Mies, onko sinulla koskaan ollut vaimona tai seurustelukumppanina ns. "hullu akka"?

On. Ei koskaan enää. Lupaan: ei koskaan enää.

Ot mutta ihmettelen kyllä naisena suuresti sitäkin ajattelutapaa jonka mukaan huutaminen olisi riidan aikana koskaan ok - ei ole, se on henkistä väkivaltaa. Kenellekään ei ole ok huutaa!

Vierailija kirjoitti:

Nämä ADHD akat tulistuvat nollasta sataan ja saavat pidettyä aktivaatiotasoa yllä jatkuvalla riitelelyllä. Hulluja akkoja!

😆😆 kuitenkin tykkäätte. T: adhd-akka

En ole mies, mutta nimestä hullu akka tulee mieleen nuoruudentapaus, jossa eräs puolituttu mies pyysi mua treffeille. Kun kerroin siitä ystävälleni, hän varoitti suostumasta, koska saan perääni "hullun akan". Nämä eivät enää seurustelleet miehen kanssa, mutta nainen kuulemma käy kaikkien kimppuun, jotka yrittävät miehen kanssa seurustella. No en suostunut treffikutsuun, mutta ei mennyt montaakaan viikkoa, kun tämä nainen todellakin hyökkäsi kimppuuni ravintolassa, kun oli nähnyt miehen juttelevan kanssani. Juoksin vessaan karkuun ja nainen hakkasi ovea raivoten, kunnes järkkärit veivät pois. En uskaltanut pitkään aikaan käydä missään tuon takia ja myöhemmin kuulin, että nainen oli puukottanut tätä ex-miestään ja saanut siitä tuomion. 

Toista tapausta en tunne, mutta siinä ihan vastaavanlainen nainen meni ystävän ex-miehen kanssa yhteen. Tämä nainen oli hirvittävän mustasukkainen ja lähetteli todella kipeitä viestejä ystävälleni, vaikka siis eivät enää edes olleet yhdessä. Ystävät kertoivat, että mies joutui esimerkiksi kuvaamaan itsensä jonkun päivämäärän ja kellonajan kanssa ollessaan siellä peli-illassa, koska nainen ei uskonut miehen olevan siellä missä väitti. 

 Nähtävästi tällaisia on naisissakin, joista on sitten hyvin vaikea päästä eroon, jos kerran on erehtynyt seurustelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tällainen. Kun suutun, saatan huutaa tunninkin putkeen ja kertoa mikä kaikki ärsyttää sekä haukkua toista. Siis oikeasti tunnin..huutaa..taukoamatta. Huudan aiheesta, mutta toki täysin kohtuuttomasti. Saatan myös paiskoa tavaroita, en kuitenkaan mitään riko.

Kärsin tästä valtavasti ja exät ja nykyinen nyt myös, joka toki kohta on se exä myös. En tiedä mikä minuun menee, se demoni varmaankin? Koen jotenkin järkyttävää vääryyttä ja marttyyriyttä asioista ja kaiken kruunaa se, että valitsen kumppaneiksi miehiä jotka eivät puhu tunteistaan, välttelevät konflikteja ja ovat riidan tullen täynnä defenssejä, tunneyhteys puuttuu. Tämä siis pahentaa reaktioani, ei oikeuta eikä aloita sitä.

Eli... vinkkejä miten olla vähemmän hullu akka joka patoo kaiken

Ihan hyvä että on tietoinen omasta käytöksestä. Pikkuvinkeillä apua ei ehkä oikein löydy, mutta vihanhallinta, terapia, yms. olisi paikallaan. Tunnin huutaminen oikeastaan mistään asiasta ei ole normaalia käytöstä, ja kun olet sen jo huomannutkin niin hakeudu ihmeessä apua saamaan ettei mene kaikki ihmissuhteet saman kaavan mukaan piloille.

Vain mielenvikaiset miehet käyttävät naisista vastaavia nimityksiä. Huonokäytöksiset juntit nimittelee, eivätkä osaa tai tajua ottaa vastuuta omista tekemisistään.

