Olen väsynyt appeni käytökseen

Metsuroinnista voi laittaa vahingonkorvausvaatimuksen. Muistakaa hinnoitella maisema-arvot yläkanttiin.

Otan osaa. Mulla kans hankalat appivanhemmat. Sun appiukko kuulostaa mun anopilta. Ja appiukko on kans uhriutuvaa tyyppiä, oikeastaan molemmat marttyyreja. Olen aina yrittänyt tulla heidän kanssa toimeen kun on nähty, mutta aina se on ollut yhtä tuskaa.  Minulta ei nykyään kysytä edes nähtäessä, mitä kuuluu. Olen kuin näkymätön esine siinä mieheni kyljessä. Mieheltäni jankkaavat vain, miten tämä jaksaa (meillä on ollut terveysongelmia). Anoppi jakelee kaikenmaailman googlettamiaan parannusehdotuksia, appiukko murehtii ja vauhkoaa ja soittelee miehelleni. Mieheni on väsynyt siihen. Minusta on tullut hermoraunio. Olen alkanut asettaa rajoja. Olen saanut tukea terapiasta ja olen alkanut rikkomaan heidän perheensä kirjoittamattomia, tuhoisia käyttäytymissääntöjä. Sekös heitä riemastuttaa. Nyt minä olen kuulemma syypää välirikkoomme (tämänkin kuulin kiertoteitä). Heidän kanssaan ei voi puhua mistään, he ovat siihen täysin kyvyttömiä. Sitten myös ihmettelevät, kun mistään ei puhuta heille. Muistan vielä muutama vuosi sitten, kun kuvittelin, että se asia voisi muuttua ja juttelin appiukon kanssa puhelimessa siitä, että ois niin kiva, kun voitais jutella asioista. No, elämä näytti... Tässä hiljattain kuulivat, että olin soittanut miehelleni ambulanssin. He ois tulleet heti muutaman sadan kilometrin päästä väkisin meille kylään. Eräs sukulainen sai estettyä kun häntä siihen patistin. Tästäkin, että he ois ajaneet meille oven taakse kuulin tältä sukulaiselta. Onneksi kertoi, muuten ois ollu sydäri mulla kun oven takan ois olleet äkäinne ja vauhkoava anoppi ja vauhkoontunut appiukko. Voin kuvitella, että sieltä oltais tultu sisälle vaikka väkisin, jos en ois ovisilmästä katsonut. :( Onneksi on turvalukko! Kyllä sitä monesti itkee, miksi minä en saanut normaaleja appivanhempia?

Ap, tää meni nyt mun avautumiseks, aloituksesi vain oli niin tuttu, että eka reaktio siihen oli syvä huokaus... Mä luulen kans, ettei sun appes mikskään muutu, mutta uskalla sä olla teidän perheen puolella ja asettaa rajat. Kuulostaa siltä, että välit teilläkin saattaa mennä, mutta minkäs teet. Tää on tosi surullista. Mut hei, en  tunne sun appeas kuitenkaan, voihan olla, että teille käy paremmin kuin mulle.

Meillä ei edes ole mitään "hätää" jonka kanssa vauhkoilla, vaan ihan perusasioita. Esim appi veti kiilarit lapsen yläkouluvalinnasta, sitten ei kerrottu mihin lukioon haki,  minkä seurauksena sitten oli kuulemma "joutunut lehdestä penkomaan kun hänelle ei mitään kerrota".

Ei siis tajua että ei nuo kuulu hänelle mitenkään noin lähtökohtaisesti. Eikä ainakaan sitten kerrota jos rupeaa lapselle paasaamaan tämän koulupäätöksistä - jotka me ollaan keskenämme yhdessä katsottu.

ap

Missä hän näitä arvostelujaan tai kilareitaan jakaa, puhelimessako, teillä kyläillessä vai päinvastoin? Hänen kiukuttelustaanhan ei tarvitse välittää ja huonolle käytökselle voi asettaa rajat. Puhelun voi lopettaa tai kyläilyn päättää. Kauanko hän jaksaa yksin kiukutella? Ihan keskustelussakin voi todeta että päätämme itse omista asioistamme. Eihän hänellä ole päätösvaltaa asioihinne jos ette itse sitä anna. Ei myöskään oikeutta käyttäytyä tökerösti.

Miten miehesi tilanteissa toimii? Onko isänsä käytös ollut tällaista aina ja mies sallinut sen?

Tässä vierailija 2/4 vielä. Monille 60-luvulla ja sitä ennen syntyneille ja varsinkin maalla kasvaneille vanhemmille taitaa olla tosi vaikeaa käsittää se, että aikuisten lasten asiat ei vaan kuulu heille, jos he ei itse halua asioistaan kertoa. Ennenvanhaan on ollut tapa, että sukupolvet kasvaa yhdessä ja tekee esim. maatalon työt yhdessä ja vanhempia kunnioitetaan (ja minusta edelleen toki täytyy kunnioittaa), mutta se kunnioittaminen on tainnut pitää sisällään myös jonkinlaisen määräysvallan säilymisen näillä vanhemmilla ihmisillä. Ja nyt, kun me nuoremmat polvet ollaan itsenäisempiä niin sehän nyt ei näy käyvän näille. He kun ei muusta tiedä. Ehkä heidän on vaikea hyväksyä sitä, kun itse ovat olleet vanhempiensa tossun alla. Mutta joka tapauksessa jokaisella on oikeus asettaa rajat ja kasvattaa oma perheensä omilla säännöillään ja omalla tavallaan. Parasta ois, kun asioista voisi keskustella ja siihen olisi hyvä pyrkiä. Minun tilanteessa näyttää tällä hetkellä toivottomalta. Meidän tapauksessa kun kyse on myös siitä, että nää vanhemmat yrittää väkipakolla tunkea aikuisten lastensa elämään kun lapsena ei olla oltu niin läsnä ja nyt kun on lapsilla vaikeeta yritetään väkipakolla tunkea mukaan "auttamaan".  Eivät tajua, että me on pärjätty kahdestaan ja tullaan pärjäämään jatkossakin. Ja apua saadaan kyllä muualta, ihmisiltä, joilla on paremmat eväät auttaa. Oppisivat olemaan vanhempia, aikuisten lasten vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Missä hän näitä arvostelujaan tai kilareitaan jakaa, puhelimessako, teillä kyläillessä vai päinvastoin? Hänen kiukuttelustaanhan ei tarvitse välittää ja huonolle käytökselle voi asettaa rajat. Puhelun voi lopettaa tai kyläilyn päättää. Kauanko hän jaksaa yksin kiukutella? Ihan keskustelussakin voi todeta että päätämme itse omista asioistamme. Eihän hänellä ole päätösvaltaa asioihinne jos ette itse sitä anna. Ei myöskään oikeutta käyttäytyä tökerösti.

Miten miehesi tilanteissa toimii? Onko isänsä käytös ollut tällaista aina ja mies sallinut sen?

No esim tästä kouluasiasta kiukutteli ko lapsen syntymäpäivillä! Lukiosta kiukutteli puhelimessa. 

Ja on pahentunut iän myötä. 

ap