varhain henkisesti eronnut (erotettu) vanhemmistaan.

Olisiko perheterapia mitään? Voi olla että tarvitsette ulkopuolista apua asioiden selvittelyyn ja löytääksenne yhteyden uudestaan. Älä sinä ainakaan aikuisena luovuta. Jos terapia ei tunnu luontevalta, mieti olisko hän houkuteltavissa jonkin yhteisen harrastuksen pariin vaikka? Tai tämän korona tilanteen jälkeen yhteiselle matkalle?

Puhu hänelle mistä vaan, tavallisista asioita. Vaikka et saa vastausta, puhu silti. Kerro ääneen että hän on sinulle tärkeä, että olet kiinnostunut hänen asioistaan ja kuulumisistaan, ja että toivoisit kovasti että välinne olisivat läheisemmät. Älä painosta, älä vaadi vastaamaan. Kerrot vaan ilman mitään draamaa omista ajatuksistasi.

Pienissä palasissa asiat etenee jos ja kun jaksat jatkaa sinnikkäästi kontaktin hakemista. Kun pääsette siihen asti että normaali kanssakäyminen tuntuu molemmista luontevalta ja hyvältä, on vasta aika ottaa vaikeammat asiat (eroon ja uuteen kumppaniisi liittyvät) esiin. Älä loukkaannu tai tuomitse tyttäresi ajatuksia näihin liittyen. Kyllä te varmasti saatte asiat selvitettyä, mutta ei se ihan hetkessä tapahdu.

Älä tunne syyllisyyttä nykyisestä tilanteesta, mutta yritä tavoittaa tyttäresi tunteet ja ajatukset ja asetu hänen asemaansa tapahtumien keskellä. Erostasi on jo niin pitkä aika, että tyttäresi ei varmaan enää aktiivisesti ja tiedostaen sure sitä, mutta se on ollut käännekohta katkeroitumiseen ja vetäytymiseen, ja siitä kuopasta on vaikea nousta ilman apua vaikka haluaisi.

Te jotka olette kommentoineet että tuo on normaalia ja kuuluu ikään, oletteko huomioineet että tilanne on ollut sama jo 4 vuotta?!

Ap on ongelma, ei lapsi. Toivottavasti pääsee pian omaan kotiin eroon ap:stä.

Vierailija kirjoitti:

Ap on ongelma, ei lapsi. Toivottavasti pääsee pian omaan kotiin eroon ap:stä.

Ei, vaan toivottavasti saavat välinsä kuntoon. Ap:n tyttö tarvitsee äitiään vielä pitkään, ja monella tavalla. Toivottavasti löytävät yhteyden, ja ovat läheisissä väleissä kun tyttö aikuistuu. Jonain päivänä ap on luultavasti tytön lasten isoäiti, ja kaikkien etu olisi että sukulaissuhteet olisivat lämpimät.

Minulla on 17 v poika, joka puhuu minulle jonkin verran, mutta isälleen ei yhtään. Hän sanoo,,ettei periaatteesta puhu yhtään. Isä kun saarnaa, ojentaa ja opettaa. Hän ei viitsi kuunnella sitä.

Isältä kun asiaa kysysyy, niin hän ei ymmärrä yhtään. Omasta mielestään hän vain neuvoo elämänkokemuksellaan.

Vierailija kirjoitti:

No, olisi pitänyt aikaisemmin huolehtia, että suhde lapseen on kunnossa ja läheinen. Eli ihan oma syy. Meillä molemmat teinit keskustelee ja paljon. Keskustellaan ihan kaikesta ja aina olen huolehtinut että asia on niin. En antanut heidän erkaantua. Ovat sosiaalisia ja paljon kavereita.

