Lue keskustelun säännöt.
Kiusaamisen kauaskantoiset seuraukset -lista
09.02.2020 |
Kerätään tähän kiusaamisen seurauksista listatekniikalla. Eli laita ikään kuin otsikoksi seuraus ja sen alle halutessasi selitys sille. 1. viesti on esimerkkinä. Keskustelun halusin tehdä, koska minua muiden kokemukset auttavat ja saan myös itse tukea. Tällaisia ketjuja on kuitenkin vaikea löytää. Kaipaan myös varmistusta siihen, mikä johtuu kiusaamisesta eikä vain minusta. Toisin sanoen olenko hullu vai en.
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja itselläkin ollut ihmeellistä huomata, että joku on jopa pitänyt minusta. Olin yhdessä koulutuksessa ja siellä todella mukavia ihmisiä ja oikeastaan ensimmäinen paikka missä kohdeltiin hyvin ja muut tykkäsivät olla kanssani ja sain paljon myönteistä palautetta. Se antoi vähän uskoa, etten olekaan niin epämiellyttävä ihminen. Itsekin olen hyvin kiltti ja siinä mielessä moni varmaan näkee jo päältä päin, että olen ollut helppo kohde kiusaamiseen. Miesten kanssa vaikeaa toimia ja ne oikeastaan koskaan ole kunnolla jutellut tai ollut miesten seurassa. Koulussa monet pojat ( tosin tytötkin kiusasivat) ja muuten olen ollut ja olen edelleen niin arka ja ujo etten uskalla lähestyä ihmisiä muutenkaan.
Tosi hyvä jos sinulla on tuo postitiivinen kokemus hyväksytyksi tulemisesta. Et varmasti ole epämiellyttävä ihminen. Kun et itse uskalla lähestyä, onko miehet joskus lähestyneet sinua, flirttaileet tai muuten ottaneet kontaktia. Ihmisiin tottuminen vaatii niitä kontakteja, tarvitset lisää altistusta ihmisten kanssa olemiseen, minua se on auttanut, vaikken parantunut ole, enkä koskaan pääse varmaan täysin eroon varautumisesta. Mutta olen huomannut toisista alkaa pitää ja huomaa että heihin voi jopa uskaltaa luottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä ihmisiä. Olen aina varuillani. Huomaan peitellytkin ilkeilyt joita toksiset ihmiset viljelevät porukassa. En osaa small talkia enkä välitä siitä. Viihdyn parhaiten yksin, koska silloin tunnen olevani vähiten yksinäinen. En voi luottaa 100% ihmisiin vaikka kuinka haluaisin. Rakastan taidetta, pelejä ja kirjojen lukemista, eli yksinäisiä aktiviteetteja. Musiikki tekee minulle paremman olon miltei aina. Olen valitettavasti myös tehnyt turhan kauneusleikkauksen ollessani vain 20-vuotias. Ulkonäön haukkuminen vuosikausia ajoi minut tähän, luulin todella olevani poikkeuksellisen vastenmielinen ja ruma. Yhä edelleen tunnen olevani outo tyyppi, mutta se ei edes haittaa minua enää. Käyn töissä ja olen äiti, ystäväni ovat pääosin minua paljon nuorempia naisia. Heidän kanssaan olen päässyt tekemään niitä kivoja asioita, mistä silloin nuorena jäin paitsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja itselläkin ollut ihmeellistä huomata, että joku on jopa pitänyt minusta. Olin yhdessä koulutuksessa ja siellä todella mukavia ihmisiä ja oikeastaan ensimmäinen paikka missä kohdeltiin hyvin ja muut tykkäsivät olla kanssani ja sain paljon myönteistä palautetta. Se antoi vähän uskoa, etten olekaan niin epämiellyttävä ihminen. Itsekin olen hyvin kiltti ja siinä mielessä moni varmaan näkee jo päältä päin, että olen ollut helppo kohde kiusaamiseen. Miesten kanssa vaikeaa toimia ja ne oikeastaan koskaan ole kunnolla jutellut tai ollut miesten seurassa. Koulussa monet pojat ( tosin tytötkin kiusasivat) ja muuten olen ollut ja olen edelleen niin arka ja ujo etten uskalla lähestyä ihmisiä muutenkaan.
Olisiko kiinnostusta tutustua paremmin. Olen tuo mies jonka kirjoitukseen vastasit. Oletan siis että olet nainen, kirjoitit kyllä ettet voi ajatella tällä hetkellä seurustelua, mutta ajattelin että voihan aluksi kirjoitella sähköpostilla ilman mitään painetta tapaamisesta.
