Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani erosivat kun olin nuori, enkä kokenut sitä mitenkään traumaattisena kokemuksena
07.03.2020 |
Lisäksi rakastin jo pienenä, kuten myös edelleen, äiti-, ja isäpuoltani ihan kuin biologisia vanhempianikin. Molempien vanhempien luona oli hyvä ja turvallinen olla.
Kerrotaan tässä ketjussa vastaavia hyviä kokemuksia uusperhe-elämästä vastapainona kaikelle negatiiviselle keskustelulle, jossa av-palstalla leimataan mm. vanhempien avioero lapsen ikuisesti traumatisoivaksi kokemuksiseksi jne.
Kommentit (29)
Vanhempani muuttivat erilleen, kun olin teini-iässä ja jäimme äidin kanssa kaksin asumaan. Olin helpottunut, kun isä muutti pois. Epäloogisesti sitten tunsin jotain kummaa hylätyksitulon tunnetta, kun vanhemmat lopullisesti erosivat, kun olin jo aikuinen, noin 21-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä nykyisin se on enemmän niin päin että eroja puolustellaan hyvinkin paljon ja ettei niistä koskaan mitään haittaa lapsille ole, koska he aina sopeutuvat niin hyvin ja pääasia on aina että äiti ja isä on onnellisia ja lapset ovat vain silloin onnellisia kun on ero tullut. Toki ei aina näin, mutta usein.
Ja ennen kuin heitetään alapeukkuja niin en sano että kaikki erot ovat traumaattisia. Toki on niitäkin joissa on parempi erota ja jos on todella onnetonta meno tai sitten turvallisuus on uhattuna, niin eipä siinä vaihtoehtoja ole. Kyllä lapsetkin aistii ja aistii todella hyvin.
On kuitenkin älytöntä lähteä väittämään lasten olevan automaattisesti onnellisia sitten kun vanhemmat eroavat. On niitäkin perheitä joissa asiat ovat olleet ihan hyvin, mutta toinen vanhemmista ei ole vain tyytyväinen mihinkään ja mikään ei riitä. En usko että lapset paljoakaan iloitsee jos toinen vanhempi hylkää tai rikkoo perheen toisen vuoksi yms. On myös hyvä tajuta että ne lapset sopeutuu siksi että se on pakko. Ei heiltä paljoa tilanteessa kysytä. Lapsella on myös näennäinen tarve miellyttää vanhempia ja olla hyväksytty. Moni lapsi taipuu ja ei taistele vastaan koska taustalla voi olla vanhemman menettäminen perheen lisäksi.
Erot tulisi aina tehdä harkitusti, moni tekee sen puhtaasti siksi että on vain itsekäs ja hamutaan aina vain lisää. Ei olla onnellisia siitä mitä on saatu ja mitä on jo. On paljon surullisia tarinoita joihin ei liity alkoholi tai väkivalta vaan puhdas itsekkyys. Tosin nämä vanhemmat puolustelevat kaikkein jyrkimmin eroa. Fiksuja on paljon ja olet ap onnekas että sinun näkökulmasta se ero on ollut hyvä ratkaisu ja kaikki ovat onnellisia. Näin ei kuitenkaan aina ole.
En nyt halua ketään syyllistää ja en ole sormella osoittamassa ketään perheen rikkojaksi ja lasten kiusaajaksi jos se ero tulee. Syyt niihin on aina ja hyviä syitä on olemassa. Sitten on kuitenkin myös niitä huonoja ja välinpitämättömiä syitä, joita silti tunnutaan puolustelevan viimeiseen sieluun asti.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nykyisin se on enemmän niin päin että eroja puolustellaan hyvinkin paljon ja ettei niistä koskaan mitään haittaa lapsille ole, koska he aina sopeutuvat niin hyvin ja pääasia on aina että äiti ja isä on onnellisia ja lapset ovat vain silloin onnellisia kun on ero tullut. Toki ei aina näin, mutta usein.
Ja ennen kuin heitetään alapeukkuja niin en sano että kaikki erot ovat traumaattisia. Toki on niitäkin joissa on parempi erota ja jos on todella onnetonta meno tai sitten turvallisuus on uhattuna, niin eipä siinä vaihtoehtoja ole. Kyllä lapsetkin aistii ja aistii todella hyvin.