Vierailija kirjoitti:

Vain mielenvikaiset miehet käyttävät naisista vastaavia nimityksiä. Huonokäytöksiset juntit nimittelee, eivätkä osaa tai tajua ottaa vastuuta omista tekemisistään.

AIVAN

Vierailija kirjoitti:

En ole  mies, mutta kerron teille mieheni exästä. Alkoholisti. Lääkeriippuvainen. Masennus vaikka mies epäili väärää diagnoosia. Oli psykiatrisella osastolla hoidossa ja pani jonkun miespotilan kanssa vessassa, tämän oli kuulemma eron jälkeen heittänyt nauraen päin miehen naamaa. Että petin etkä sinä tajunnut mitään .Välillä kävi päälle ja mies oli  verinaarmut naamassa tai silmäkulma sinisenä. Ei ikinä lyönyt takaisin.

Mies kesti kolme vuotta, osti omilla rahoillaan kun vaimon rahat olivat loppu tälle tarpeellisia lääkkeitä, tupakkaa ja vaatteita. Haki baarista ja bileistä, kerran oli ajanut Lappeenrannasta Lahteen  kun vaimoke oli jotenkin päätynyt sinne jatkoille. Teki ruokaa, kun vaimo  oli baarissa tai "kipeä".  Ulkoilutti koiran.  Kun erosivat ex pommitti vuoroin"hyvä kun pääsin susta, oot tylsä ja ruma" ja " rakastan sua yhä, kulta tuu mun luo"-tekstareilla. 

Kun tapasimme ja muutimme nopeasti yhteen,  tämä ex sekosi. Kävi kyttäämmässä Facebook-tiliäni ja pimahti kun joku hänen taulunsa on muka meillä seinällä! Mies kävi sitten heittämässä taulun roskikseen että pengo sieltä...  Kirjoitti  Facebookin aikajanalleni sekavia sepustuksia, soitti miehelle keskellä yötä että on raskaana, uhkaili moottoripyöräjengillä ym. Kerran tuli baarin edessä huutamaan ja koetti kirjaimellisesti hyppiä silmille, no tämä nainen on noin 155 cm ja minä 180 cm joten pistin moisen kirpun nippuun. En ole väkivaltainen, mutta silloin paloi pinna totaalisesti! Onneksi pian tuon episodin jälkeen muutti toiseen kaupunkiin ja kohta kuoli. 

Jotenkin äärettömän surullisia tarinoita nämä ovat. Siis molempien osapuolien osalta. Minullakin oli nuorena yksi tuollainen kokemus ja eroon pääseminen olikin sitten aika tuskainen urakka. Siihen tarvittiin muun muassa poliisia, kun ei väkisin sisään änkevää kännistä ex-eukkoa viitsisi oikein ryhtyä turpiinkaan mättämään.

Kohteena ei ole kiva olla, mutta aivan hitoikseen mielelläni olen mieluummin se kohdeosapuoli. Kumppanistaan nimittäin pääsee sentään eroamaan, mutta itsestään ei pääse. Eivät nämä tyypit automaattisesti psykopaatteja ole, päinvastoin. Persoona on rikki ja itsetunto nollissa. Poikkipuolinen sana on heille ylittämätön juttu. Psykopaatti ei esimerkiksi toimi itsetuhoisesti. Hylätyksi tulemisen tunnetta pelkäävä toimii.

Juuri siksi heidän kanssaan on miltei mahdotonta puhua ongelmista. Se vaatisi ongelman tunnustamisen ja siihen ei olematon itsetunto taivu. Ei se taivu terapiaankaan, sillä he eivät kestä sitä, että terapeutti voi sanoa heissäkin olevan ainakin osa ongelmaa.

Minä kestin exää vajaan vuoden, vaikka hyvin nopeasti nuo piirteet ilmenivät. Hänessä oli kuitenkin myös hyviä piirteitä ja missään nimessä hän ei ollut itsekäs opportunisti. Ongelma oli pikemminkin mustasukkaisuus ja kun ristiriitatilanteita tuli, ei siinä normaali keskustelu onnistunut.