Aika turha ja ylimielisen oloinen kommentti. Miten ajattelit tämän auttavan ap:n ja hänen tyttönsä tilanteessa? ”Olisi pitänyt...” No joo, niin varmaan olisi! Eiköhän ap ymmärtä tuon itsekin! Mutta kun sitä aikakonetta ei ole keksitty! Nyt pitää siis vaan todeta mikä tilanne on, hyväksyä se, ja miettiä miten tästä eteenpäin. Syyllisyydessä vellominen tai menneiden virheiden murehtiminen ei ainakaan auta yhtään mitään!

Itse olin teininä samanlainen. Olin huoneessani enkä vastannut kuulumisien kyselemiseen. Syy siihen oli että minusta tuntui että se on turhaa, koska vanhemmat eivät koskaan ennenkään olleet kuunnelleet.

Olin vauvasta asti aamusta iltaan tarhassa ja koulun jälkeen iltaan asti yksin kotona.

Se kriittisen tärkeä alkuvuosien kiintyminen ja perhesiteiden muodostuminen jäi tapahtumatta. Teini-iän koittaessa se puhuminen sitten lakkasi melkein kokonaan.

Töitten jälkeen vanhemmat olivat niin väsyneitä että vain makasivat telkkarin edessä. Mitkään minun asiat eivät tuntuneet kiinnostavan, tai eivät vain jaksaneet kuunnella. Jos jotain harrastin, se oli heidän valintansa, ei minun. Kun joskus harvoin tehtiin jotain yhdessä, se oli heidän päätöksensä mukaan. Kaikki mistä minä oikeasti pidin oli heidän mielestään turhaa ajan haaskausta. Heidän jatkuva keskenään huutaminen ja tappelu ei myöskään auttanut. En silloin tiennyt että elettiin konkurssin partaalla, kun eivät minulle mitään koskaan kertoneet. En muista koskaan nähneeni heidän osoittavan mitään hellyyttä tai rakkauta toisiaan tai minua kohtaan. En muista yhtäkään halausta, pusua tai paijausta lapsuudestani. En muista että kumpikaan olisi ikinä sanonut rakastavansa minua.

Taloudellinen tilanne parani merkittävästi kun olin lukiossa, ja siinä vaiheessa molemmat vanhemmat, etenkin isäni, yrittivät alkaa ottaa enemmän osaa elämääni, mutta siinä vaiheessa oli liian myöhäistä. Olin tottunut olemaan omissa oloissani, pärjäämään yksin ja pitämään asiani omana tietonani, joten se tuntui vain tungettelulta. En halunnut enää viettää aikaa heidän kanssaan. Kun olin 16v. minut diagnosoitiin vakavan masennuksen kanssa. Olin pois lukiosta 3 kuukautta, enkä muista siltä ajalta mitään. Intin jouduin keskeyttämään 2 kuukauden jälkeen koska olin itsemurhan partaalla. Muutin pois pian sen jälkeen.

Olen nyt 30v. ja edelleen masentunut. En edelleenkään juuri puhu vanhemmilleni. Murahtelen ja nyökkäilen puhelimessa ja kasvotusten ellei ole jotain tärkeää sanottavaa. En vihaa vanhempiani, mutta en myöskään rakasta heitä. Olen antanut heille anteeksi, mutta se ei tule koskaan korjaamaan jo tapahtunutta vahinkoa.

Ei ollut alunperin tarkoitus kirjoittaa näin paljon ja tämä on varmaan väärä paikka tälle, mutta en raaski pyyhkiä enää pois.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 17 v poika, joka puhuu minulle jonkin verran, mutta isälleen ei yhtään. Hän sanoo,,ettei periaatteesta puhu yhtään. Isä kun saarnaa, ojentaa ja opettaa. Hän ei viitsi kuunnella sitä.

Isältä kun asiaa kysysyy, niin hän ei ymmärrä yhtään. Omasta mielestään hän vain neuvoo elämänkokemuksellaan.

Nuoret aiheuttavat omalla käytöksellään tilanteen pahenemista. Vetäytyvät normaalista perhe-elämästä, kun pää ei kestä. Sitten tulee masennusta ja persoonallisuushäiriöitä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 17 v poika, joka puhuu minulle jonkin verran, mutta isälleen ei yhtään. Hän sanoo,,ettei periaatteesta puhu yhtään. Isä kun saarnaa, ojentaa ja opettaa. Hän ei viitsi kuunnella sitä.

