Lue keskustelun säännöt.
Mikä erosta tekee sellaisen peikon?
05.03.2020 |
Päivittäin saa kuulla juttuja toinen toistaan karmeammista avioliitoista, joissa vain kitkutellaan hampaat irvessä. Ei ole seksiä, ei läheisyyttä, ei puhuta... Vain lapset yhdistää ja niiden takia muka pysytellään yhdessä.
Erotkaa hyvät ihmiset!!!
Kommentit (96)
Meille jos tulisi ero, molemmille jäisi velkaa vähintään 200 000 ja reippaat risat sekä yritys menisi nurin. Aika loukussa siis olemme, onneksi ei ole eroaikeita.
Mutta jos olisi, ei olisi kummallakaan vara erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just joo, ollaan vaikka hampaat irvessä ettei vaan elintaso laske ! Todella todella säälittävää! Ihmiset on raukkoja, ei ole munaa lähteä huonoista liitoista, ennemmin sitä vaan roikutaan löysässä hirressä vuodesta toiseen ja kärvistellään. Itse lähdin kuolleesta liitosta, hyppäsin tyhjän päälle ja elintaso romahti ,silti EN ole katunut eroa päivääkään. Olen vapaa ja helppo hengittää ja elää ja olla !
Vierailija kirjoitti:
Just joo, ollaan vaikka hampaat irvessä ettei vaan elintaso laske ! Todella todella säälittävää! Ihmiset on raukkoja, ei ole munaa lähteä huonoista liitoista, ennemmin sitä vaan roikutaan löysässä hirressä vuodesta toiseen ja kärvistellään. Itse lähdin kuolleesta liitosta, hyppäsin tyhjän päälle ja elintaso romahti ,silti EN ole katunut eroa päivääkään. Olen vapaa ja helppo hengittää ja elää ja olla !
Sinulla ei siis ole lapsia, jos elintaso oli ainoa asia, joka huoletti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska useimmiten lapsille se ero on iso trauma, josta selviämiseen menee vuosia. Monille se voi olla tärkeämpi asia kuin peittojen heiluttelu.
No ei kyllä ole, kun eron hoitaa kunnialla ja lapset näkevät tasaisesti molempia vanhempiaan. Riitely ja jatkuva tappelu ne traumat aiheuttaa.
Lapset eivät myöskään ole tyhmiä, kyllä ne huomaavat vanhempien huonot välit, vaikkei huutoriitoja olisikaan. Se on paljon pahempaa, kun joutuu itse miettimään mistä on kyse.
Jos lapsille selittää lapsille sopivalla tavalla eron syyn ja seuraukset, kyllä ne siihen sopeutuu.T. 6-vuotiaana vanhempien eron kokenut
Minunkin vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias ja yhä edelleen 35-vuotiaana toivon, että he olisivat yhä yhdessä ja kaipaan ydinperhettäni enkä ole sopeutunut ikinä kokonaan elämään tätä elämää, jossa minulla on isäpuoli, äitipuoli, puolisisaruksia.
Itse en halua samaa lapsilleni.
No tottakai minäkin toivon, että vanhemmat olisivat voineet olla yhdessä, mutta kyllä sitä viimeistään aikuisena ymmärtää, että jos on tarve erota niin silloin se ero on kaikkien kannalta parempi. Syyllinen olo minulle olisi tullut, jos vanhemmat olisivat olleet vain minun takia yhdessä.
Tietysti ero tuntuu lapsesta pahalta, sitä en kiistänytkään, mutta harvoin pelkkä eroaminen itsessään aiheuttaa nimenomaan trauman. Ero vaan pitää hoitaa kunnialla.
