Rakastun niin hitaasti, että kukaan ei jaksa odottaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennemminkin tuo on hyvä kuin huono ominaisuus, koska jos toisesta vaan ei välitä oikealla tavalla, niin eipä kannata yhteenkään muuttaa. Mitä varten tätä ominaisuutta muuttaa pitäisi, koska mies ei rakasta itsekään jos kerran pitää asettaa tuollaisia ehtoja suhteelle. 

Hyvässä suhteessa kaikki asiat tapahtuvat kuin itsekseen, eikä tuollaisia tarvitse ollenkaan miettiä. 

Samaa mieltä. Ajattelen luottamusongelmat merkkinä siitä, että ihminen on kumppaniksi väärä. Sama juttu kommunikaatio- ja tulkintaongelmien kanssa. Oikean ihmisen kanssa on heti hyvä ja luonteva olla eikä hänen sanojaan tai tarkoitusperiään tarvitse epäillä.

Tarkoitatko, että 40-vuotiaana on ihan luonnollista, ettei vastaan ole tullut yhtäkään ”oikeaa” ihmistä? Täytän kohta 41 vuotta. Väitän kyllä, että itselläni on kyse sitä, että joskus lapsuudessa jokin perustavanlaatuinen asia on jäänyt vaiheeseen. En ole koskaan voinut luottaa vanhempiini ja ehkä se heijastuu varautuneisuutena? Tunteeni kyllä syttyvät mutta tarvitsen paljon aikaa oppiakseni tuntemaan miehen riittävän hyvin. Tähän mennessä ei ole miesten kärsivällisyys riittänyt.

Seurustelin tuollaisen miehen kanssa, hän oli hieman sinua nuorempi, mutta samat ongelmat. Ja joku tarve nähdä uhkia ja uhkakuvia asioissa, joissa sellaista ei ole. Kun reagoin hänen epävarmuuteensa ja siihen, ettei tiennyt haluaako olla suhteessa, niin hänen mielestään se oli uhkaavaa ja merkki epätasapainoisuudesta. Kaikissa asioissa etsi virheitä ja todisteita siitä, että olen epävakaa, epäluotettava. Kaikkein paras oli kun sain kuulla olevani sadistinen, kun postasin pari vuotta sitten mustaa huumoria sisältävän pääsiäiskuvan facebookiin. Se on kuulemma merkki siitä, että olen sadistinen lasten kiduttaja ja nautin lasten itkettämisestä (kuvassa joku pupunaamari ja kaksi säikähtäneen näköistä lasta kainalossa), merkki siitä että minusta ei ole äidiksi.

Että voi olla ihan hyvä joskus pysähtyä tarkastelemaan omia vaatimuksiaan ja pelkojaan. Jos oikeasti haluaa parisuhteen. Jatkuvalla epäröinnillä ja toisen epäilemisellä, epävarmuudella ja emotionaalisella etäisyydellä ei parisuhdetta saa kasaan, sillä sellainen kumppani on liian epävarma, liian kriittinen ja mitätöivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennemminkin tuo on hyvä kuin huono ominaisuus, koska jos toisesta vaan ei välitä oikealla tavalla, niin eipä kannata yhteenkään muuttaa. Mitä varten tätä ominaisuutta muuttaa pitäisi, koska mies ei rakasta itsekään jos kerran pitää asettaa tuollaisia ehtoja suhteelle. 

Hyvässä suhteessa kaikki asiat tapahtuvat kuin itsekseen, eikä tuollaisia tarvitse ollenkaan miettiä. 

Samaa mieltä. Ajattelen luottamusongelmat merkkinä siitä, että ihminen on kumppaniksi väärä. Sama juttu kommunikaatio- ja tulkintaongelmien kanssa. Oikean ihmisen kanssa on heti hyvä ja luonteva olla eikä hänen sanojaan tai tarkoitusperiään tarvitse epäillä.

Tarkoitatko, että 40-vuotiaana on ihan luonnollista, ettei vastaan ole tullut yhtäkään ”oikeaa” ihmistä? Täytän kohta 41 vuotta. Väitän kyllä, että itselläni on kyse sitä, että joskus lapsuudessa jokin perustavanlaatuinen asia on jäänyt vaiheeseen. En ole koskaan voinut luottaa vanhempiini ja ehkä se heijastuu varautuneisuutena? Tunteeni kyllä syttyvät mutta tarvitsen paljon aikaa oppiakseni tuntemaan miehen riittävän hyvin. Tähän mennessä ei ole miesten kärsivällisyys riittänyt.

