En puhu 16v tyttäreni kanssa lähes koskaan. Normaalia?
Tai puhun kyllä joka päivä, mutta yleensä vastaukseksi tulee nyökkäys tai jotain yninää. Oon jo luovuttanut koulusta kyselemisen kun aina menee "ihan hyvin". Aina yhen saman kaverin kanssa. Ei koskaan voida jutella mistään syvällisestä, ei avaudu. Meillä on kissa, siitä riittää juttua välillä, ehkä kerran viikkoon noin parin minuutin verran.
Luulin että tää vanhemmista irtautuminen kestäis ehkä vuoden pari mutta tässähän on mennyt jo 4 vuotta hiljaisuutta vaikka mitä kaikkea tapahtumaa siihen onkaan kerennyt sisältyä. Ero, uusi kumppanini, tyttären yläasteelle meno, sitten lukio... mistään ei voi puhua pukahtaakaan.
Kommentit (47)
Monia nuoria ei kiinosta vaihdella päivän kuulumisia. Sitä äitiä näkee joka päivä, joten ei aina erikseen tarvitse päivittää päivän tapahtumista, ellei jotain erikoista ole tapahtunut. En minäkään jaksa työkavereita morjestella joka helvetin aamu tai vaihdella kuulumisia kun ei olla muutamaan tuntiin nähty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 17 v poika, joka puhuu minulle jonkin verran, mutta isälleen ei yhtään. Hän sanoo,,ettei periaatteesta puhu yhtään. Isä kun saarnaa, ojentaa ja opettaa. Hän ei viitsi kuunnella sitä.
Isältä kun asiaa kysysyy, niin hän ei ymmärrä yhtään. Omasta mielestään hän vain neuvoo elämänkokemuksellaan.
Nuoret aiheuttavat omalla käytöksellään tilanteen pahenemista. Vetäytyvät normaalista perhe-elämästä, kun pää ei kestä. Sitten tulee masennusta ja persoonallisuushäiriöitä.
Normaali perhe-elämä on sinun mielestäsi saarnaamista?
Mihin viittaat tässä kohtaa normaalilla perhe-elämällä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 17 v poika, joka puhuu minulle jonkin verran, mutta isälleen ei yhtään. Hän sanoo,,ettei periaatteesta puhu yhtään. Isä kun saarnaa, ojentaa ja opettaa. Hän ei viitsi kuunnella sitä.
Isältä kun asiaa kysysyy, niin hän ei ymmärrä yhtään. Omasta mielestään hän vain neuvoo elämänkokemuksellaan.
Nuoret aiheuttavat omalla käytöksellään tilanteen pahenemista. Vetäytyvät normaalista perhe-elämästä, kun pää ei kestä. Sitten tulee masennusta ja persoonallisuushäiriöitä.
Normaali perhe-elämä on sinun mielestäsi saarnaamista?
Mihin viittaat tässä kohtaa normaalilla perhe-elämällä?
Unohda, tajusin jo! Joo ei todellakaan ole saarnaaminen normaalia perhe-elämää. Jostain syystä en ensin ymmärtänyt mitä tuolla tarkoitit, vaikka eihän tuossa ole mitään epäselvää.
Miksi helvetti täällä niin moni heti hyppää siihen että "Kirjotta ei ole hyvä vanhempi"
Monet teinit. Minä ja suurin osa kaveri piiristä mukaan lukien ei vaan jaksa jutella vanhemmille yksinkertaisesti ku ei kiinnossa jutella kun ei ole mitään kiinnostavaa mistä jutella
Jos joku ottaa minun kirjotuksen vähän agressiivisena niin syy on se että vituttaa että joku vois aatella minun iskää huonoksi isäksi vain koska en jaksa jutella sen kanssa. Seon täydellinen isä vaikka rahaa olekkaan paljoa niin mitään niin en ole ollut koskaan nälkänen,työtetty loputtomiin yms
Meillä on 16-vuotiaan pojan kanssa aina olleet läheiset välit, toisaalta olen kyllä parhaani mukaan pitänyt huolen, ettemme erkaannu. Olen kyllä huomannut että nykyisellään puhuu vähemmän, mutta kuitenkin toisinaan. Onneksi hänellä on hyviä ystäviä ja muita aikuisia (esim. vanhemmat serkut) keille tiedän puhuvan myös.
Mutta sen olen huomannut tepsivimmäksi, etten mene hänen huoneeseensa ja "vaadi" puhumaan tai kysele typeryyksiä, vaan se tapahtuu luontevammin hänen aloitteestaan silloin, kun teemme jotain muuta yhdessä. Käydään syömässä, ollaan jossain matkalla tai ajelulla kaksistaan, jotakin oheistoimintaa siinä, ettemme istu alas "nyt keskustellaan". Sieltä saattaa putkahtaa joku lause, josta keskustelu lähtee ja etenee ilokseni välillä syväksikin, näinä hetkinä pääsen sisemmälle hänen päähänsä kuin valtaosana siitä ajasta kun olemme kotona. Kokeile tätä, joku oheistoiminto teille, yhteinen tekeminen, josko se siitä alkaisi?