Ja kuten aiemmin sanoin, lapsi kyllä aistii vanhempien huonot välit, joten jos vanhemmat ovat yhdessä vain lapsen takia, vaikutus lapseen voi olla paljon pahempi kuin erotessa. Eihän nyt kukaan halua, että kodissa on ahdistava ilmapiiri ja pahimmillaan jatkuvaa riitelyä. Onhan moni täälläkin kommentoinut, että lapsena jopa toivoi vanhempien eroa. Pointtini on se, että jos vanhemmat ovat yhdessä, se ei tarkoita automaattisesti lapsen onnea.Valitettavasti tuo kuulostaa pelkältä mutuilulta ja selittelyltä, että miksi kannattaa erota. Ilman eroa lapsen elämä olisi jopa pahempaa? Varmasti juu yksittäistapauksissa, mutta niitä ei kai nyt käsitellä. Ero ei aiheita traumaa, koska sinä sanot niin? Vaikka sen eron hoitaisi kuinka kunnialla niin lapsi joutuu silti luopumaan äidistä ja isästä, jotka asuvat yhdessä ja joiden luona on lapsen koti. Siitä lähtien lapsella on kaksi kotia ja siihen on totuttava halusi tai ei.
Kannattaa oikeasti erotessa miettiä näitä asioita lapsen kannalta, koska vaikka se lapsi näyttää reippaalta niin ei välttämättä sitä ole vaan haluaa miellyttää vanhempaansa. Eron tiimellyksessä monilta vanhemmilta unohtuu se, että lapsikin siinä kärsii eikä vain vanhempi. Lapselle se ero melko harvoin on oikeasti helpotus kuten vanhemmalle voi olla.
Tietenkin kannattaa miettiä. Kun tuo edellinenkin mietti eroa nimenomaan lasten kannalta, niin mikä sai sinut nyt provosoitumaan tällaiseen älähdykseen, että yksittäistapaukisa ja plaa plaa. Ihan yhtä mutulla sinä itsekin vedät. Kaikki erot ovat yksittäistapauksia. Ihan varmasti melkein aina lapsiperheessä eroamisen harkitseminen tarkoittaa sitä, että asioita mietitään paljon ja jopa ensi sijassa lasten kannalta. Uskoisin että äärimmäisen harvassa ovat tapaukset, joissa lapsia ei lainkaan ajatella. Eroaminen tapahtuu siten silloin, kun se on lasten(kin) kannalta parempi ratkaisu kuin yhdessä pysyminen. Silloin, kun se eron traumatisoiva vaikutus jää pienemmäksi kuin yhdessä pysymisen. Kukaan ei kiistä, etteikö ero olisi raskas koettelemus lapsille, mutta pointti näissä pohdinnoissa on nyt nimenomaan se, että siltikin ero voi olla pienempi paha. Elämä ei ole aina ihanteellista, monesti ihmisten täytyy tehdä valintoja huonojen vaihtoehtojen välillä. Kun parisuhde on jo kuralla, sitä ei välttämättä voi valita korjata ihanneidylliksi. Kaikki asiat eivät koskaan muutu.
Tuo siis tapauksissa, joissa eroamista oikeasti harkitaan. Asia erikseen sitten nämä sankarit, jotka vaan löytävät uuden ja lähtevät jättäen entisen perheensä sen kummemmitta ihmettelyittä taakseen.
Sivusta.
”Kaikki erot ovat yksittäistapauksia”. Kyllä ja kaikki kestävät liitot ovat myös yksittäistapauksia. Jokainen punnitsee kohdallaan syitä ja seurauksia, jos hiukankin jotain päässä liikkuu. Myös muita kuin vain itseään ajattelen. Siksi kenenkään ulkopuolisen ei pidä eikä kuulu puuttua kenenkään liittoon, eroon tai niiden syihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska useimmiten lapsille se ero on iso trauma, josta selviämiseen menee vuosia. Monille se voi olla tärkeämpi asia kuin peittojen heiluttelu.
No ei kyllä ole, kun eron hoitaa kunnialla ja lapset näkevät tasaisesti molempia vanhempiaan. Riitely ja jatkuva tappelu ne traumat aiheuttaa.
Lapset eivät myöskään ole tyhmiä, kyllä ne huomaavat vanhempien huonot välit, vaikkei huutoriitoja olisikaan. Se on paljon pahempaa, kun joutuu itse miettimään mistä on kyse.
