Lue keskustelun säännöt.
Kiusaamisen kauaskantoiset seuraukset -lista
09.02.2020 |
Kerätään tähän kiusaamisen seurauksista listatekniikalla. Eli laita ikään kuin otsikoksi seuraus ja sen alle halutessasi selitys sille. 1. viesti on esimerkkinä. Keskustelun halusin tehdä, koska minua muiden kokemukset auttavat ja saan myös itse tukea. Tällaisia ketjuja on kuitenkin vaikea löytää. Kaipaan myös varmistusta siihen, mikä johtuu kiusaamisesta eikä vain minusta. Toisin sanoen olenko hullu vai en.
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sama. Tiedän, että minulla olisi paljon annettavaa ja olisin ymmärtäväinen kumppani, mutta eipä se parisuhde itsekseen mistään ilmesty. Ei vaan osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on rako hampaiden välissä. Minua kiusattiin siitä ala-asteella. Haukuttiin mursuksi ja marsuksi. Elämässäni kaksi miespuolista on sanonut että olen kaunis nainen mutta kun on rako hampaiden välissä tämä häiritsee......että sellaista. Olen 55-vuotias, ja kyllä edelleen tämä rako hampaiden välissä aiheuttaa minussa epävarmuutta. Ei koko ajan mutta ajoittain. Myös yläasteella koin kiusaamista, mutta olen ymmärtänyt näin aikuisena mistä se johtui. Olin kaunis nuori tyttö ja sain poikien huomion vaikka en sitä halunnutkaan. Tämä ärsytti muita tyttöjä.
Täällä muutamat ovat tämän jo maininneet mutta ehkä pahin vaikutus kiusaamisella on se etten pysty normaaleihin ihmissuhteisiin. En ole koskaan seurustellut, ystäviä minulla ei ole, ainoat ihmissuhteet on tyyliin vanhemmat ja sisarukset. Kun kohtaan uusia ihmisiä niin minulla on 0% kiinnostus heitä kohtaan; minulle ihmiset eivät merkitse mitään positiivista vaan pelkkää uhkaa. Kun on vuosikymmeniä yksinään niin siihen tottuu ja lopulta muita ihmisiä ei enää kaipaa. Olen hieman oppinut vuosien saatossa sosiaalisia taitoja jotta hetken pystyn olemaan ihmisten parissa mutta silloinkin ajattelen vain koko ajan että koska pääsen pois tästä.
Lemmikeistä saan seuraa ja iloa joten en ole täysin yksin.
Rako hampaiden välissä on kuuminta hottia muotimaailmassa.
Tuskin lohduttaa, mutta näin se vain on.
Koska me kaikki olemme de facto erilaisia, kiusaamiseen kyllä syitä löytyy...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sama. Tiedän, että minulla olisi paljon annettavaa ja olisin ymmärtäväinen kumppani, mutta eipä se parisuhde itsekseen mistään ilmesty. Ei vaan osaa.
Olen yrittänyt nettideittailua, mutta peloista johtuen ilman kuvaa, en ole koskaan saanut yhtäkään yhteydenottoa tai vastausta ja nuo suosituimmat nettideitit taitavat nykyään vaatia kuvaa. En edes pidä itseäni rumana, mutta en vain pysty silti kuvaani laittamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ajatelkaa miten hullua olisi jos opettajat pahoinpitelisivät toisiaan viikottain koulussa ja poliisit eivät puuttuisi asiaan."
Sairaalta tuntuisi, joo.
Mutta lapset ja nuoret pannaan kestämään tuollaista koirakoulua.
Ihmisissä on sairasta pimeyttä, en muuta sano.
Tähän liittyen muistan joskus katsoneeni youtubesta muistaakseni ranskalaisen videon, jossa aikuiset esittivät "koulukiusattuja" ja kiusaaminen sijoitettiin työpaikalle ja se sisälsi sanallista pilkkaa sekä paljon fyysistä kuten lyömistä, potkimista sekä vaatteiden sotkemista yms. Siinä videon lopuksi oli sitten lause, että tämä kaikki olisi aikuisten kesken jo väkivaltaa ja pahoinpitelyä, mutta lasten kesken vaan kiusaamista. Jäi kyllä mieleen. Eli työpaikoille ei hyväksyttäisi samaa mitä lapset joituvat kouluissa kestämään. Tännnekin pitäisi saada jonkinlainen vastaava video. Eivät ne älä kiusaa- lässytykset oikein tehoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sama. Tiedän, että minulla olisi paljon annettavaa ja olisin ymmärtäväinen kumppani, mutta eipä se parisuhde itsekseen mistään ilmesty. Ei vaan osaa.