Sen periatteessa ok tyypin, mutta itsetunnoltaan täysin rikkinäisen ihmisen näkeminen herätti minussa, säälin, empatian ja suojelunhalun tunteita. Jossain kohdassa tajusin, että en voi ainoata elämääni tuhlata tuossa suhteessa. Monasti aikoinani mietin, mitenkähän sillä ihmisellä menee. Noin 15 vuotta sitten hän sitten kuulemma kuoli onnettomuudessa. Surullinen tapaus, joka nyt on saanut rauhan.

Joskus oli. En olisi saanut tavata muita naispuolisia lainkaan ilman häntä, töissäkään.

Njoo. Entinen tyttöystäväni sai raivareita (huutamista ja tavaroiden rikkomista) jos asiat eivät menneet suunnitellusti. Niinkin isot asiat kuin tietty rahka oli loppunut lähikaupasta ja bussi tuli vartin myöhässä. Ei ollut nyxä pitään, nopeasti päätyi exäksi

En tiedä hullusta mutta ainakin sain naiselta kaikenmaailman sukupuolitaudit.

Varmaan suomalaisittain ihan normaali.

Lettutieteen Vihtori kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole  mies, mutta kerron teille mieheni exästä. Alkoholisti. Lääkeriippuvainen. Masennus vaikka mies epäili väärää diagnoosia. Oli psykiatrisella osastolla hoidossa ja pani jonkun miespotilan kanssa vessassa, tämän oli kuulemma eron jälkeen heittänyt nauraen päin miehen naamaa. Että petin etkä sinä tajunnut mitään .Välillä kävi päälle ja mies oli  verinaarmut naamassa tai silmäkulma sinisenä. Ei ikinä lyönyt takaisin.

Mies kesti kolme vuotta, osti omilla rahoillaan kun vaimon rahat olivat loppu tälle tarpeellisia lääkkeitä, tupakkaa ja vaatteita. Haki baarista ja bileistä, kerran oli ajanut Lappeenrannasta Lahteen  kun vaimoke oli jotenkin päätynyt sinne jatkoille. Teki ruokaa, kun vaimo  oli baarissa tai "kipeä".  Ulkoilutti koiran.  Kun erosivat ex pommitti vuoroin"hyvä kun pääsin susta, oot tylsä ja ruma" ja " rakastan sua yhä, kulta tuu mun luo"-tekstareilla. 

Kun tapasimme ja muutimme nopeasti yhteen,  tämä ex sekosi. Kävi kyttäämmässä Facebook-tiliäni ja pimahti kun joku hänen taulunsa on muka meillä seinällä! Mies kävi sitten heittämässä taulun roskikseen että pengo sieltä...  Kirjoitti  Facebookin aikajanalleni sekavia sepustuksia, soitti miehelle keskellä yötä että on raskaana, uhkaili moottoripyöräjengillä ym. Kerran tuli baarin edessä huutamaan ja koetti kirjaimellisesti hyppiä silmille, no tämä nainen on noin 155 cm ja minä 180 cm joten pistin moisen kirpun nippuun. En ole väkivaltainen, mutta silloin paloi pinna totaalisesti! Onneksi pian tuon episodin jälkeen muutti toiseen kaupunkiin ja kohta kuoli. 

Jotenkin äärettömän surullisia tarinoita nämä ovat. Siis molempien osapuolien osalta. Minullakin oli nuorena yksi tuollainen kokemus ja eroon pääseminen olikin sitten aika tuskainen urakka. Siihen tarvittiin muun muassa poliisia, kun ei väkisin sisään änkevää kännistä ex-eukkoa viitsisi oikein ryhtyä turpiinkaan mättämään.

Kohteena ei ole kiva olla, mutta aivan hitoikseen mielelläni olen mieluummin se kohdeosapuoli. Kumppanistaan nimittäin pääsee sentään eroamaan, mutta itsestään ei pääse. Eivät nämä tyypit automaattisesti psykopaatteja ole, päinvastoin. Persoona on rikki ja itsetunto nollissa. Poikkipuolinen sana on heille ylittämätön juttu. Psykopaatti ei esimerkiksi toimi itsetuhoisesti. Hylätyksi tulemisen tunnetta pelkäävä toimii.