Seurustelin tuollaisen miehen kanssa, hän oli hieman sinua nuorempi, mutta samat ongelmat. Ja joku tarve nähdä uhkia ja uhkakuvia asioissa, joissa sellaista ei ole. Kun reagoin hänen epävarmuuteensa ja siihen, ettei tiennyt haluaako olla suhteessa, niin hänen mielestään se oli uhkaavaa ja merkki epätasapainoisuudesta. Kaikissa asioissa etsi virheitä ja todisteita siitä, että olen epävakaa, epäluotettava. Kaikkein paras oli kun sain kuulla olevani sadistinen, kun postasin pari vuotta sitten mustaa huumoria sisältävän pääsiäiskuvan facebookiin. Se on kuulemma merkki siitä, että olen sadistinen lasten kiduttaja ja nautin lasten itkettämisestä (kuvassa joku pupunaamari ja kaksi säikähtäneen näköistä lasta kainalossa), merkki siitä että minusta ei ole äidiksi.

Että voi olla ihan hyvä joskus pysähtyä tarkastelemaan omia vaatimuksiaan ja pelkojaan. Jos oikeasti haluaa parisuhteen. Jatkuvalla epäröinnillä ja toisen epäilemisellä, epävarmuudella ja emotionaalisella etäisyydellä ei parisuhdetta saa kasaan, sillä sellainen kumppani on liian epävarma, liian kriittinen ja mitätöivä.

Esimerkkisi sadistisesta ihmisestä oli aika erikoinen, täytyy sanoa. Minä taas ajattelen niin, että jos perhettä en saa, se on ok koska enemmän kuin lapsia arvostan hyvää parisuhdetta.

Minulle ero äitinä olisi katastrofi ja sinkkuuskin on sille parempi vaihtoehto. Siksi en ymmärrä, miksi parisuhdetta pitäisi kiirehtiä? Miksi ei voi antaa toiselle aikaa, jos tätä kuitenkin rakastaa? Minusta rakkaus on sitä, että haluaa sille toiselle parasta. Siksi minua hämmentää kamala kiire seurusteluun liittyvissä asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennemminkin tuo on hyvä kuin huono ominaisuus, koska jos toisesta vaan ei välitä oikealla tavalla, niin eipä kannata yhteenkään muuttaa. Mitä varten tätä ominaisuutta muuttaa pitäisi, koska mies ei rakasta itsekään jos kerran pitää asettaa tuollaisia ehtoja suhteelle. 

Hyvässä suhteessa kaikki asiat tapahtuvat kuin itsekseen, eikä tuollaisia tarvitse ollenkaan miettiä. 

Samaa mieltä. Ajattelen luottamusongelmat merkkinä siitä, että ihminen on kumppaniksi väärä. Sama juttu kommunikaatio- ja tulkintaongelmien kanssa. Oikean ihmisen kanssa on heti hyvä ja luonteva olla eikä hänen sanojaan tai tarkoitusperiään tarvitse epäillä.

Tarkoitatko, että 40-vuotiaana on ihan luonnollista, ettei vastaan ole tullut yhtäkään ”oikeaa” ihmistä? Täytän kohta 41 vuotta. Väitän kyllä, että itselläni on kyse sitä, että joskus lapsuudessa jokin perustavanlaatuinen asia on jäänyt vaiheeseen. En ole koskaan voinut luottaa vanhempiini ja ehkä se heijastuu varautuneisuutena? Tunteeni kyllä syttyvät mutta tarvitsen paljon aikaa oppiakseni tuntemaan miehen riittävän hyvin. Tähän mennessä ei ole miesten kärsivällisyys riittänyt.

Seurustelin tuollaisen miehen kanssa, hän oli hieman sinua nuorempi, mutta samat ongelmat. Ja joku tarve nähdä uhkia ja uhkakuvia asioissa, joissa sellaista ei ole. Kun reagoin hänen epävarmuuteensa ja siihen, ettei tiennyt haluaako olla suhteessa, niin hänen mielestään se oli uhkaavaa ja merkki epätasapainoisuudesta. Kaikissa asioissa etsi virheitä ja todisteita siitä, että olen epävakaa, epäluotettava. Kaikkein paras oli kun sain kuulla olevani sadistinen, kun postasin pari vuotta sitten mustaa huumoria sisältävän pääsiäiskuvan facebookiin. Se on kuulemma merkki siitä, että olen sadistinen lasten kiduttaja ja nautin lasten itkettämisestä (kuvassa joku pupunaamari ja kaksi säikähtäneen näköistä lasta kainalossa), merkki siitä että minusta ei ole äidiksi.