Olen yrittänyt nettideittailua, mutta peloista johtuen ilman kuvaa, en ole koskaan saanut yhtäkään yhteydenottoa tai vastausta ja nuo suosituimmat nettideitit taitavat nykyään vaatia kuvaa. En edes pidä itseäni rumana, mutta en vain pysty silti kuvaani laittamaan.
Itse en ole edes harkinnut mitään nettideittailua. Siellä on kuitenkin ne pinnalliset pintaliitoihmiset, jotka tykkäävät toisten kiusaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noo itse en ole veronmaksaja koulukiusaamisesta johtuen.
No minäpä olen, vaikka kiusattiin
Teille kiusaaminen on tekosyy sluibia, on helppoa vaan märehtiä vanhoja. Kuulostatte äitihullulta, syyttelyn kohde vaan on eri.
Kiusaaminen on tosiaan ihan puhdasta rikollisuutta. Ihan niin kuin nykyään on lapsen ruumiillinen kurittaminenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei osata päästää irti menneestä vaan jäädään vuosikymmeniksi vellomaan siihen kiusattuna olemiseen sen sijaan että käsittelisi asian ja menisi elämässään eteenpäin. Monilla nimenomaan kielteinen suhtautuminen siihen, että käsittelisi asian ja antaisi sitten sen olla.
Ja itsekin olen siis lapsena ja nuorena ollut rankasti koulukiusattu. Menin kuitenkin terapiaan ja sen avulla jatkoin elämääni.
Jonkinlainen ihmisten pelko ja varautuneisuus jäi. Ja tunne että minussa on jotain vialla. Siitä huolimatta olen ollut työelämässä ja nyt yli viisikymppisenä olen jo aika sinut itseni kanssa. Parisuhteeni tosin ovat menneet mönkään mutta olen äidiksi ehtinyt kuitenkin. Lapseni on onneksi välttänyt kiusatuksi tulemisen, sitä pelkäsin joskus, en halunnut samaa tuskaa hänen koettavakseen.
Kiusaamisesta olen sitä mieltä että niin kauan kun meitä ihmisiä on, on myös kiusaamista. Sitä ei poisteta edes 24h valvovalla isoveljellä koska ihminen on loputtoman kekseliäs, myös kiusatessaan.
Ihmiset eivät muutu hyviksi kuin elokuvissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkuva ulkopuolisuuden tunne, aina ja joka paikassa. Jopa mukavassa porukassa saattaa iskeä yhtäkkiä "mitä v*ttua minä täällä teen" -fiilis.
Sama. Mulla myös se että saatan jopa ihan nauttia ihmisten seurasta, mutta sitten sen jälkeen kun olen yksin tuleekin sellainen olo että olin nolo tai että kaikki oikeasti inhoavatkin minua ja alkaa itkettää. Tämä ei tapahdu aina, mutta joskus kylläkin.
Seurustelua en ole voinut harkitakaan, olen vain liian arka ja on liian huono itsetunto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sama. Tiedän, että minulla olisi paljon annettavaa ja olisin ymmärtäväinen kumppani, mutta eipä se parisuhde itsekseen mistään ilmesty. Ei vaan osaa.
Olen yrittänyt nettideittailua, mutta peloista johtuen ilman kuvaa, en ole koskaan saanut yhtäkään yhteydenottoa tai vastausta ja nuo suosituimmat nettideitit taitavat nykyään vaatia kuvaa. En edes pidä itseäni rumana, mutta en vain pysty silti kuvaani laittamaan.
Itse en ole edes harkinnut mitään nettideittailua. Siellä on kuitenkin ne pinnalliset pintaliitoihmiset, jotka tykkäävät toisten kiusaamisesta.
Kyllähän siellä törkypostia varmaan helposti saa, varsinkin jos on nainen, ymmärrän pelot, varsinkin kun kokemusten vuoksi on vaikea luottaa yleensäkkään, mutta minusta ei kannata jakaa ihmisiä mustavalkoisesti ryhmiin. Pelokkaalle joka ei käy koskaan missään, netti tarjoaa kuitenkin mahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ajatelkaa miten hullua olisi jos opettajat pahoinpitelisivät toisiaan viikottain koulussa ja poliisit eivät puuttuisi asiaan."
Sairaalta tuntuisi, joo.
Mutta lapset ja nuoret pannaan kestämään tuollaista koirakoulua.