Juuri siksi heidän kanssaan on miltei mahdotonta puhua ongelmista. Se vaatisi ongelman tunnustamisen ja siihen ei olematon itsetunto taivu. Ei se taivu terapiaankaan, sillä he eivät kestä sitä, että terapeutti voi sanoa heissäkin olevan ainakin osa ongelmaa.

Minä kestin exää vajaan vuoden, vaikka hyvin nopeasti nuo piirteet ilmenivät. Hänessä oli kuitenkin myös hyviä piirteitä ja missään nimessä hän ei ollut itsekäs opportunisti. Ongelma oli pikemminkin mustasukkaisuus ja kun ristiriitatilanteita tuli, ei siinä normaali keskustelu onnistunut.

Sen periatteessa ok tyypin, mutta itsetunnoltaan täysin rikkinäisen ihmisen näkeminen herätti minussa, säälin, empatian ja suojelunhalun tunteita. Jossain kohdassa tajusin, että en voi ainoata elämääni tuhlata tuossa suhteessa. Monasti aikoinani mietin, mitenkähän sillä ihmisellä menee. Noin 15 vuotta sitten hän sitten kuulemma kuoli onnettomuudessa. Surullinen tapaus, joka nyt on saanut rauhan.

Harvoin tällä palstalla lukee sellaista, mikä saa kyyneleen kohoamaan silmäkulmaan. Olet hyvä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Lettutieteen Vihtori kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole  mies, mutta kerron teille mieheni exästä. Alkoholisti. Lääkeriippuvainen. Masennus vaikka mies epäili väärää diagnoosia. Oli psykiatrisella osastolla hoidossa ja pani jonkun miespotilan kanssa vessassa, tämän oli kuulemma eron jälkeen heittänyt nauraen päin miehen naamaa. Että petin etkä sinä tajunnut mitään .Välillä kävi päälle ja mies oli  verinaarmut naamassa tai silmäkulma sinisenä. Ei ikinä lyönyt takaisin.

Mies kesti kolme vuotta, osti omilla rahoillaan kun vaimon rahat olivat loppu tälle tarpeellisia lääkkeitä, tupakkaa ja vaatteita. Haki baarista ja bileistä, kerran oli ajanut Lappeenrannasta Lahteen  kun vaimoke oli jotenkin päätynyt sinne jatkoille. Teki ruokaa, kun vaimo  oli baarissa tai "kipeä".  Ulkoilutti koiran.  Kun erosivat ex pommitti vuoroin"hyvä kun pääsin susta, oot tylsä ja ruma" ja " rakastan sua yhä, kulta tuu mun luo"-tekstareilla. 

Kun tapasimme ja muutimme nopeasti yhteen,  tämä ex sekosi. Kävi kyttäämmässä Facebook-tiliäni ja pimahti kun joku hänen taulunsa on muka meillä seinällä! Mies kävi sitten heittämässä taulun roskikseen että pengo sieltä...  Kirjoitti  Facebookin aikajanalleni sekavia sepustuksia, soitti miehelle keskellä yötä että on raskaana, uhkaili moottoripyöräjengillä ym. Kerran tuli baarin edessä huutamaan ja koetti kirjaimellisesti hyppiä silmille, no tämä nainen on noin 155 cm ja minä 180 cm joten pistin moisen kirpun nippuun. En ole väkivaltainen, mutta silloin paloi pinna totaalisesti! Onneksi pian tuon episodin jälkeen muutti toiseen kaupunkiin ja kohta kuoli. 

Jotenkin äärettömän surullisia tarinoita nämä ovat. Siis molempien osapuolien osalta. Minullakin oli nuorena yksi tuollainen kokemus ja eroon pääseminen olikin sitten aika tuskainen urakka. Siihen tarvittiin muun muassa poliisia, kun ei väkisin sisään änkevää kännistä ex-eukkoa viitsisi oikein ryhtyä turpiinkaan mättämään.