On kuitenkin älytöntä lähteä väittämään lasten olevan automaattisesti onnellisia sitten kun vanhemmat eroavat. On niitäkin perheitä joissa asiat ovat olleet ihan hyvin, mutta toinen vanhemmista ei ole vain tyytyväinen mihinkään ja mikään ei riitä. En usko että lapset paljoakaan iloitsee jos toinen vanhempi hylkää tai rikkoo perheen toisen vuoksi yms. On myös hyvä tajuta että ne lapset sopeutuu siksi että se on pakko. Ei heiltä paljoa tilanteessa kysytä. Lapsella on myös näennäinen tarve miellyttää vanhempia ja olla hyväksytty. Moni lapsi taipuu ja ei taistele vastaan koska taustalla voi olla vanhemman menettäminen perheen lisäksi.
Erot tulisi aina tehdä harkitusti, moni tekee sen puhtaasti siksi että on vain itsekäs ja hamutaan aina vain lisää. Ei olla onnellisia siitä mitä on saatu ja mitä on jo. On paljon surullisia tarinoita joihin ei liity alkoholi tai väkivalta vaan puhdas itsekkyys. Tosin nämä vanhemmat puolustelevat kaikkein jyrkimmin eroa. Fiksuja on paljon ja olet ap onnekas että sinun näkökulmasta se ero on ollut hyvä ratkaisu ja kaikki ovat onnellisia. Näin ei kuitenkaan aina ole.
En nyt halua ketään syyllistää ja en ole sormella osoittamassa ketään perheen rikkojaksi ja lasten kiusaajaksi jos se ero tulee. Syyt niihin on aina ja hyviä syitä on olemassa. Sitten on kuitenkin myös niitä huonoja ja välinpitämättömiä syitä, joita silti tunnutaan puolustelevan viimeiseen sieluun asti.
Outoa, ettet ole törmännyt ketjuihin missä puhutaan nimenomaan siitä miten avioero aina traumatisoi lapsen jne, minä olen. Toki näin joskus myös on, mutta tämä ketju ei ollut sitä keskustelua varten, vaan hyvien kokemusten jakamiselle. Usein aihetta koskevissa keskusteluissa aikuiset määrittelevät mitä lapsien tulee kokea, ja siksi halusin keskustella siitä kun me "Sen kokeneet"lapset saatamme nähdä asian ihan eritavalla kun asiaan kuulumattomat aikuiset.
Veikkaan, että osa erolapsen kokemasta traumasta on myös sosiaalinen häpeä. Ennen vanhaan eroaminen oli harvinaista, joten siinä oli jotakin hävettävää. Nykyään eroaminen on ihan tavallista, eikä erolapsi erotu mitenkään joukosta. Ei ole varmaan tavatonta, jos jostain koululuokasta puolet on erolapsia.
Olisin ollut onnellinen jos vanhempani olisivat eronneet. Sitä ei kuitenkaan valitettavasti tapahtunut, äitini on sitä ikäluokkaa että eroaminen koetaan suureksi häpeäksi. Ilmeisesti mieluummin sitten on avioliitossa jossa mies alistaa sinut totaalisesti ja tuhoaa itseluottamuksesi. Itse pistin välit poikki isääni heti kun muutin pois kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisin ollut onnellinen jos vanhempani olisivat eronneet. Sitä ei kuitenkaan valitettavasti tapahtunut, äitini on sitä ikäluokkaa että eroaminen koetaan suureksi häpeäksi. Ilmeisesti mieluummin sitten on avioliitossa jossa mies alistaa sinut totaalisesti ja tuhoaa itseluottamuksesi. Itse pistin välit poikki isääni heti kun muutin pois kotoa.
Mielenkiintoista! Mitä ikäluokkaa olet?
AP
Vierailija kirjoitti:
Veikkaan, että osa erolapsen kokemasta traumasta on myös sosiaalinen häpeä. Ennen vanhaan eroaminen oli harvinaista, joten siinä oli jotakin hävettävää. Nykyään eroaminen on ihan tavallista, eikä erolapsi erotu mitenkään joukosta. Ei ole varmaan tavatonta, jos jostain koululuokasta puolet on erolapsia.
Näinhän se on! On hyvä muistaa juurikin, että rakennamme tunteemme ja ajatuksemme suhteessa ympäröivään yhteisöön. Minä kasvoin isossa kaupungissa, ja eroperheitä oli kuitenkin jo useita, eikä se siis ollut mitenkään iso asia. Joillakin oli useampi vanhempi, jollakin yksi.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani erosivat, kun olin hieman alle kouluikäinen. Isäpuolesta tuli minulle isähahmo, oikeaan isääni en ole koskaan ollut kiinnostunut tutustumaan (vaikka minulle joskus täysi-ikäisyyden kynnyksellä muutaman kerran soittikin).