Jos lapsille selittää lapsille sopivalla tavalla eron syyn ja seuraukset, kyllä ne siihen sopeutuu.T. 6-vuotiaana vanhempien eron kokenut
Minunkin vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias ja yhä edelleen 35-vuotiaana toivon, että he olisivat yhä yhdessä ja kaipaan ydinperhettäni enkä ole sopeutunut ikinä kokonaan elämään tätä elämää, jossa minulla on isäpuoli, äitipuoli, puolisisaruksia.
Itse en halua samaa lapsilleni.
No tottakai minäkin toivon, että vanhemmat olisivat voineet olla yhdessä, mutta kyllä sitä viimeistään aikuisena ymmärtää, että jos on tarve erota niin silloin se ero on kaikkien kannalta parempi. Syyllinen olo minulle olisi tullut, jos vanhemmat olisivat olleet vain minun takia yhdessä.
Tietysti ero tuntuu lapsesta pahalta, sitä en kiistänytkään, mutta harvoin pelkkä eroaminen itsessään aiheuttaa nimenomaan trauman. Ero vaan pitää hoitaa kunnialla.
Ja kuten aiemmin sanoin, lapsi kyllä aistii vanhempien huonot välit, joten jos vanhemmat ovat yhdessä vain lapsen takia, vaikutus lapseen voi olla paljon pahempi kuin erotessa. Eihän nyt kukaan halua, että kodissa on ahdistava ilmapiiri ja pahimmillaan jatkuvaa riitelyä. Onhan moni täälläkin kommentoinut, että lapsena jopa toivoi vanhempien eroa. Pointtini on se, että jos vanhemmat ovat yhdessä, se ei tarkoita automaattisesti lapsen onnea.Valitettavasti tuo kuulostaa pelkältä mutuilulta ja selittelyltä, että miksi kannattaa erota. Ilman eroa lapsen elämä olisi jopa pahempaa? Varmasti juu yksittäistapauksissa, mutta niitä ei kai nyt käsitellä. Ero ei aiheita traumaa, koska sinä sanot niin? Vaikka sen eron hoitaisi kuinka kunnialla niin lapsi joutuu silti luopumaan äidistä ja isästä, jotka asuvat yhdessä ja joiden luona on lapsen koti. Siitä lähtien lapsella on kaksi kotia ja siihen on totuttava halusi tai ei.
Kannattaa oikeasti erotessa miettiä näitä asioita lapsen kannalta, koska vaikka se lapsi näyttää reippaalta niin ei välttämättä sitä ole vaan haluaa miellyttää vanhempaansa. Eron tiimellyksessä monilta vanhemmilta unohtuu se, että lapsikin siinä kärsii eikä vain vanhempi. Lapselle se ero melko harvoin on oikeasti helpotus kuten vanhemmalle voi olla.
Tietenkin kannattaa miettiä. Kun tuo edellinenkin mietti eroa nimenomaan lasten kannalta, niin mikä sai sinut nyt provosoitumaan tällaiseen älähdykseen, että yksittäistapaukisa ja plaa plaa. Ihan yhtä mutulla sinä itsekin vedät. Kaikki erot ovat yksittäistapauksia. Ihan varmasti melkein aina lapsiperheessä eroamisen harkitseminen tarkoittaa sitä, että asioita mietitään paljon ja jopa ensi sijassa lasten kannalta. Uskoisin että äärimmäisen harvassa ovat tapaukset, joissa lapsia ei lainkaan ajatella. Eroaminen tapahtuu siten silloin, kun se on lasten(kin) kannalta parempi ratkaisu kuin yhdessä pysyminen. Silloin, kun se eron traumatisoiva vaikutus jää pienemmäksi kuin yhdessä pysymisen. Kukaan ei kiistä, etteikö ero olisi raskas koettelemus lapsille, mutta pointti näissä pohdinnoissa on nyt nimenomaan se, että siltikin ero voi olla pienempi paha. Elämä ei ole aina ihanteellista, monesti ihmisten täytyy tehdä valintoja huonojen vaihtoehtojen välillä. Kun parisuhde on jo kuralla, sitä ei välttämättä voi valita korjata ihanneidylliksi. Kaikki asiat eivät koskaan muutu.