Ihmisissä on sairasta pimeyttä, en muuta sano.
Tähän liittyen muistan joskus katsoneeni youtubesta muistaakseni ranskalaisen videon, jossa aikuiset esittivät "koulukiusattuja" ja kiusaaminen sijoitettiin työpaikalle ja se sisälsi sanallista pilkkaa sekä paljon fyysistä kuten lyömistä, potkimista sekä vaatteiden sotkemista yms. Siinä videon lopuksi oli sitten lause, että tämä kaikki olisi aikuisten kesken jo väkivaltaa ja pahoinpitelyä, mutta lasten kesken vaan kiusaamista. Jäi kyllä mieleen. Eli työpaikoille ei hyväksyttäisi samaa mitä lapset joituvat kouluissa kestämään. Tännnekin pitäisi saada jonkinlainen vastaava video. Eivät ne älä kiusaa- lässytykset oikein tehoa.
Suora fyysinen ja psyykkinen väkivalta on tietenkin julmaa ja karmeaa, mutta myös ryhmästä poissulkeminen jättää jälkensä. Vielä kun lapsena ja nuorena vasta opetellaan, miten ollaan osa yhteisöä. Aivot vasta kehittyvät sosiaalisuuden osalta ja muutenkin. Aikuisilla on monesti omat sosiaaliset kuviot työn ulkopuolella, mutta menisikö kukaan aikuinen vuosikausia työpaikalle, jossa muut eivät tervehtisi, puhuisi hänelle, vaan hän olisi muille kuin ilmaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja itselläkin ollut ihmeellistä huomata, että joku on jopa pitänyt minusta. Olin yhdessä koulutuksessa ja siellä todella mukavia ihmisiä ja oikeastaan ensimmäinen paikka missä kohdeltiin hyvin ja muut tykkäsivät olla kanssani ja sain paljon myönteistä palautetta. Se antoi vähän uskoa, etten olekaan niin epämiellyttävä ihminen. Itsekin olen hyvin kiltti ja siinä mielessä moni varmaan näkee jo päältä päin, että olen ollut helppo kohde kiusaamiseen. Miesten kanssa vaikeaa toimia ja ne oikeastaan koskaan ole kunnolla jutellut tai ollut miesten seurassa. Koulussa monet pojat ( tosin tytötkin kiusasivat) ja muuten olen ollut ja olen edelleen niin arka ja ujo etten uskalla lähestyä ihmisiä muutenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Kyvyttömyys luottaa muihin ihmisiin, ulkopuolisuuden tunne, ahdistuneisuus, masennus, itsetuhoiset ajatukset, huono itsetunto, vaikeus löytää omaa paikkaa tässä maailmassa, vaikeus löytää parisuhdetta jne...ovat piirteitä, joiden tiedän olevan kiusaamisen seurauksia ylä-asteelta. Sitä ennen olin rohkea ja reipas lapsi, vaikken koko ajan äänessä ollutkaan. Eniten ahdisti henkinen kiusaaminen. Kaikesta ulkopuolelle jääminen ja kokemus ettei kuulu oikein minnekään. Välillä katson elämää kuin elokuvaa, sivusta tai sivuosan esittäjänä. Se on aika erikoinen tunne. Vähiten yksinäinen olen silloin, kun olen yksin. Niin oudolta kuin se kuulostaa. Kiitos kouluni rehtorille ja opettajille, jotka eivät halunneet puuttua kiusaamiseen! Todella vastuutonta toimintaa aikuisilta. Toivon, että kiusaajat ja aikuiset, jotka eivät puuttuneet asiaan saavat kaiken paskan moninkertaisesti takaisin!
Älyttömän hyvin kirjoitettu! Minulla on aivan samat kokemukset.
Itsellä tuli vähän katkera olo kun näin facebookissa yhden entisistä kiusaajistani. Hänellä oli mies ja kaksi lasta ja vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä. Hän ei ollut niitä pahimpia, koska emme törmänneet niin usein (eri luokilla isossa koulussa, ja lopulta hän muutti), mutta hän oli todella inhottava ja hänen kaverinsa hakkasi jonkun tyttöraukan sairaalakuntoon (ihmettelin miten itse vältyin tällaiselta, sillä tunsin aina olevani kaikista alinta kastia, kaikkien alapuolella).