Ei ensimmäistäkään traumaa kyllä, en koskaan lapsuudessa edes miettinyt koko asiaa. Koulu, kaverit ja harrastukset olivat ne asiat, joita mietin.
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.
Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
AP
Itse olisin hyppinyt riemusta, jos faija olisi häipynyt (tai kuollut) kun minä olin tarhaikäinen. Kukaan ei kaipaa patalaiskaa isähahmoa, joka lojuu sohvalla ja nalkuttaa, että mutsi ei tee tarpeeksi kotitöitä.
Mutsi oli meillä se paremmin koulutettu vanhempi, jolla paremmat duuni ja paremmat sosiaaliset verkostot. Mutsi oli pärjännyt loistavasti yksin (duuni + KELAn etuudet) mutta päätti katsella patalaiskaa miestä 40 vuotta, koska "perheen kulissit".
Mutsi on ikäluokkaa 1954. Minä en ollut ensimmäinen lapsi omassa perheessäni, joten synnyin vasta millenniaalisukupolven aikaan (vuodet 1977 - 1996). On muuten jäätävä kuilu oman sukupolveni elämänarvojen ja mutsin/faijan sukupolven arvojen välillä.
Mutsi tiesi kyllä jo 4 vuotta ennen minun syntymääni, että faija on täysin munaton nillittäjä. Mutsin olisi pitänyt ottaa ero jo siinä vaiheessa, kun lapsiluku tuli täyteen (kolme lasta) , mutta eihän siinä vaiheessa enää kotiorjan järki toimi. Olisi ollut kuulemma liian vaikeaa erota ja kasvattaa lapset yksin. Niin, mitäs apua siitä miehestä oli? Ei yhtään mitään. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 jatkaa.
Jäin vielä miettimään tuota traumatisoitumista. Jos ero menee kivuttomasti, ja kaikki todellakin menee lapsen näkökulmasta niin, että asutaan vain kahta ero kotia, niin lapsi ei paljoa ihmettele.
Mutta: kuika moni eto tapahtuu kivuttomast?
Minä itse menin ihan pohjamutiin eron jälkeen. Totta kai piilotin sen lapsilta, mutta jos lapset vaistoavat ilmapiiriä (kuten eron puolesta puhujat aina sanovat), niin lapseni joutuivat elämään kärsivän ihmisen kanssa eron jälkeiset 1,5 vuotta. Vaikka hoidin itseäni, niin en olotilalleni mitään mahtanut.
Laisäksi jälkeenpäin tuli kaikkea mahdollista negatiivista, joita en ikinä uskonut tulevaksi. Erosta voi seurata paljon ongelmia, riitelyä, oikeusjuttuja. Niitä ongelmia ei kukaan pysty ennakoimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
AP
Et ymmärtänyt. En tarkoittanut sitä, että suhde lapseen petettiin, vaan sitä, millaisena ero lapsi tulee näkemään parisuhteen. Minun kokemukseni mukaan erolapsi ei samalla lailla enää usko elämänikäisiin parisuhteisiin kuin ei-erolapset. Ymmärrätkö nyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
AP
Sinäkö se voit päättää, että kenelle tulee säröjä turvallisuudentunteeseen?
Miksi se on niin vaikea hyväksyä, että kaikille vanhempien ero ei ole helppo ja aina sillä on jotain vaikutuksia ihmiseen?
Vierailija kirjoitti:
Olisin ollut onnellinen jos vanhempani olisivat eronneet. Sitä ei kuitenkaan valitettavasti tapahtunut, äitini on sitä ikäluokkaa että eroaminen koetaan suureksi häpeäksi. Ilmeisesti mieluummin sitten on avioliitossa jossa mies alistaa sinut totaalisesti ja tuhoaa itseluottamuksesi. Itse pistin välit poikki isääni heti kun muutin pois kotoa.