Tuo siis tapauksissa, joissa eroamista oikeasti harkitaan. Asia erikseen sitten nämä sankarit, jotka vaan löytävät uuden ja lähtevät jättäen entisen perheensä sen kummemmitta ihmettelyittä taakseen.
Sivusta.
”Kaikki erot ovat yksittäistapauksia”. Kyllä ja kaikki kestävät liitot ovat myös yksittäistapauksia. Jokainen punnitsee kohdallaan syitä ja seurauksia, jos hiukankin jotain päässä liikkuu. Myös muita kuin vain itseään ajattelen. Siksi kenenkään ulkopuolisen ei pidä eikä kuulu puuttua kenenkään liittoon, eroon tai niiden syihin.
Juuri se oli pointtini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska useimmiten lapsille se ero on iso trauma, josta selviämiseen menee vuosia. Monille se voi olla tärkeämpi asia kuin peittojen heiluttelu.
Minä toivoin esiteininä vanhempien eroa. Ikävä kyllä eivät eronneet. Tuskin olen ainut!
Kirjoitinkin että useimmiten ja siitä on kyllä tutkimuksia, että vanhempien ero lisää lapsen riskiä mm. mielenterveysongelmiin jne. Joskus toki ero voi olla myös helpotus kaikille.
Linkki tutkimukseen? Onko suljettu pois se, etteivät lasten mielenterveysongelmat ole alkaneet kehittyä jo sen huonon liiton aikana, ennen eroa? Ystäväni sinnitteli huonossa liitossaan 20 vuotta liian pitkään. Molemmat jo aikuiset lapset ovat kärsineet masennuksesta ja voimakkaasta ahdistuksesta koko ikänsä, asia josta ystäväni syyttää itseään todella rankasti. Itse alkoi tervehtyä erottuaan, mutta lapsilla ei näy valoa tunnelin päässä vieläkään vaikka erosta jo vuosia. Ja kyseiseen liittoon ei edes liittynyt väkivaltaa (henkistä tai fyysistä) tms, vain ja ainoastaan toimimattoman parisuhteen luoma painostavan ahdistunut tunnelma perheessä/kotona on aiheuttanut tällaiset seuraukset lasten elämään. Eli miettikää nyt järjellä hyvät ihmiset, kysymys on vähän suuremmista asioista kuin "peittojen heiluttelusta". Usein juuri EROAMATTOMUUS on se elämän suurin kriisi ja trauma.
Minä luotan lasten sopeutumiskykyyn erossa, varsinkin jos aikuiset osaavat käsitellä asian sekoamatta itse. Sama asia vakavien sairauksien, loukkaantumisten ja perheessä koetun kuoleman kanssa. Vaikka tällainen tapahtuma on tai ainakin voi olla traumaattinen, on jotenkin aika synkkää ajatella, että se leimaisi automaattisesti lapsen loppuelämän ja hänen suhteensa muihin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapset huomasi ettei kaikki ole hyvin, vaikka ei riidelty. Ei puhuttu, ei nukuttu yhdessä. Ei tehty mitään yhdessä. Esikoinen kysyikin miksi ette eroa. Järkytys oli kuitenkin esikoiselle, kun erottiin muutama kuukausi myöhemmin.
Minulla elämä parani huimasti eron myötä. Sain olla oma itseni eikä ollut ahdistavaa exää, joka paheksui kaikkea. Nyt kun on uusi suhde niin kyllä tämä on aivan toisen veroinen kuin 20 vuoden liitto exän kanssa. Tämä on Rakkausliitto. Niin samat ajatukset kaikesta ja helppoa olla. Yhteen ei ole tarkoitus muuttaa kuitenkaan. Exän kanssa oli hankalaa kaikki alusta asti. Paremmasta en vain tiennyt. Raha tilannekin on parempi nyt kun itse päätän ja suunnittelen talouden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla tuntemillani ihmisillä ero on lopulta (huom. ei heti, mutta lopulta) parantanut elämän laatua.
Vaikka se vanhemmilla parantaisikin elämää, mutta lapset oireilevat vielä aikuisinakin vanhempien eroa.
Eivät itsekkään pysty solmimaan hyviä turvallisia ihmissuhteita.