Kansakoulussa minua aluksi kiusattiin jonkun verran. Pienehkö, vaalea, kiltin näköinen poika.
Mutta hämmästyttävintä oli, etten kertaakaan sen yhdeksän vuoden aikana saanut turpaan - minä sen sijaan latasin montaakin kiusaajaa turpaan oikein olan takaa. Yksi sai jopa pään kokoisen kiven päähänsä..
Ei siinä puheet olisi auttanut - tyhmille jätkille.
Kiusaajat tuon ajan Hgissä olivat, meillä päin ainakin, melko varakkaista perheistä. Eivätkä itsekään mitään luusereita tyhmiä olleet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sinä olet luuseri - siksi et pystynyt panemaan hanttiin kiusaajillesi, ja mietit niitä vanhoja asioita, kykenemättä edes antamaan anteeksi.
Et sinä töissä olisi eikä sinulla naista olisi, vaikkei sinua olisi kiusattukaan - olisit keksinyt tuolloin vain jonkun muun selityksen omaan velttouteesi. Esim. syyttäisit kaikesta vanhempiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yliherkkä epätoivottuna olemiselle
Olen herkkä kaikelle kiusaantuneisuudelle ilmapiirissä, ja se tuntuu aina johtuvan juuri minusta. Että ilman minua kaikilla olisi rentoa, hauskaa ja juttu luistaisi.
Huomaan heti, jos on vähänkin sellainen kokemus, etten ole johonkin tilanteeseen tervetullut. En tiedä onko se kuvitelmaa. Saatan tulkita ihmisten ilmeet tuomitsemiseksi, vaikka ei oikeasti liity minuun mitenkään.
Ihmisten oma-alotteinen halaaminen on vaikeaa, pelottavaa. Vaikka halaisi tärkeää ihmistä, niin jos itse aloittaa sen halaamisen eikä toinen ole heti täysillä mukana (vaan on esim. yllättynyt tai haluaa lopettaa halaamisen ennen minua), niin tuntuu että olen epätoivottu. Ja varmaan ällöttäväkin, kun osuin kehollani toiseen. Ja jälkikäteen nolottaa, että ahdistelin toista luulemalla itsestäni niin liikoja, että saisin halata.
En suunnilleen IKINÄ pyydä ketään näkemään minua, vaan muut saavat pyytää aina ensin. Voin käydä jonkun sisarukseni luona, jos olen muutenkin matkalla sinne, ettei hän luule, että olisin tulossa tapaamaan vain häntä. Muuten hänen kieltävä vastauksensa loukkaisi, vaikka hänellä olisi hyvä syy kieltäytyä kuten muita kiireitä. (Sisarukseni eivät ole kiusanneet minua!)
Tympeä asiakaspalvelu saa miettimään teinkö minä jotain väärin.
Jos kävelen muiden kanssa ja olen hitauttani viimeinen, tuntuu että olisin viimeinen siksi, että olen muita huonompi, eikä heitä kiinnosta odotella turhaa ihmistä.
M57 Kontulasta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sinä olet luuseri - siksi et pystynyt panemaan hanttiin kiusaajillesi, ja mietit niitä vanhoja asioita, kykenemättä edes antamaan anteeksi.
Et sinä töissä olisi eikä sinulla naista olisi, vaikkei sinua olisi kiusattukaan - olisit keksinyt tuolloin vain jonkun muun selityksen omaan velttouteesi. Esim. syyttäisit kaikesta vanhempiasi.
Ja kaikki skippaavat sitten tällaiset psykopaattien vastaukset. Kukaan normaali ihminen ei ajattele näin ja vielä kommentoi sitä toiselle vielä kaiken hänen kertomansa jälkeen.
Sitten vielä tälle itse kommentoijalle. Sinulla on mitä ilmeisimmin tunteiden säätelyn ja käsittelyn ongelmia. Siksi muiden sanat eivät ehkä osu sinuun. Mikä muu saa aikuisen ihmisen nimittelemään toisia anonyymisti vauvapalstalla, kun tämä kertoo elämänsä pahimmista hetkistä? Tämä on vertaistukiketju ja sinä tulet mollaamaan muita. Se, jos mikä ylittää kaikki luuseriuden rajat, jos sellaista termiä halutaan pitää olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M57 Kontulasta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sinä olet luuseri - siksi et pystynyt panemaan hanttiin kiusaajillesi, ja mietit niitä vanhoja asioita, kykenemättä edes antamaan anteeksi.
Et sinä töissä olisi eikä sinulla naista olisi, vaikkei sinua olisi kiusattukaan - olisit keksinyt tuolloin vain jonkun muun selityksen omaan velttouteesi. Esim. syyttäisit kaikesta vanhempiasi.