Että voi olla ihan hyvä joskus pysähtyä tarkastelemaan omia vaatimuksiaan ja pelkojaan. Jos oikeasti haluaa parisuhteen. Jatkuvalla epäröinnillä ja toisen epäilemisellä, epävarmuudella ja emotionaalisella etäisyydellä ei parisuhdetta saa kasaan, sillä sellainen kumppani on liian epävarma, liian kriittinen ja mitätöivä.

En ole ap mutta en kyllä lukenut mitään tuollaista aloituksesta. Mieshän siinä vaati rakkaudentunnustuksia ja yhteenmuuttamista, ei ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennemminkin tuo on hyvä kuin huono ominaisuus, koska jos toisesta vaan ei välitä oikealla tavalla, niin eipä kannata yhteenkään muuttaa. Mitä varten tätä ominaisuutta muuttaa pitäisi, koska mies ei rakasta itsekään jos kerran pitää asettaa tuollaisia ehtoja suhteelle. 

Hyvässä suhteessa kaikki asiat tapahtuvat kuin itsekseen, eikä tuollaisia tarvitse ollenkaan miettiä. 

Samaa mieltä. Ajattelen luottamusongelmat merkkinä siitä, että ihminen on kumppaniksi väärä. Sama juttu kommunikaatio- ja tulkintaongelmien kanssa. Oikean ihmisen kanssa on heti hyvä ja luonteva olla eikä hänen sanojaan tai tarkoitusperiään tarvitse epäillä.

Tarkoitatko, että 40-vuotiaana on ihan luonnollista, ettei vastaan ole tullut yhtäkään ”oikeaa” ihmistä? Täytän kohta 41 vuotta. Väitän kyllä, että itselläni on kyse sitä, että joskus lapsuudessa jokin perustavanlaatuinen asia on jäänyt vaiheeseen. En ole koskaan voinut luottaa vanhempiini ja ehkä se heijastuu varautuneisuutena? Tunteeni kyllä syttyvät mutta tarvitsen paljon aikaa oppiakseni tuntemaan miehen riittävän hyvin. Tähän mennessä ei ole miesten kärsivällisyys riittänyt.

Seurustelin tuollaisen miehen kanssa, hän oli hieman sinua nuorempi, mutta samat ongelmat. Ja joku tarve nähdä uhkia ja uhkakuvia asioissa, joissa sellaista ei ole. Kun reagoin hänen epävarmuuteensa ja siihen, ettei tiennyt haluaako olla suhteessa, niin hänen mielestään se oli uhkaavaa ja merkki epätasapainoisuudesta. Kaikissa asioissa etsi virheitä ja todisteita siitä, että olen epävakaa, epäluotettava. Kaikkein paras oli kun sain kuulla olevani sadistinen, kun postasin pari vuotta sitten mustaa huumoria sisältävän pääsiäiskuvan facebookiin. Se on kuulemma merkki siitä, että olen sadistinen lasten kiduttaja ja nautin lasten itkettämisestä (kuvassa joku pupunaamari ja kaksi säikähtäneen näköistä lasta kainalossa), merkki siitä että minusta ei ole äidiksi.

Että voi olla ihan hyvä joskus pysähtyä tarkastelemaan omia vaatimuksiaan ja pelkojaan. Jos oikeasti haluaa parisuhteen. Jatkuvalla epäröinnillä ja toisen epäilemisellä, epävarmuudella ja emotionaalisella etäisyydellä ei parisuhdetta saa kasaan, sillä sellainen kumppani on liian epävarma, liian kriittinen ja mitätöivä.

Esimerkkisi sadistisesta ihmisestä oli aika erikoinen, täytyy sanoa. Minä taas ajattelen niin, että jos perhettä en saa, se on ok koska enemmän kuin lapsia arvostan hyvää parisuhdetta.