Höh höh
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ollut mitään riitoja vaan ihan mukavaa tavallista arkea. Lapset välillä kinasteli keskenään. Mies tapasi reissutöissä toisen ja halusi erota. Hänelle ei kai sopinut lapsiperhe-elämä. Sen jälkeen on nähnyt lapsia kaksi kertaa vuodessa kun uusi vaimo vihaa näitä lapsia. Eli ei se tuleva ero välttämättä näy kotona mitenkään. Edelleen olen hyvissä väleissä lasten isän kanssa ja yhteyttä pidämme silloin tällöin. Lapsille hän on jäänyt vieraaksi.
Vierailija kirjoitti:
Miten te voisitte tukea lapsianne erossa, jos ette edes suostu hyväksymään sen vaikutuksia lapsiinne?
Jokainen varmasti puhuu kokemuksesta. Ei tutkimuksista. Se on totta, että eroon aina raskas kokemus myös lapsille. Lapset myös kärsii siitä, jos suhde on huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska useimmiten lapsille se ero on iso trauma, josta selviämiseen menee vuosia. Monille se voi olla tärkeämpi asia kuin peittojen heiluttelu.
Minä toivoin esiteininä vanhempien eroa. Ikävä kyllä eivät eronneet. Tuskin olen ainut!
Kirjoitinkin että useimmiten ja siitä on kyllä tutkimuksia, että vanhempien ero lisää lapsen riskiä mm. mielenterveysongelmiin jne. Joskus toki ero voi olla myös helpotus kaikille.
Linkki tutkimukseen? Onko suljettu pois se, etteivät lasten mielenterveysongelmat ole alkaneet kehittyä jo sen huonon liiton aikana, ennen eroa? Ystäväni sinnitteli huonossa liitossaan 20 vuotta liian pitkään. Molemmat jo aikuiset lapset ovat kärsineet masennuksesta ja voimakkaasta ahdistuksesta koko ikänsä, asia josta ystäväni syyttää itseään todella rankasti. Itse alkoi tervehtyä erottuaan, mutta lapsilla ei näy valoa tunnelin päässä vieläkään vaikka erosta jo vuosia. Ja kyseiseen liittoon ei edes liittynyt väkivaltaa (henkistä tai fyysistä) tms, vain ja ainoastaan toimimattoman parisuhteen luoma painostavan ahdistunut tunnelma perheessä/kotona on aiheuttanut tällaiset seuraukset lasten elämään. Eli miettikää nyt järjellä hyvät ihmiset, kysymys on vähän suuremmista asioista kuin "peittojen heiluttelusta". Usein juuri EROAMATTOMUUS on se elämän suurin kriisi ja trauma.
Nykypäivänä on huomattavan paljon enemmän mielenterveysongelmista kärsiviä lapsia. Tuskin huonot avioliitot ovat vuosien varrella kasvaneet, vaan pelkästään avioerot.
mies52v
Oma eroni tapahtui kun miehellä oli toinen nainen. Jos ihminen haluaa ajatellalapsiaan, niin ensin ero ja sitten muut suhteet. Kuopus oli silloin 12 ja alkoi heti oireilla pahasti. Minä olin jatkuvasti hälytystilassa 5 vuotta hänen murrosiästään. Oireilu johtui varmasti erosta, sillä ei meillä riitoja ollut liiton aikana. Paitsi viimeisenä vuotena mies oli minulle jatkuvasti vihainen eli toinen nainen oli jo kuvioissa. Kun mies jäi kiinni, hän syyllistyi minua tapahtuneesta ja kaivoi esiin asioita, joista en edes tiennyt eli keksi jälkikäteen toiminnalleen oikeutuksen. Välini exään ovat huonot, sillä pettäminen vei luottamuksen ja arvostukseni. Mies yritti vielä viedä omaisuuteni, mutta onneksi minulla oli hyvä juristi. Eli jos erota pitää, erotkaa edes rehellisesti. Joskus rakkaus loppuu ja sen verran pitää rohkeutta olla,.että sen saa toiselle sanottua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska useimmiten lapsille se ero on iso trauma, josta selviämiseen menee vuosia. Monille se voi olla tärkeämpi asia kuin peittojen heiluttelu.