Kohteena ei ole kiva olla, mutta aivan hitoikseen mielelläni olen mieluummin se kohdeosapuoli. Kumppanistaan nimittäin pääsee sentään eroamaan, mutta itsestään ei pääse. Eivät nämä tyypit automaattisesti psykopaatteja ole, päinvastoin. Persoona on rikki ja itsetunto nollissa. Poikkipuolinen sana on heille ylittämätön juttu. Psykopaatti ei esimerkiksi toimi itsetuhoisesti. Hylätyksi tulemisen tunnetta pelkäävä toimii.

Juuri siksi heidän kanssaan on miltei mahdotonta puhua ongelmista. Se vaatisi ongelman tunnustamisen ja siihen ei olematon itsetunto taivu. Ei se taivu terapiaankaan, sillä he eivät kestä sitä, että terapeutti voi sanoa heissäkin olevan ainakin osa ongelmaa.

Minä kestin exää vajaan vuoden, vaikka hyvin nopeasti nuo piirteet ilmenivät. Hänessä oli kuitenkin myös hyviä piirteitä ja missään nimessä hän ei ollut itsekäs opportunisti. Ongelma oli pikemminkin mustasukkaisuus ja kun ristiriitatilanteita tuli, ei siinä normaali keskustelu onnistunut.

Sen periatteessa ok tyypin, mutta itsetunnoltaan täysin rikkinäisen ihmisen näkeminen herätti minussa, säälin, empatian ja suojelunhalun tunteita. Jossain kohdassa tajusin, että en voi ainoata elämääni tuhlata tuossa suhteessa. Monasti aikoinani mietin, mitenkähän sillä ihmisellä menee. Noin 15 vuotta sitten hän sitten kuulemma kuoli onnettomuudessa. Surullinen tapaus, joka nyt on saanut rauhan.

Harvoin tällä palstalla lukee sellaista, mikä saa kyyneleen kohoamaan silmäkulmaan. Olet hyvä ihminen.

No kiitos, mutta sanoisin pikemminkin, että ikä tuo perspektiiviä. Kyllä siinä hetkessä akuutisti vihaakin tuntee. Jokainen tässäkin keskustelussa tarinansa kertonut kuitenkin tietää, että eivät nuo ihmiset varsinaisesti voittajia ole. Eivät edes silloin, kun puitteet ovat kunnossa.

Enkä tarkoita, että ihmisten pitäisi ryhtyä laupiaaksi samarialaiseksi. En minäkään sitten ryhtynyt. Kokemus on kuitenkin opettanut, että näitä ihmisiä kohdatessaan ei kannata lähteä siihen draamaan mukaan. Ei siinä ole voittajia. Sen sijaan voi sanoa ihan asiallisesti, että oletko koskaan miettinyt...

Tiedän, pirun vaikeaa on, sillä ei se siinä tilanteessa toista laannuta, mutta mikäli ihminen kokee tuon monelta taholta, niin ehkä, siis ehkä se on motiivi hakeutua terapiaan. Minä tiedän, että tällaisiakin ihmeitä on tapahtunut ja aika moni näistä epävakaista kyllä tiedostaa ongelmansa, vaikka sitä ei myönnäkään. Nimittäin niitä psykopaatteja lukuunottamatta jokainen meistä hioo luonnettaan koko ikänsä. Toisille se vain on pirun paljon hankalampi rasti kuin toisille.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä hullusta mutta ainakin sain naiselta kaikenmaailman sukupuolitaudit.

Varmaan suomalaisittain ihan normaali.

Jaa se, että olet liian tyhmä käyttämään kumia?

Multa meni mielenterveys hetkellisesti exän kanssa, joka osoittautui tosi sadistiseksi ja persoonallisuushäiriöiseksi. Alussa loi mielikuvan päinvastaisesta ihmisestä.

En enää tiennyt mikä on totta ja ei, aloin käyttäytyä kuin eläin, joka ajettu nurkkaan ja jolle uhitellaan.

Nyt ymmärrän, miksi tän miehen exät olivat "hulluja" ja saivat "ihme itkukohtauksia" mitättömistä asioista.

Tässä muutama esimerkki: tein lääkkeellisen raskauden keskeytyksen kotona, miehestä se on kiihottavaa ja halusi seksiä kun odotan lääkkeen vaikuttavan. Ei käsittänyt, mitä ihmeellistä jossain abortissa oli, kuulemma ihan normi toimenpide.