Minulle ero äitinä olisi katastrofi ja sinkkuuskin on sille parempi vaihtoehto. Siksi en ymmärrä, miksi parisuhdetta pitäisi kiirehtiä? Miksi ei voi antaa toiselle aikaa, jos tätä kuitenkin rakastaa? Minusta rakkaus on sitä, että haluaa sille toiselle parasta. Siksi minua hämmentää kamala kiire seurusteluun liittyvissä asioissa.

Olen täysin samaa mieltä. Ja itse asiakin melko selvä, että jos toisesta välittää, niin ei ala uhkailla jättämisellä, jos ei muuteta yhteen tms. Kyllä mun hälytyskellot ainakin alkaisivat soida siinä vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen suhde etenee omalla painollaan. Itse saman ongelman kanssa taistelleena tein vielä sen virheen, että luin kaikki maailman artikkelit ja nettikeskustelut salamarakastumisesta ja kuinka ”sen vain tietää”. Monille suhde pitää alusta asti olla varma ja suoraan lytätään hitaat alut.

Ei. Kaikki suhteet eivät ala samalla tavalla ja varsinkin jos tunne-elämän kanssa ongelmia. Itsellä on jonkin verran henkisiä ongelmia ja luottamusta ei vain löydy, mutta jotenkin onnistuin kohtaamaan miehen, joka sopii minulle. Ensimmäisen vuoden jälkeen tajusin oikeasti pitäväni miehestä ja nyt 2. vuoden kohdalla suhdestatukseni ei enää ole niin suuri salaisuus. Mies ei ole vieläkään tavannut ystäviäni, mutta olen pikku hiljaa oppinut puhumaan hänestä ja suhteestamme, enkä enää viittaa ympäripyöreästi lauseella ”kaverin kanssa..”.

Luojan kiitos miehellä riittää hermot!

Minä yritin selittää miehelle sitä, etten kerta kaikkiaan pysty nopeaan etenemiseen. Olin kuitenkin halunnut jatkaa tapailua jne. Mies silti tuskastui rakkaudentunnustusten odotteluun. Ehkä yritän ajatella niin, ettei mies itse tuntenut minua riittävän hyvin vannoessaan ikuista rakkautta.

Ikuista rakkautta, mutta jättää heti kun toinen haluaa hidastaa tahtia? Ei, mies ei ollut rakastunut sinuun, vaan paremminkin ajatukseen rakkaudesta. Valitettavasti aika klassista, halu olla rakastettu on niin vahva, että sitä uskoo hetkellisesti jopa itse omiin valheisiin.

Ei kannata heittää toivoa kaivoon, toivottavasti vielä löydät miehen, joka tajuaa ja arvostaa sinua juuri sinuna itsenäsi!

Mulla oli just tällanen tyyppi kiirehtimäs ja kertoi rakastavansa, oli esittelemässä suvulle ja lapsille ymym. Mä sit pistin jarruja päälle et otetaan vähän rauhallisemmin ja tutustutaan oikeesti toisiimme. Ja mitäs teki tää jamppa, katos mun elämästä mitään ilmoittamatta :D Et sellanen rakkaus oli se hänellä, oon niin tyytyväinen etten lähteny tuohon vauhtiin mukaan, koska se oli vaan ihastumista ihastumiseen eikä minuun. Ja siinä on vissi ero jonka tunsin luissa ja ytimissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennemminkin tuo on hyvä kuin huono ominaisuus, koska jos toisesta vaan ei välitä oikealla tavalla, niin eipä kannata yhteenkään muuttaa. Mitä varten tätä ominaisuutta muuttaa pitäisi, koska mies ei rakasta itsekään jos kerran pitää asettaa tuollaisia ehtoja suhteelle. 

Hyvässä suhteessa kaikki asiat tapahtuvat kuin itsekseen, eikä tuollaisia tarvitse ollenkaan miettiä. 

Samaa mieltä. Ajattelen luottamusongelmat merkkinä siitä, että ihminen on kumppaniksi väärä. Sama juttu kommunikaatio- ja tulkintaongelmien kanssa. Oikean ihmisen kanssa on heti hyvä ja luonteva olla eikä hänen sanojaan tai tarkoitusperiään tarvitse epäillä.