No ei kyllä ole, kun eron hoitaa kunnialla ja lapset näkevät tasaisesti molempia vanhempiaan. Riitely ja jatkuva tappelu ne traumat aiheuttaa.
Lapset eivät myöskään ole tyhmiä, kyllä ne huomaavat vanhempien huonot välit, vaikkei huutoriitoja olisikaan. Se on paljon pahempaa, kun joutuu itse miettimään mistä on kyse.
Jos lapsille selittää lapsille sopivalla tavalla eron syyn ja seuraukset, kyllä ne siihen sopeutuu.T. 6-vuotiaana vanhempien eron kokenut
Minunkin vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias ja yhä edelleen 35-vuotiaana toivon, että he olisivat yhä yhdessä ja kaipaan ydinperhettäni enkä ole sopeutunut ikinä kokonaan elämään tätä elämää, jossa minulla on isäpuoli, äitipuoli, puolisisaruksia.
Itse en halua samaa lapsilleni.
No tottakai minäkin toivon, että vanhemmat olisivat voineet olla yhdessä, mutta kyllä sitä viimeistään aikuisena ymmärtää, että jos on tarve erota niin silloin se ero on kaikkien kannalta parempi. Syyllinen olo minulle olisi tullut, jos vanhemmat olisivat olleet vain minun takia yhdessä.
Tietysti ero tuntuu lapsesta pahalta, sitä en kiistänytkään, mutta harvoin pelkkä eroaminen itsessään aiheuttaa nimenomaan trauman. Ero vaan pitää hoitaa kunnialla.
Ja kuten aiemmin sanoin, lapsi kyllä aistii vanhempien huonot välit, joten jos vanhemmat ovat yhdessä vain lapsen takia, vaikutus lapseen voi olla paljon pahempi kuin erotessa. Eihän nyt kukaan halua, että kodissa on ahdistava ilmapiiri ja pahimmillaan jatkuvaa riitelyä. Onhan moni täälläkin kommentoinut, että lapsena jopa toivoi vanhempien eroa. Pointtini on se, että jos vanhemmat ovat yhdessä, se ei tarkoita automaattisesti lapsen onnea.Valitettavasti tuo kuulostaa pelkältä mutuilulta ja selittelyltä, että miksi kannattaa erota. Ilman eroa lapsen elämä olisi jopa pahempaa? Varmasti juu yksittäistapauksissa, mutta niitä ei kai nyt käsitellä. Ero ei aiheita traumaa, koska sinä sanot niin? Vaikka sen eron hoitaisi kuinka kunnialla niin lapsi joutuu silti luopumaan äidistä ja isästä, jotka asuvat yhdessä ja joiden luona on lapsen koti. Siitä lähtien lapsella on kaksi kotia ja siihen on totuttava halusi tai ei.
Kannattaa oikeasti erotessa miettiä näitä asioita lapsen kannalta, koska vaikka se lapsi näyttää reippaalta niin ei välttämättä sitä ole vaan haluaa miellyttää vanhempaansa. Eron tiimellyksessä monilta vanhemmilta unohtuu se, että lapsikin siinä kärsii eikä vain vanhempi. Lapselle se ero melko harvoin on oikeasti helpotus kuten vanhemmalle voi olla.
Minä en kutsuisi lukemattomia väkivaltaisia, päihteiden ja riitojen täyttämiä parisuhteita ihan yksittäistapauksiksi. Minäkin erosin miehen alkoholismin takia, mutta tätä ei tiedä kuin kourallinen ihmisiä. Suurin osa tuttavapiiristä ajattelee, että me nyt vain "kasvoimme erillemme". Kyllä uskon, että suurimmassa osassa eroja on takana vähän enemmän kuin naapurille kerrotaan.