Isältä kun asiaa kysysyy, niin hän ei ymmärrä yhtään. Omasta mielestään hän vain neuvoo elämänkokemuksellaan.

Harmillisen tyypillistä monelle vanhemmalle. Kuullaan mutta ei kuunnella. Ohjataan ja määrätään miten pitäisi olla ja elää. Hyvää tarkoittaen ehkä, mutta nähden asiat vain omasta näkökulmastaan. Hälytyskellojen pitäisi soida siinä vaiheessa kun huomaa että vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä hiipuu, ja kommunikaatio toimii vain yhteen suuntaan. Koskee toki ihan kaikkia ihmissuhteita, ei pelkästään lapsen ja vanhemman välistä.

Meilläkin tyttö "hävisi" huoneeseensa yläkoulun alussa ja tupsahti takaisin perheen pariin lukion ekalla. Ajattelin, että nyt on kehitystehtävä täytetty. En lopettanut missään vaiheessa juttusille änkemistä ja lähestulkoon aina saatiin kiva keskustelutuokio aikaan, vaikka en ollutkaan tervetullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 17 v poika, joka puhuu minulle jonkin verran, mutta isälleen ei yhtään. Hän sanoo,,ettei periaatteesta puhu yhtään. Isä kun saarnaa, ojentaa ja opettaa. Hän ei viitsi kuunnella sitä.

Isältä kun asiaa kysysyy, niin hän ei ymmärrä yhtään. Omasta mielestään hän vain neuvoo elämänkokemuksellaan.

Nuoret aiheuttavat omalla käytöksellään tilanteen pahenemista. Vetäytyvät normaalista perhe-elämästä, kun pää ei kestä. Sitten tulee masennusta ja persoonallisuushäiriöitä.

Normaali perhe-elämä on sinun mielestäsi saarnaamista?

Ilmeillä ja eleillä saa myös paljon aikaan. Jos jotakuta katsoo rakkaudella ja vaikka vaan ohimennen halaa, se alkaa jossakin vaiheessa kantaa hedelmää ja puheyhteyttäkin voi olla helpompi alkaa rakentaa. Se on vanhemman vastuulla!

Teinit käy ihan järkyttäviä myllerryksiä päänsä sisällä ja kyllä he kaipaavat aikuisen hyväksyntää ja myötäelämistä myös, vaikka kaikki olemuksessa viestittäisikin muuta. Tilaa täytyy tottakai antaa ja välttää turhaa pätemistä.

Mutta mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Jos koitan udella asioita vaikka kavereista tai koulusta tai mitä on tehnyt viimeaikoina niin tulee vaan vastaukseksi sitä yninää. Ei mitään vastauksia. Onko luottamuksesta sekin kiinni että voiko kertoa mitä koulussa oli tänään ruokana? Ei ole terkkareillekaan koskaan kertonut mistään huolista, tai ei ole ainakaan kantautunut mun korviin.

Toki se erokin voi olla hieman kipeä paikka, mutta ei halunnut puhua siitä, eikä koskaan meidän yhdessä ollessakaan ollut kovin läheinen isänsä kanssa, joten ei uskoakseni paljoa menettänyt juroisältään. Oisiko mun pitänyt oikeasti odotuttaa seurustelua montakin vuotta ennen kuin saan alkaa olla jonkun kanssa? Onko koskaan mennyt tarpeeksi aikaa erosta ennen seurustelua? Ei muutettu yhteen eikä muutetakaan. Tyttö ei puhu miehellekään. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Jos koitan udella asioita vaikka kavereista tai koulusta tai mitä on tehnyt viimeaikoina niin tulee vaan vastaukseksi sitä yninää. Ei mitään vastauksia. Onko luottamuksesta sekin kiinni että voiko kertoa mitä koulussa oli tänään ruokana? Ei ole terkkareillekaan koskaan kertonut mistään huolista, tai ei ole ainakaan kantautunut mun korviin.