Joo, tuo vaimon alistaminen (ja lasten hakkaaminen siinä sivussa) oli erittäin yleistä Suomessa vielä 1980-luvulla ja pitkän matkaa 1990-luvulle. Huomattavan suuri osa boomer-sukupolven miehistä on narsisteja. Kyllähän sitä narsismia selitellään monella tapaa (piilotellaan, valehdellaan) mutta karu totuus on, että vain täysin hullu mies alistaa omaa vaimoaan. Miehen tehtävä on pitää huolta perheestään eikä olla mikään tunnevammainen Pikku-Hitler, joka vaimo pelkää, lapset pelkäävät ja perheen koirakin pelkää.
Vanhempani riitelivät eivätkä sopineet luonteeltaan yhteen. Tunnelma oli usein jäätävä ja riidat pelottavia. Näin kuinka kumpikin kärsii ja meitä lapsia ahdisti ja pelotti. Toivoimme eroa. Joskus sillä uhkailivatkin ja pari surkeaa yritystä liian myöhään tekivät. Toivon yhä että olisivat eronneet. Luultavasti kummankin elämä olisi mennyt paremmin ja ehkä meillä lapsillakin olisi lapsuus ja nuoruus muodostunut toisenlaiseksi ja suhteet vanhempiin myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APSinäkö se voit päättää, että kenelle tulee säröjä turvallisuudentunteeseen?
Miksi se on niin vaikea hyväksyä, että kaikille vanhempien ero ei ole helppo ja aina sillä on jotain vaikutuksia ihmiseen?
Ei ole ollenkaan vaikea hyväksyä, mutta se on, että puhutaan siitä miten kaikille erolapsille tulisi jotain traumaa/luottamusongelmia. Muistuttaisin vielä että tässä keskustelussa oli tarkoitus puhua hyvistä kokemuksista: näitä traumoja voi puida lähes päivittäin muissa keskusteluissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APEt ymmärtänyt. En tarkoittanut sitä, että suhde lapseen petettiin, vaan sitä, millaisena ero lapsi tulee näkemään parisuhteen. Minun kokemukseni mukaan erolapsi ei samalla lailla enää usko elämänikäisiin parisuhteisiin kuin ei-erolapset. Ymmärrätkö nyt?
Niin, koska heillä on kokemus, mikä tahansa voi päättyä ilman syytä: kaikki oli äidillä ja isällä hyvin, mutta ihan vain taikaiskusta se hyvä loppui. Ei voi luottaa miehiin/naisiin, ei voi luottaa että onni pysyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ajattele, että lapsi varsinaisesti traumatisoituisi, mutta uskon, että ero rikkoo lapsen luottamuksen.
Esim. Meillä ero tuli puskista. Myös minulle. Pussasimme tullessa ja mennessä, koskettelimme toisiamme, kävelimme käsi kädessä, keskustelimme, olimme paljon yhdessä perheenä. Kun miehen salasuhde tuli ilmi, niin 20-vuotinen avioliitto hajosi hetkessä. Kenelle lapselle ei muodostuisi tunnetta, että mihinkään ei voi enää luottaa?
Olen toista kertaa naimisissa ja muistan, kun mieheni tytär 15-16-vuotiaana pohti, miten saa rikkaan miehen. Pohdinnan päätöksenä hän sanoi ”äh, lopputuloksena tulee _tietenkin_ ero”.
Vaikka aihe oli humoristinen, niin paljasti aika paljon siitä, millaisena erolapsi elämän näkee.Huomaatko, että projisoit omia tuntemuksiasi lapseen? Ei se ole ollut sinun, miehen ja lapsen parisuhde missä on petetty, vaan sinun ja miehen. Oikein hoidettuna lapsen turvallisuudentunteeseen ei tule säröjä tuossakaan tilanteessa.
Kiitos kuitenkin myös sinun tarinastasi.
APSinäkö se voit päättää, että kenelle tulee säröjä turvallisuudentunteeseen?
Miksi se on niin vaikea hyväksyä, että kaikille vanhempien ero ei ole helppo ja aina sillä on jotain vaikutuksia ihmiseen?
Ei ole ollenkaan vaikea hyväksyä, mutta se on, että puhutaan siitä miten kaikille erolapsille tulisi jotain traumaa/luottamusongelmia. Muistuttaisin vielä että tässä keskustelussa oli tarkoitus puhua hyvistä kokemuksista: näitä traumoja voi puida lähes päivittäin muissa keskusteluissa.
Sitten sinun olisi pitänyt otsikoida aloitus toisin ”kenen kotona oli niin kauheaa, että ero pelasti elämän?”.
Sama. Isäpuoli on minulle rakkaampi kuin biologinen isä. Ei traumoja.