Ohis
Meillä oli samanlaista. Jopa miehen suku syyttää minua liian helposta erosta, vaikka olin vuosia kitkutellut ja yrittänyt parantaa suhdettamme. Eräs sukulainen epäili, että ex hakkasi minua, koska ei tajunnut ettei fyysinen väkivalta ole ainoa syy erota. Kyseinen mies petti vuosikausia vaimoaan (ehkä pettää edelleenkin mutta ei jää kiinni..), reissaa töiden ja huvin vuoksi koko ajan, eikä kotihommatkaan kiinnosta.
En nuorena tajunnut vaatia parempaa, joten jäin lusimaan suhteeseen. En odottanutkaan mitään vaaleanpunaista ja ihanaa pusipusisuhdetta, mutta avioliittomme oli silti liikaa. Toisaalta 15 vuoden aikana ehtii tapahtumaan niin paljon ettei silloin nuorena voi tietää mihin elämä vie. Voihan sitä vaikka olla leski. Lähipiirissäni on useampi pari, jotka ovat teineistä lähtien olleet yhdessä. Pakko sanoa, että olen helvetin kateellinen heille. Olisin antanut vaikka toisen jalkani toimivasta parisuhteesta. Nyt tulen loppuelämäni olemaan eronneen luuserileima otsassa, vaikka mielestäni eron syyt olivat ilmeiset.
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla tuntemillani ihmisillä ero on lopulta (huom. ei heti, mutta lopulta) parantanut elämän laatua.
Minäkin tiedän monta, jotka ovat jääneet avioliittoon ja hakemeet terapiaa. Ja kaikilla on elämän laatu parantunut. Ei heti, mutta lopulta.
Molemmissa tapauksissa - erotessa ja yhteenjäämisessä - kun on kyse omaan itseen menemisestä ja oman pääkopan selvittämisestä. Se parantaa aina elämän laatua.
Meidän lapsille ero tuli yllätyksenä. Olen monesti ihmetellyt, mitä se tekee lapsille, kun näkee äidin ja isän pussaavan aamuin illoin, tullessa ja lähtiessä, kävelevän käsi kädessä, viettävän aikaa, ei koskaan riitelevän.
Sitten yhtäkkiä koti hajoaa. Eikö lapsi ihmettele, mihin voi enää luottaa?
Eron syy oli miehen salasuhde, josta hän ei suostunut luopumaan. Kotiin päin se ei näkynyt oikeastaan mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Koska useimmiten lapsille se ero on iso trauma, josta selviämiseen menee vuosia. Monille se voi olla tärkeämpi asia kuin peittojen heiluttelu.
Lapsille iso trauma on, jos vanhemmat eivät selvästi ole onnellisia yhdessä tai jos heidän tarpeensa unohdetaan. Ero auttaa ensimmäiseen ja aikuisten ihmisten tulisi erosta huolimatta pitää huolta, ettei jälkimmäistä tapahdu.
Minä olen vielä avioliitossa. Kohta 25 v takana yhteistä matkaa. Karkeasti ottarn 10 v meni pää pilvissä leijuen. Jotain pientä saattoi olla mutta sovinnon jälkeen entistä ihanampaa ja vahvempi rakkaus kun vastoinkäymisestä oli selvitty.
Seuraavien 10 vuoden aikana alamäet alkoivat olla pidempiä ja jyrkempiä. Parit ympärillä erosivat, minä olin ylpeä ettemme luovuttaneet niin helpolla vaan pääsimme kriiseistämme yli.
Se vain alkoi olla yhä vaikeampaa. Aloin kyseenalaistaa että onko kaikki todella minun syytäni. Jos minä joustan, ymmärrän toisen näkökulman, teen niin ja näin, yritän enemmän, esiinnyn seksikkäästi miehelle, sitoudun firmaan...(lista jatkuu loputtomiin) Kun teen kaiken tämän, suhteellamme on mahdollisuus muuttua taas paremmaksi ja olemme onnellisia elämämme loppuun asti.
Viiden vuoden ajan tunsin järjetöntä syyllisyyttä siitä etten vaan onnistu tässä. Lapset ei harrasta urheilua, en jaksa laittaa viimesen päälle ateriaa töiden jälkeen, lihoin 10 kg, koti ei ole tiptop, en saa lomaa töistä milloin vain lähteäkseni äkkilähdöllä etelänlomalle, en pystynyt houkuttelemaan miestä seksiin... Itkin joskus öisin sohvalla, mietin eroa ja surin sitä ettei lastenlapsilla olisi ehjää mummolaa, ei yhteisiä matkoja perheen kanssa, miten selviäisin taloudellisesti.