En halua hänen perheelleen mitään pahaa mutta tuntuu vähän kurjalta että itse on kaiken maailman ahdistuneisuushäiriöt ja masennukset eikä luota ihmisiin tai itseensä ja toinen se onnellisena päivittelee someen kuinka kaikki on niin ihanaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ajatelkaa miten hullua olisi jos opettajat pahoinpitelisivät toisiaan viikottain koulussa ja poliisit eivät puuttuisi asiaan."
Sairaalta tuntuisi, joo.
Mutta lapset ja nuoret pannaan kestämään tuollaista koirakoulua.
Ihmisissä on sairasta pimeyttä, en muuta sano.
Tähän liittyen muistan joskus katsoneeni youtubesta muistaakseni ranskalaisen videon, jossa aikuiset esittivät "koulukiusattuja" ja kiusaaminen sijoitettiin työpaikalle ja se sisälsi sanallista pilkkaa sekä paljon fyysistä kuten lyömistä, potkimista sekä vaatteiden sotkemista yms. Siinä videon lopuksi oli sitten lause, että tämä kaikki olisi aikuisten kesken jo väkivaltaa ja pahoinpitelyä, mutta lasten kesken vaan kiusaamista. Jäi kyllä mieleen. Eli työpaikoille ei hyväksyttäisi samaa mitä lapset joituvat kouluissa kestämään. Tännnekin pitäisi saada jonkinlainen vastaava video. Eivät ne älä kiusaa- lässytykset oikein tehoa.
Suora fyysinen ja psyykkinen väkivalta on tietenkin julmaa ja karmeaa, mutta myös ryhmästä poissulkeminen jättää jälkensä. Vielä kun lapsena ja nuorena vasta opetellaan, miten ollaan osa yhteisöä. Aivot vasta kehittyvät sosiaalisuuden osalta ja muutenkin. Aikuisilla on monesti omat sosiaaliset kuviot työn ulkopuolella, mutta menisikö kukaan aikuinen vuosikausia työpaikalle, jossa muut eivät tervehtisi, puhuisi hänelle, vaan hän olisi muille kuin ilmaa?
Tämä on ollut tuttua myös itselleni. Oikeastaan kaikki meni niin, että ensin kiusattiin paljon ja sitten kun en enää ollut niin "kiinnostava" olinkin ihan ilmaa muille ja näkytmätön. Vuosia meni oikeastaan niin, että olin olemassa vaan jos joku pilkkasi jostain ja muuten kukaan ei koskaan puhunut mitään. Parityöt ja muut pakolliset jutut menivät niin, että joko tein yksin tai sitten pakotettiin joku ryhmä ottamaan minut mukaansa. Tätä samaa oli vielä lukiossakin, vaikka välillä minulla olikin yksi kaveri siellä, tosin ei paljon nähty päivien aikana, kun oli minua nuorempi ja eri tunneilla. Kyllä siitä kaikesta on jäänyt vahva ulkopuolisuuden tunne ja sellainen olo, ettei kelpaa muiden porukkaan. Joskus sanoin opettajalle, että koen olevani yksinäinen ja ei ole oikein kavereita koulussa ja tämä sanoi, että muut varmaan luulevat, että tahdot olla yksin. Minusta se oli aika ihmeellinen lause ja tuskin kukaan tahtoo ihan omasta halustaan olla yksin vuosia ja niin ettei ole ketään seuraa ja muut eivät puhu mitään tai vastaa, kun yrität jutella. Siinä helposti myös itsekin sitten luovuttaa ja tavallaan alistuu.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä tuli vähän katkera olo kun näin facebookissa yhden entisistä kiusaajistani. Hänellä oli mies ja kaksi lasta ja vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä. Hän ei ollut niitä pahimpia, koska emme törmänneet niin usein (eri luokilla isossa koulussa, ja lopulta hän muutti), mutta hän oli todella inhottava ja hänen kaverinsa hakkasi jonkun tyttöraukan sairaalakuntoon (ihmettelin miten itse vältyin tällaiselta, sillä tunsin aina olevani kaikista alinta kastia, kaikkien alapuolella).
En halua hänen perheelleen mitään pahaa mutta tuntuu vähän kurjalta että itse on kaiken maailman ahdistuneisuushäiriöt ja masennukset eikä luota ihmisiin tai itseensä ja toinen se onnellisena päivittelee someen kuinka kaikki on niin ihanaa...
Itse taas juuri toivon sitä, että pystyisin joskus "normaaliin" elämään. Tuntuu, että monelle tavallinen asia on jo ihan utopiaa minulle ja en meinaa pystyä siihen mitä moni muu pystyy ja joille se asia on ihan normaali juttu.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.