Mies nautti mm. paskaisen munansa tunkemisesta suuhun, huijasi kerran käyneensä suihkussa ja tunki sen väkisin suuhuni ja sain oksennusrefleksin, menin vessaan oksentamaan koska suussa maistui kauhealle ja kurkussa oli karvoja. Mies huusi, että voitko oksentaa hiljempaa kun ärsyttää toi ääni.

Mies myös valitti peräpukamistaan ja halusi minun rasvaavan niitä, sitten samaan hengenvetoon arvosteli minun vartaloani ja joitain piirteitä. Ei pessyt hampaitaankaan vaan ikenet mätivät, halusi ehdottomasti kielareita pesemättömillä hampailla.

Aina kun muhun sattui mies tuijottaa möllötti vailla empatiaa. Mies tökki, puristeli ja pisteli sormella, koska halusi nähdä millainen ääni musta tulee. Hän kävi läpi kaikki IG seuraajani ja kirjasi nimimerkit ylös, googletteli niitä ja tivasi sitten kuka kukin on, poisti oman Facebookinsa kuitenkin, koska ihmettelin jatkuvasti lisääntyviä naispuolisia kavereita. Selvisi, että Tinderistä heitä etsi koko tapailun ajan.

Suhteen alussa isäni kuoli ja surin, järjestelin hautajaisia. Mies koki itsensä ulkopuoliseksi ja oli ladannut Tinderin ja sopinut treffejä naisten kanssa, koska kuulemma vaikutin siltä, että en kaivannut häntä yhtään.

Suhde ei kestänyt vuottakaan, koska jätin miehen, mutta suhteen aikana musta tuli kauhea raivohullu, reagoin kirkumalla ja itkemällä. Mies teki niin absurdeja asioita, ettei mieli pysynyt perässä. Yksi riita oli fyysinen ja multa sumeni päässä, huusin suoraa huutoa ja tuntui, että voisin oikeasti tappaa miehen.

Hän uhriutui tilanteesta ja selitti, että kukaan ei hänelle ole koskaan pahaa tehnyt ennen minua. Kuitenkin suhteen alussa selitti, miten exät olivat häntä hakanneet. Eli ei edes itse muistanut valheitaan ja miehen kanssa olleena en ihmettele, että olivat häntä muiluttaneet. Itselläkin oli lähellä.

Tossa siis muutama perustelu sille, miksi oma mielenterveys järkkyi. En todellakaan saa raivareita normaalisti suhteessa ja nyt olen aivan ihanassa suhteessa, jossa ei ole tuollaisia sairaita juttuja. Puistattaa ajatuskin, että vietin miehen kanssa niin kauan. Oli etäsuhde, niin kesti useita kuukausia että miehestä tuli esiin nuo sairaat jutut. 

Mutta siis joo, en epäile tän ketjun juttuja, mutta sanonpa vaan, että en purematta niele enää jos mies alkaa kertoilla hullusta exästään. Jos ei ole mitään faktaa, kuten psykiatrisia hoitojaksoja manian takia tai jotain konkreettista, niin epäilen koko tarinaa. Nykyisellä miehelläni ei ole yhtään hullua exää, eikä mies ole puhunut mitään pahaa kenestäkään entisestä. Mutta hänpä onkin itse hyvä mies. Itse en ole uskaltanut edes kertoa kaikkia tuon tapailusuhteen käänteitä, yritän unohtaa itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin toi että ihminen yhtäkkiä muuttuu hirviöksi lasten synnyttyä viittaisi siihen että jollain lailla vika on olosuhteissa myös. Tai henkilö on masentunut. Jos koti ei tule hoidetuksi mutta henkilö silti käy joskus jossain kavereidensa kanssa, ei poista masennuksen mahdollisuutta. Siinähän ihminen juuri yrittää päästä masennuksestaan eroon, ei sitä kannata käyttää häntä vastaan vaan koettaa tukea ja hakea apua koko perheelle.