Mutta en minä edes syytä ketään tai ole katkera kenellekkään. Sitä paitsi minä en ole puhunut täällä omasta kiusaamisestani sanaakaan, en ole edes ollut systemaattisen jatkuvan kiusaamisen uhri, mutta samaistuin vahvasti pelkotiloihin joista tämä henkilö kirjoitti.
Vierailija kirjoitti:
Minua kymmenen vuotta kiusannut henkilö - ei edes ihminen - puolustautuu, ettei voi olla kiusaaja, ”koska kukaan muukaan ei ole kokenut häntä kiusaajaksi”. Selvä!
Kun kukaan muu ei koe kiusaajaa kiusaajaksi:
a) kiusaajaporukka on luonut sellaisen ilmapiirin, että kukaan ei uskalla sanoa
b) kiusaamiselle on vain yksi kohde, jotta se olisi helpompi toteuttaa, ja sivusta katsojien mielestä on tällöin uskottavampaa, että "riitojen" vika on uhrissa; hänhän vaikuttaa ainoalta muusta joukosta erottuvalta tekijältä
c) kiusaaminen tapahtuu muilta salassa
d) ne "muut" jotka ovat kiusaamisen nähneet, ovat samanlaisia kiusaajia itsekin
tai
e) kiusaaja valehtelee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
M57 Kontulasta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat kokemukset oikeastaan todella samoja mitä täällä jo mainittu. En osaa yhtään luottaa ihmisiin ja oikeastaan pelkään aina pahinta jos vähänkin uskoidun jollekin ja sen vuoksi en edes tavallaan osaa puhua muille mistään, kun pelkään heidän saavan jonkun aiheen mistä pilkata. En osaa myöskään enää nauttia muiden seurasta ( olin kuitenkin lapsena aika sosiaalinen ja rohkea) vaan se kaikki on sellaista jännitystä ja tulee nopeasti aika epämukava olo seurassa. Varsinkin isommat porukat vaikeita ja en saa yhtään suutani auki sellaisessa.
Muutenkin olen tullut hyvin araksi puhumaan yleensäkin mitään ja saatan miettiä pitkään mitä voin puhua. Kaikki vähänkin erilaiset tilanteet ahdistavat ja en koe pystyväni mihinkään uuteen juttuun ja senkin vuoksi elämä aika rajoittunutta. Jos pysyn siinä "samassa kaavassa" niin pärjään jotenkin, mutta sitten koen todella paljon pelkoa jos pitäisikin pystyä johonkin erilaiseen asiaan. Ihmisjoukot, yleensäkin nuoret, uudet tilanteet, kaupassa käynti ( varsinkin jos on nuoria) ahdistavat. Oman mielipiteen ja jopa koko oman itsensä "näkyville laittaminen" ja esiintyminen todella vaikeaa. Tuo nuorten pelkääminen siinäkin mielessä vähän hassua, että nuori olen vielä itsekin.
En tavallaan myöskään koskaan ajattele kenenkään pitävän seurastani ja ajattelen olevani jotenkin epämiellyttävä sekä outo. Tämän takia en tavallaan ajattele saavani ystäviä ja mietin, etteivä he kuitenkaan halua olla seurassani ja tämä vielä korostuu vastakkaisen sukupuolen kohdalla ja mietin, ettei kenenkään tarvi koskaan huolia minua. Tällä hetkellä edes ajatus seurustelusta on ihan mahdoton ja uskon, että jos joskus seurustelen niin sen ihmisen täytyy olla edes vähän samoja kokemuksia omaava tai siitä ei tule mitään.
Itsetunto oli lapsena jo vähän huono ja laski ihan olemattomiin nuoruuden aikana eikä ole sieltä noussut. Ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut pitkään. Tavallaan kaipaa seuraa, mutta ei enää osaa tutustua tai pysty luottamaan ja miettii ettei voi tuoda toiselle mitään iloa niin miksi kukaan edes tahtoisi juuri minun seuraani. Minulla on myös paljon kokemuksia siitä, että seuraan elämääni kuin elokuvaa ja epätodellinen olo tuttua jo yläkoulun alusta lähtien. Tämäkin osittainen lisää sitä, että vuosia menee kuin sumussa. Minulla on myös niitä jonkun jo mainitsemia kokemuksia, että sellaiset ihmiset kiusaavat joita ei edes kunnolla tunne. Sekin oikeastaan lisää sitä ajatusta, että kuka vaan voi alkaa pilkata ja koskaan ei tavallaan ole turvassa. Tämän kautta on tullut monia pelkoja elämään ja aina olen jotenkin valppaana sekä en pysty rentoutumaan kunnolla. Työelämässä olo vaikeaa ja minusta ei ole sellaisiin ammatteihin, joissa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Opiskelualan valinta haasteellista tästäkin syystä ja pelottaa miten jatkossa pärjään esiintymisten, ryhmätöiden yms kanssa. Ja löydänkö koskaan seuraa vai olenko aina yksin. Nykyisin olenkin jo melko syrjäytynyt ja mietin, ettei tästä elämästä oikein tule mitään, vaikka kuinka yrittää. Toisaalta en kiellä, etteikö olisi voinut olla vaikeaa muutenkin, mutta kyllä kiusaaminen on vienyt vielä huonompaan suuntaan. Hyviä puolia on se etten koskaan vähettele toisen vaikeuksia, ymmärrän ihmisten elämää ja olen ehkä empaattisempi.
