Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani erosivat kun olin nuori, enkä kokenut sitä mitenkään traumaattisena kokemuksena
07.03.2020 |
Lisäksi rakastin jo pienenä, kuten myös edelleen, äiti-, ja isäpuoltani ihan kuin biologisia vanhempianikin. Molempien vanhempien luona oli hyvä ja turvallinen olla.
Kerrotaan tässä ketjussa vastaavia hyviä kokemuksia uusperhe-elämästä vastapainona kaikelle negatiiviselle keskustelulle, jossa av-palstalla leimataan mm. vanhempien avioero lapsen ikuisesti traumatisoivaksi kokemuksiseksi jne.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APSinäkö se voit päättää, että kenelle tulee säröjä turvallisuudentunteeseen?
Miksi se on niin vaikea hyväksyä, että kaikille vanhempien ero ei ole helppo ja aina sillä on jotain vaikutuksia ihmiseen?
Ei ole ollenkaan vaikea hyväksyä, mutta se on, että puhutaan siitä miten kaikille erolapsille tulisi jotain traumaa/luottamusongelmia. Muistuttaisin vielä että tässä keskustelussa oli tarkoitus puhua hyvistä kokemuksista: näitä traumoja voi puida lähes päivittäin muissa keskusteluissa.
Sitten sinun olisi pitänyt otsikoida aloitus toisin ”kenen kotona oli niin kauheaa, että ero pelasti elämän?”.
Tämä on selkeästi sinulle vaikea aihe. Suosittelen perustamaan oman keskustelun missä voit puida näitä asioita.
Meillä ei kotona ollut yhtään kamalaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APEt ymmärtänyt. En tarkoittanut sitä, että suhde lapseen petettiin, vaan sitä, millaisena ero lapsi tulee näkemään parisuhteen. Minun kokemukseni mukaan erolapsi ei samalla lailla enää usko elämänikäisiin parisuhteisiin kuin ei-erolapset. Ymmärrätkö nyt?
Minun kokemukseni mukaan erolapset puolestaan uskovat entistä vahvemmin, että heidän parisuhteet kestävät eliniän. Sisuuntuvat ja uskovat, että eivät tee vanhempiensa virheitä. Kuten jokainen sukupolvi uskoo vuorollaan.
-eri
Olen huomannut saman!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APEt ymmärtänyt. En tarkoittanut sitä, että suhde lapseen petettiin, vaan sitä, millaisena ero lapsi tulee näkemään parisuhteen. Minun kokemukseni mukaan erolapsi ei samalla lailla enää usko elämänikäisiin parisuhteisiin kuin ei-erolapset. Ymmärrätkö nyt?
Aika monelle teini-ikäiselle ensimmäistä suhdetta kokiessa tulee järkytyksenä sen päättyminen. Itselleni ei tullut, koska olin jo eron kokenut vanhempieni kautta. Ihan tervettä elämäähän tuo, ja jos huonosti toimiva liitto on lasten ainoa traumatisoiva asia, niin asiathan ovat hyvin.
Olin alle kouluikäinen, kun ensimmäistä kertaa sanoin, että isä muuttaa pois. Äitini oli vähän samanlainen kuin ketjun aiemmalla vastaajalla, eli kulissseista piti pitää kynsin ja hampain kiinni, eikä mitään väliä, kunhan itsellään olivat asiat melkein hyvin, viis lapsista. Hän myös kuvitteli, että patalaiska sohvalla makaava päihdeongelmainen mies heräisi yhtäkkiä isäksi ja alkaisi hoitamaan kolmea lasta, joista nuorin on vaipoissa. Lopputuloksena oli, että viisi vuotiaan osaamisella tein sen minkä pystyin, hoisin vauvaa ja tein tulet hellaan (meillä oli niin erikoisesti rakennettu ysäriaikainen talo, ett kamalaa) samalla kun isi nukkuu sadatta tuntia putkeen. Äiti ei joko herännyt tilanteeseen tai uskotteli itselleen, et isä tekee, mutta hän saattoi myös lähteä "vähän ulos" eli ryyppäämään ja jättää meidät lapset tuollaiselle isälle. Se oli sama asia kuin olisimme jääneet yksin. Muistan kerrankin kun äiti pakkasi tavaransa dramaattisesti (otti mukaan housut ja paidat) ja ilmoitti, että hän lähtee nyt, jääkää te tänne kun tykkäätte siitä isästänne niin paljon (miten mautonta sanoa noin 6, 4 ja 1 vuotiaalle). Itkimme siskoni kanssa ihan tosissamme, ja anelimme että saisimme tulla mukaan, ja olin varmaan koko pienen ikäni sanonut että isä pois, muutetaan itse pois, mutta se oli aina rangaistavaa puhetta. Äiti sanoi, että hän tulee käymään joko huomenna tai ensi viikolla, ja voisi ottaa nuorimmaisen mukaan. Yritin tehdä kauppaa äidin kanssa, et ottaisi joko mut ja vauvan mukaan tai meidät kaikki edes, lupaamme olla kiltisti. Vaan ei. Äiti lähti, sulki oven ja häipyi. Siinä vaiheessa isämme masennus oli siinä hantissa, ettei hän edes pystynyt teeskentelemään kiinnostumatta, ja ihmettelen miten äidillemme tällainen asia ei koskaan valjennut.