Toki se erokin voi olla hieman kipeä paikka, mutta ei halunnut puhua siitä, eikä koskaan meidän yhdessä ollessakaan ollut kovin läheinen isänsä kanssa, joten ei uskoakseni paljoa menettänyt juroisältään. Oisiko mun pitänyt oikeasti odotuttaa seurustelua montakin vuotta ennen kuin saan alkaa olla jonkun kanssa? Onko koskaan mennyt tarpeeksi aikaa erosta ennen seurustelua? Ei muutettu yhteen eikä muutetakaan. Tyttö ei puhu miehellekään. 

tää siis ap

Oon jo nuori aikuinen mut mulla on ollu varhaisesta teini-iästä aina tähän päivään asti vaikeaa keskustella isäni kanssa. Ei jotenki synkkaa mitenkään, meil on eri arvot ja niihin isä on joskus takertunut/kyseenalaistanut/ollut hyväksymättä niitä. Se varmasti vaikuttaa taustalla. Se, että musta ei oo saatu kasvatettua persua junttia ja mustavalkoista täysheteroa, niin sisimmässään isä ei voi hyväksyä sitä. Hän on välillä myös käyttäytynyt todella lapsellisesti ja tosi ikävästikin minua kohtaan, mikä osoittaa ettei hän ole kykeneväinen keskusteluihin.

Vierailija kirjoitti:

Mutta mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Jos koitan udella asioita vaikka kavereista tai koulusta tai mitä on tehnyt viimeaikoina niin tulee vaan vastaukseksi sitä yninää. Ei mitään vastauksia. Onko luottamuksesta sekin kiinni että voiko kertoa mitä koulussa oli tänään ruokana? Ei ole terkkareillekaan koskaan kertonut mistään huolista, tai ei ole ainakaan kantautunut mun korviin.

Toki se erokin voi olla hieman kipeä paikka, mutta ei halunnut puhua siitä, eikä koskaan meidän yhdessä ollessakaan ollut kovin läheinen isänsä kanssa, joten ei uskoakseni paljoa menettänyt juroisältään. Oisiko mun pitänyt oikeasti odotuttaa seurustelua montakin vuotta ennen kuin saan alkaa olla jonkun kanssa? Onko koskaan mennyt tarpeeksi aikaa erosta ennen seurustelua? Ei muutettu yhteen eikä muutetakaan. Tyttö ei puhu miehellekään. 

Tässä ketjussa on annettu konkreettisia vinkkejä, joita voisit kokeilla. Se, että et ole huomannut niitä, vahvistaa ajatusta, että et osaa kuunnella/ huomioida muita.

Olen itse 17-vuotias nuori enkä haluakaan puhua äitini kanssa ollenkaan, eikä hän minun. Olemme toisillemme vain ajanhukkaa ja välttämätön paha. Odotan innolla sitä päivää kun saan muuttaa pois, mutta toistaiseksi se on kielletty koska "äidillä tulee ikävä". Äidilläni on liuta mt-ongelmia ja kognitiivisen kehityksen häiriöitä, joten en ole koskaan kokenut häntä turvalliseksi tai luotettaviksi vanhemmaksi. Lähinnä tunnen ärtymystä. Äidillä on murtosekunnin kestäviä hyviä hetkiä, mutta muuten hän on arvaamaton, lapsellinen ja narsistinen - sekä äärimmäisen yksinkertainen. Häntä on ikinä ollut hankala kunnioittaa tai nähdä uskottavana aikuisena, joten olen hakenut turvaa muista ihmisistä ja hakeutunut sellaisiin paikkoihin, joista voin etsiä itselleni kuuntelijaa ja ymmärtäjää. Olen läheisempi monien harrastusten kautta tapaamieni aikuisten ja vanhusten kanssa kuin koskaan olen ollut vanhempieni kanssa. Isällä on asperger, hän puhuu harvoin, on rakas mutta meillä on etäiset välit emmekä juuri tunne toisiamme. Tämä koronatilanne todennäköisesti iskee äitiin pahasti, sillä hänellä on useita perussairauksia ja biologinen lääkitys, mutta jostain syystä olen enemmän huolissani muista lähipiirin riskiryhmäläisistä kuin omasta äidistäni