Samaistun vahvasti. Itsekin pelkään nuorisojoukkoja ja olen aikuinen varsin roteva mies. Julkiset paikat saavat minut sellaiseen "puolustustilaan" ja näytän ihmisistä helposti pelottavalta, vaikka olen oikeasti tosi kiltti persoona.
Olen syrjätynyt, en ole töissä ja pelkään etten kelpaa naisille sen vuoksi. Minä kuitenkin uskon että minusta pidetään jos vain saisin mahdollisuuden, mutta pelkojen kanssa mahdollisuuksien löytäminen ei ole helppoa.
Sinä olet luuseri - siksi et pystynyt panemaan hanttiin kiusaajillesi, ja mietit niitä vanhoja asioita, kykenemättä edes antamaan anteeksi.
Et sinä töissä olisi eikä sinulla naista olisi, vaikkei sinua olisi kiusattukaan - olisit keksinyt tuolloin vain jonkun muun selityksen omaan velttouteesi. Esim. syyttäisit kaikesta vanhempiasi.Mutta en minä edes syytä ketään tai ole katkera kenellekkään. Sitä paitsi minä en ole puhunut täällä omasta kiusaamisestani sanaakaan, en ole edes ollut systemaattisen jatkuvan kiusaamisen uhri, mutta samaistuin vahvasti pelkotiloihin joista tämä henkilö kirjoitti.
Hassua miten toiset ihmiset alkavat syyttää ja nimitellä ihmisiä joista he eivät tiedä mitään, pelkkien ennakkoluulujonen perusteella, kuten tämä luuseriksi haukkuja.
Mulla aika samaa mitä on kerrottukin täällä, mutta haluaisin itse mainita sen että on kyllä kunnioitus opettajia kohtaan hävinnyt aika lailla.
Välillä tuntuu että opettajat ovat kiusaajista pahimpia, koska he antavat kaiken sen p*skan jatkua. Todisteita ei muka ole ja totta kai luokan pahinta häiriköijää uskotaan, varsinkin jos se on hyvästä perheestä. Ja samaan hengenvetoon sanotaan, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä päivä saanut varmaan monelta vanhat ja arpeutuneetkiin haavat revittyä voimalla auki.
Elinikäinen työkyvyttömyys. En pysty myöskään mihinkään suhteisiin miesten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisviha
jos joudun valitsemaan pelastanko tulipalosta naisen lapsensa kanssa vai kissan tai koiran.... helppo valinta, eläin ei ole tehnyt mitään ansaitaakseen kuolemaa.
Ihmisvihasi ei ylety miehiin?
Pelkään sosiaalisia tilanteita ja mokaamista. Joka ikinen päivä käyn läpi päivän tapahtumat ja mietin, miten tällä kertaa mokasin. En osaa rentoutua ihmisten seurassa enkä edes yksin. Pelkään koko ajan, että jotain pahaa tapahtuu. Monet peloistani liittyvät kasvojen menetykseen ja hylätyksi tulemiseen.
Uskon vakaasti, että minun seurani tai jutunaiheeni eivät kiinnosta ketään. Otan todella raskaasti sen, jos kysymyksiini ei vastata tai puheeni keskeytetään. Silloin tuntuu, että olen mitätön nolla, joka ei saa ääntään kuuluviin.
Tunnen jatkuvasti olevani ulkopuolinen ja jotenkin väärässä paikassa. Huonon itsetunnon ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia en ole saanut luotua itselleni sellaista elämää, jonka olisin ehkä halunnut.
Todella ontuva perustelu. Kiusaajallahan voi hyvin olla vain yksikin kohde. Olen aika varma, ettei myöskään minun kiusaajaani kukaan muu mieltänyt kiusaajaksi kuin minä. Olin ainoa joka hänen kanssaan vietti aikaa, muut pääasiassa syrjivät häntä.