Ero kävi myöhemmin, ja olimme kamalan helpottuneita kun jatkuvasti joku ei tyhjennä jääkaappia keittiön pöydille, lyö meitä, rähise, estä menemästä ulos saati jatkuvasti tee tahallista kiusaa. Olin 8-vuotias mutta tuosta äidin avioliitosta jäi traumat, jotka seurasivat aikuisikään asti. Muistan kun olin 10 v. niin äitini syyllisti minua miten olin kehdannut sanoa, että isästä pitäisi ottaa ero, todella sairasta sellainen puhe. En traumatisoitunut siis erosta, traumatisoiduin siitä, ettei eroa tullut. Pienin sisaruksistamme ei ole toipunut vieläkään lapsuuden kaltoinkohtelusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APEt ymmärtänyt. En tarkoittanut sitä, että suhde lapseen petettiin, vaan sitä, millaisena ero lapsi tulee näkemään parisuhteen. Minun kokemukseni mukaan erolapsi ei samalla lailla enää usko elämänikäisiin parisuhteisiin kuin ei-erolapset. Ymmärrätkö nyt?
Minun kokemukseni mukaan erolapset puolestaan uskovat entistä vahvemmin, että heidän parisuhteet kestävät eliniän. Sisuuntuvat ja uskovat, että eivät tee vanhempiensa virheitä. Kuten jokainen sukupolvi uskoo vuorollaan.
-eri
Näin minäkin erolapsena ajattelin, että en eroa ikinä, mutta silti sitoutuminen on ollut vaikeaa. Erolapsethan eroavat todennäköisemmin itsekin. Kuitenkin itselleni ero oli traumatisoiva, joten en ole siltikään eronnut, koska mitään järkevää syytä eroon ei ole paitsi oma kipuiluni. Todennäköisesti eron jälkeen sekin vaan pahenisi. Mieheni on kasvanut ydinperheessä eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista ongelmaa sitoutua eliniäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APEt ymmärtänyt. En tarkoittanut sitä, että suhde lapseen petettiin, vaan sitä, millaisena ero lapsi tulee näkemään parisuhteen. Minun kokemukseni mukaan erolapsi ei samalla lailla enää usko elämänikäisiin parisuhteisiin kuin ei-erolapset. Ymmärrätkö nyt?
Minun kokemukseni mukaan erolapset puolestaan uskovat entistä vahvemmin, että heidän parisuhteet kestävät eliniän. Sisuuntuvat ja uskovat, että eivät tee vanhempiensa virheitä. Kuten jokainen sukupolvi uskoo vuorollaan.
-eri
Minä olen taas huomannut, että erolapset eivät mene naimisiin asti, vaan jäävät herkemmin avoliittoon. Tämä kertoo aika paljon, vaikka sanovatkin sitoutuneensa pysyvästi.