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 17-vuotias nuori enkä haluakaan puhua äitini kanssa ollenkaan, eikä hän minun. Olemme toisillemme vain ajanhukkaa ja välttämätön paha. Odotan innolla sitä päivää kun saan muuttaa pois, mutta toistaiseksi se on kielletty koska "äidillä tulee ikävä". Äidilläni on liuta mt-ongelmia ja kognitiivisen kehityksen häiriöitä, joten en ole koskaan kokenut häntä turvalliseksi tai luotettaviksi vanhemmaksi. Lähinnä tunnen ärtymystä. Äidillä on murtosekunnin kestäviä hyviä hetkiä, mutta muuten hän on arvaamaton, lapsellinen ja narsistinen - sekä äärimmäisen yksinkertainen. Häntä on ikinä ollut hankala kunnioittaa tai nähdä uskottavana aikuisena, joten olen hakenut turvaa muista ihmisistä ja hakeutunut sellaisiin paikkoihin, joista voin etsiä itselleni kuuntelijaa ja ymmärtäjää. Olen läheisempi monien harrastusten kautta tapaamieni aikuisten ja vanhusten kanssa kuin koskaan olen ollut vanhempieni kanssa. Isällä on asperger, hän puhuu harvoin, on rakas mutta meillä on etäiset välit emmekä juuri tunne toisiamme. Tämä koronatilanne todennäköisesti iskee äitiin pahasti, sillä hänellä on useita perussairauksia ja biologinen lääkitys, mutta jostain syystä olen enemmän huolissani muista lähipiirin riskiryhmäläisistä kuin omasta äidistäni

Ap:n tytär äänessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 17-vuotias nuori enkä haluakaan puhua äitini kanssa ollenkaan, eikä hän minun. Olemme toisillemme vain ajanhukkaa ja välttämätön paha. Odotan innolla sitä päivää kun saan muuttaa pois, mutta toistaiseksi se on kielletty koska "äidillä tulee ikävä". Äidilläni on liuta mt-ongelmia ja kognitiivisen kehityksen häiriöitä, joten en ole koskaan kokenut häntä turvalliseksi tai luotettaviksi vanhemmaksi. Lähinnä tunnen ärtymystä. Äidillä on murtosekunnin kestäviä hyviä hetkiä, mutta muuten hän on arvaamaton, lapsellinen ja narsistinen - sekä äärimmäisen yksinkertainen. Häntä on ikinä ollut hankala kunnioittaa tai nähdä uskottavana aikuisena, joten olen hakenut turvaa muista ihmisistä ja hakeutunut sellaisiin paikkoihin, joista voin etsiä itselleni kuuntelijaa ja ymmärtäjää. Olen läheisempi monien harrastusten kautta tapaamieni aikuisten ja vanhusten kanssa kuin koskaan olen ollut vanhempieni kanssa. Isällä on asperger, hän puhuu harvoin, on rakas mutta meillä on etäiset välit emmekä juuri tunne toisiamme. Tämä koronatilanne todennäköisesti iskee äitiin pahasti, sillä hänellä on useita perussairauksia ja biologinen lääkitys, mutta jostain syystä olen enemmän huolissani muista lähipiirin riskiryhmäläisistä kuin omasta äidistäni

Ap:n tytär äänessä?

en usko. 

olisin vaan tahtonut olla ihana ja luotettava äiti, mutta ei kai se onnistunut. Haluaisin välit tyttäreeni, kun hän on kuitenkin edes niiltä pieniltä osilta joita nään oikein ihana ihminen.

ap