Tarkoitatko, että 40-vuotiaana on ihan luonnollista, ettei vastaan ole tullut yhtäkään ”oikeaa” ihmistä? Täytän kohta 41 vuotta. Väitän kyllä, että itselläni on kyse sitä, että joskus lapsuudessa jokin perustavanlaatuinen asia on jäänyt vaiheeseen. En ole koskaan voinut luottaa vanhempiini ja ehkä se heijastuu varautuneisuutena? Tunteeni kyllä syttyvät mutta tarvitsen paljon aikaa oppiakseni tuntemaan miehen riittävän hyvin. Tähän mennessä ei ole miesten kärsivällisyys riittänyt.

Kyllä tarkoitan. Ei se ehkä tavanomaista ole mutta täysin mahdollista. Jos oikea ihminen olisi tullut vastaan, hän olisi hyväksynyt sinut kaikkine ominaisuuksinesi ja jaksanut odottaa.

Mitä 3 kk tarkoittaa toiseen tutustumisessa. Ei yhtään mitään. On liian lyhyt aika tehdä muita päätöksiä kuin että tämä tuntuu tai ei tunnu hyvälle / jatketaan tai ei jatketa tutustumista.

Puolen vuoden harkinta-aika avioerossa jolloin puntaroidaan suhteen tilaa pitäisikö kuitenkin jatkaa. Sitä varten se on.

Tutustumiseen menee helposti puoli vuotta ja mahdollisen suhteen ensimmäinen puoli vuotta näyttää asettuuko elämä uomilleen.

Toista ei voi koskaan omistaa. Omat elämät pitää olla. Onko itse ja onko kumppani sitoutunut suhteeseen niin että välimatkasta huolimatta luottaa?

Itse olen 50v nainen. Eronnut jo aika päiviä sitten nuoruuden rakkaasta jonka kanssa lapset. Tässä muutama yritys suhteeseen ollut. Kolme kk ei ole mitään elämän mittaisessa suhteessa. Omatkin hormoonit hyrrää ja tottakai haluaa onnistua. Luottamus rakennetaan yhdessä.

"Tuntuu, että viimeistään vuoden kohdalla mies hermostuu kun en ole halunnut edetä suhteessa nopeammin (yhteenmuutto, valtaosa vapaa-ajasta yhdessä jne.)"

Mitä?! Minä rakastun kyllä nopeasti, mutta ei tulisi mieleenikään vuoden tuntemisella solmia avoliittoa. Olin nykyiseen puolisoonikin rakastuneimmillani ensimmäiset pari vuotta, mutta yhteen muutettiin vasta, kun oltiin varmoja että tämä on loppuelämän suhde eli pari vuotta siitä eteenpäin. Jos mies olisi painostanut nopeampaan etenemiseen, olisin perääntynyt, mutta sama pätee häneen. Meille tämä on oikeasti loppuelämän rakkausliitto, ei yhdessäasumiskokeilu.

Vapaa-aikaa vietimme yhdessä viikonloppuina ja lomilla. Etätöiden ansiosta pystyin venyttämään viikonloput torstai-illasta maanantaihin tai perjantai-illasta tiistaiaamuun. Joskus tapasimme myös viikolla, kun mies kävi minun asuinpaikkakunnallani.

Jos mies alkaa vaatia yhteenmuuttoa uhaten eroamisella, niin syynä ei kyllä varmasti ole mikään rakkaus. 

Se että sokeasti luottaa ihmisiin ei ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin sekään, että ei luota kehenkään. Olennaistahan on osata erottaa ne luotettavat ei-luotettavista, ei se, että luottaisi kaikkiin, mikä olisi vain ääripäästä toiseen menemistä.

Aina jos on kiire taloudellisiin asioihin toisen kanssa, niin kannattaa panna jarrut päälle. Kaikki rakkaushuijauksetkin perustuvat siihen, että rakastaa kovasti sen varjolla vedotaan tekemään jotain kiireesti. Jos toisesta oikeasti välittää, niin ei häntä painosta ratkaisuihin, mihin toinen ei ole valmis.

Minä olen mies ja salamarakastuja. Tunnistan itsessäni sellaista epävarmuutta, joka alkaa nousta esiin jos naisesta ei tietyssä ajassa saa irti mitään selkeästi romanttista signaalia. Järjellä yrittää ajatella, että no kai siinä nyt täytyy jotain sellaista olla kun tuo jaksaa ja haluaa kerta toisensa jälkeen viettää aikaa yhdessä. Mutta silti kaipaisi jotain sanallistakin vahvistusta asialle, rakkauden sanoja edes silloin tällöin. Olen kai vähän outo mieheksi, pitäisi vaan panna ja öristä tyytyväisenä.