Vierailija kirjoitti:
Olin alle kouluikäinen, kun ensimmäistä kertaa sanoin, että isä muuttaa pois. Äitini oli vähän samanlainen kuin ketjun aiemmalla vastaajalla, eli kulissseista piti pitää kynsin ja hampain kiinni, eikä mitään väliä, kunhan itsellään olivat asiat melkein hyvin, viis lapsista. Hän myös kuvitteli, että patalaiska sohvalla makaava päihdeongelmainen mies heräisi yhtäkkiä isäksi ja alkaisi hoitamaan kolmea lasta, joista nuorin on vaipoissa. Lopputuloksena oli, että viisi vuotiaan osaamisella tein sen minkä pystyin, hoisin vauvaa ja tein tulet hellaan (meillä oli niin erikoisesti rakennettu ysäriaikainen talo, ett kamalaa) samalla kun isi nukkuu sadatta tuntia putkeen. Äiti ei joko herännyt tilanteeseen tai uskotteli itselleen, et isä tekee, mutta hän saattoi myös lähteä "vähän ulos" eli ryyppäämään ja jättää meidät lapset tuollaiselle isälle. Se oli sama asia kuin olisimme jääneet yksin. Muistan kerrankin kun äiti pakkasi tavaransa dramaattisesti (otti mukaan housut ja paidat) ja ilmoitti, että hän lähtee nyt, jääkää te tänne kun tykkäätte siitä isästänne niin paljon (miten mautonta sanoa noin 6, 4 ja 1 vuotiaalle). Itkimme siskoni kanssa ihan tosissamme, ja anelimme että saisimme tulla mukaan, ja olin varmaan koko pienen ikäni sanonut että isä pois, muutetaan itse pois, mutta se oli aina rangaistavaa puhetta. Äiti sanoi, että hän tulee käymään joko huomenna tai ensi viikolla, ja voisi ottaa nuorimmaisen mukaan. Yritin tehdä kauppaa äidin kanssa, et ottaisi joko mut ja vauvan mukaan tai meidät kaikki edes, lupaamme olla kiltisti. Vaan ei. Äiti lähti, sulki oven ja häipyi. Siinä vaiheessa isämme masennus oli siinä hantissa, ettei hän edes pystynyt teeskentelemään kiinnostumatta, ja ihmettelen miten äidillemme tällainen asia ei koskaan valjennut.
Ero kävi myöhemmin, ja olimme kamalan helpottuneita kun jatkuvasti joku ei tyhjennä jääkaappia keittiön pöydille, lyö meitä, rähise, estä menemästä ulos saati jatkuvasti tee tahallista kiusaa. Olin 8-vuotias mutta tuosta äidin avioliitosta jäi traumat, jotka seurasivat aikuisikään asti. Muistan kun olin 10 v. niin äitini syyllisti minua miten olin kehdannut sanoa, että isästä pitäisi ottaa ero, todella sairasta sellainen puhe. En traumatisoitunut siis erosta, traumatisoiduin siitä, ettei eroa tullut. Pienin sisaruksistamme ei ole toipunut vieläkään lapsuuden kaltoinkohtelusta.
Olen pahoillani, todella surullinen tilanne.
Äitisi vaan taisi olla yhtä sairas kun isäsi, mutta eri tavalla. Oma äitini oli samanlainen, mutta hän myös erosi helpolla, joten meidän elämä oli samanlaista mutta soppaan lisättiin vielä vaihtuvat isäpuolet.
En ole enää missään yhteyksissä vanhempiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APEt ymmärtänyt. En tarkoittanut sitä, että suhde lapseen petettiin, vaan sitä, millaisena ero lapsi tulee näkemään parisuhteen. Minun kokemukseni mukaan erolapsi ei samalla lailla enää usko elämänikäisiin parisuhteisiin kuin ei-erolapset. Ymmärrätkö nyt?
Minun kokemukseni mukaan erolapset puolestaan uskovat entistä vahvemmin, että heidän parisuhteet kestävät eliniän. Sisuuntuvat ja uskovat, että eivät tee vanhempiensa virheitä. Kuten jokainen sukupolvi uskoo vuorollaan.
-eriNäin minäkin erolapsena ajattelin, että en eroa ikinä, mutta silti sitoutuminen on ollut vaikeaa. Erolapsethan eroavat todennäköisemmin itsekin. Kuitenkin itselleni ero oli traumatisoiva, joten en ole siltikään eronnut, koska mitään järkevää syytä eroon ei ole paitsi oma kipuiluni. Todennäköisesti eron jälkeen sekin vaan pahenisi. Mieheni on kasvanut ydinperheessä eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista ongelmaa sitoutua eliniäksi.
Yksi pitkittäistutkimus on tehty eron vaikutuksesta lapsiin, ja päätulos oli se, että erolapsi ei uskalla sitoutua. Muita traumoja ei heille tilastollisessa mielessä jäänyt.
Minulla on sen tutkimuksen tiivistelmä jossain. Jos löydän, niin laitan tiedot.
Minun kokemukseni mukaan erolapset puolestaan uskovat entistä vahvemmin, että heidän parisuhteet kestävät eliniän. Sisuuntuvat ja uskovat, että eivät tee vanhempiensa virheitä. Kuten jokainen sukupolvi uskoo vuorollaan.
-eri