Nyt olen karistanut syyllisyyden niskastani. En pakota itseäni sovintoseksiin, eiköhän siinä ole miehelläkin osuutensa ettei vaimoa huvita vaikka halut olisi kyllä tallella. Teen just niin paljon kuin jaksan, loppu saa olla. Olen tehnyt firman eteen töitä vuosikaudet, jos hän ajattelee etten ole sitoutunut tarpeeksi niin sitten ajattelee. Oma mieli on nyt kevyt. Toki pieniä surunhäivähdyksiä tulee kun tiedän ettei suhteemme tästä koskaan parane entiselleen. Luottamus onnen kestävyyteen on mennyt (vaikka saisin sen hetkeksi yrittämällä kovasti miellyttää, niin kuin salamaniskusta se kääntyy taas kun mies jostain loukkaantuu).
Mies on nyt työmatkalla, minä olen tässä tilanteessa ajatuksineni. Lapset on teinejä. Mietin että vieläkö jatkaa kunnes lähtevät omilleen vai lähteä heti. Tästä keskustellaan kun mies palaa. Enää en itke, en yritä sovitella, en halua ruotia edes syitä.
Pitkä vuodatus ja vähän off topic mutta tää nyt vaan purkautu tähän:D Kiitos jos jaksoit lukea.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä voi tulla syyllinen olo omien vanhempiensa päätöksestä... Kyllä minunkin vanhemmat olivat joitain vuosia yhdessä vain lasten takia. Minulla ei todellakaan mitenkään voisi olla syyllinen olo siitä, sehän oli heidän päätös. Päin vastoin, olen kiitollinen siitä, että laittoivat omat tarpeensa sivuun ja ajattelivat meitä lapsia. Sain muutamia vuosia lisää hyviä lapsuusmuistoja ja ydinperhe-elämää.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…
Yksi useimmin toistetuista väitteistä on, että vain onnellinen vanhempi pystyy tarjoamaan onnellisen lapsuuden. Erotutkimuksen pioneerin Judith Wallersteinin mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Usein onnettomaan avioliittoon jääneet vanhemmat ovat yllättyneitä kuullessaan, että heidän lapsensa ovat myöhemmin pitäneet lapsuuttaan varsin onnellisena. Lasta ei välttämättä haittaa vaikka avioliitto on kylmä ja vanhemmat nukkuvat eri huoneissa.
*
Eli jos ei ole väkivaltaa tmv. ja ilmapiiri on ihan ok, vanhemmat kohtelevat toisiian kunnioittavasti (mutta tunteet, seksielämä on kuollutta), niin LASTEN kannalta ero on usein se huonompi vaihtoehto.
Mutta ihmiset on niin julmetin itsekkäitä nykyään.
Tähän liittyy se koukku, että kun itseään onnellisena pitänyt entinen lapsi aikuisena yrittää perustaa parisuhteen, niin, hups, tarvittavia tunnetaitoja ei olekaan. Ahkerana voit googletella itse. Lisäksi rapakon takaa noudetuissa tutkimuksissa on se ongelma, että eron haitat kanavoituvat suuresti rahan kautta. Ero syö lapsen mahdollisuuksia kouluttautua, mutta niin myös sisarukset. Vertailukelpoisempaa tietoa voisi hakea muista pohjoismaista.
Minä en kutsuisi lukemattomia väkivaltaisia, päihteiden ja riitojen täyttämiä parisuhteita ihan yksittäistapauksiksi. Minäkin erosin miehen alkoholismin takia, mutta tätä ei tiedä kuin kourallinen ihmisiä. Suurin osa tuttavapiiristä ajattelee, että me nyt vain "kasvoimme erillemme". Kyllä uskon, että suurimmassa osassa eroja on takana vähän enemmän kuin naapurille kerrotaan.
Ohis