Mua ihmetyttää nämä, jotka ihan varmoina tekevät diagnooseja toisille ja toisaalta sanovat kuka voi olla/on masentunut ja kuka ei. Masennus kuin mikä tahansa muukin sairaus on yksilöllinen ja oireilee jokaisella eri tavoin vaikka tietyt oireet yleensä toteutuvatkin. Se, että joku jaksaa harrastaa, käydä töissä, nähdä kavereita tai nauraa, ei tarkoita etteikö voisi olla masentunut. Minä olen itse kulkenut vuosia väliä keskivaikea-vaikea masennus ja lähes koko sen ajan olen vaihtelevasti jaksanut tehdä ihan tavallisia asioita. Välillä olen ollut töissä, käynyt ulkona, panostanut itseeni, harrastanut, nännyt kavereita, saanut jopa uusia ihmissuhteita luotua. Olen se, joka usein jaksaa naurattaa muita. Harva joka ei paremmin tiedä, tuskin uskoisi minun olevan masentunut. Sitten tietysti taas välillä on niinkin huonoja kausia, että olen vain kotona ja minun on hyvin vaikea saada aikaiseksi oikein mitään. 

Kyllä. Olen rauhallinen mies.

Silti aina baarissa tämä kahjo tapaus aiheutti aina tappelun ja jouduin puolustamaan itseäni ja tätä kahjoa paljain käsin. Joskus mukana oli portsarikin repimässä meitä molempia ulos.

Sitten hän halusi rajua seksiä ja kehui kuinka hyvin tappelin jälleen.

Koko tapaus alkoi ahdistaa niin paljon että pelkäsin milloin menetän henkeni.

Enkä muutenkaan tykännyt käydä baareissa tappelemassa.

Hän saattoi saada raivokohtauksia ihan julkisissakin ja alkaa väittämään että joku tuijotteli häntä.

Kovaan ääneen alkoi huutamaan lähijunassa jollekkin noobielle et "mitä sä oikee tuijotat hä."

Sylki vaunun lattialle ja sitä rataa. Olin kovin häpeissäni siinä sitten.

Lopulta löysi itselleen uuden taistelukalan ja jättäydyin suosiolla sivuun.

Lettutieteen Vihtori kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lettutieteen Vihtori kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole  mies, mutta kerron teille mieheni exästä. Alkoholisti. Lääkeriippuvainen. Masennus vaikka mies epäili väärää diagnoosia. Oli psykiatrisella osastolla hoidossa ja pani jonkun miespotilan kanssa vessassa, tämän oli kuulemma eron jälkeen heittänyt nauraen päin miehen naamaa. Että petin etkä sinä tajunnut mitään .Välillä kävi päälle ja mies oli  verinaarmut naamassa tai silmäkulma sinisenä. Ei ikinä lyönyt takaisin.

Mies kesti kolme vuotta, osti omilla rahoillaan kun vaimon rahat olivat loppu tälle tarpeellisia lääkkeitä, tupakkaa ja vaatteita. Haki baarista ja bileistä, kerran oli ajanut Lappeenrannasta Lahteen  kun vaimoke oli jotenkin päätynyt sinne jatkoille. Teki ruokaa, kun vaimo  oli baarissa tai "kipeä".  Ulkoilutti koiran.  Kun erosivat ex pommitti vuoroin"hyvä kun pääsin susta, oot tylsä ja ruma" ja " rakastan sua yhä, kulta tuu mun luo"-tekstareilla. 

Kun tapasimme ja muutimme nopeasti yhteen,  tämä ex sekosi. Kävi kyttäämmässä Facebook-tiliäni ja pimahti kun joku hänen taulunsa on muka meillä seinällä! Mies kävi sitten heittämässä taulun roskikseen että pengo sieltä...  Kirjoitti  Facebookin aikajanalleni sekavia sepustuksia, soitti miehelle keskellä yötä että on raskaana, uhkaili moottoripyöräjengillä ym. Kerran tuli baarin edessä huutamaan ja koetti kirjaimellisesti hyppiä silmille, no tämä nainen on noin 155 cm ja minä 180 cm joten pistin moisen kirpun nippuun. En ole väkivaltainen, mutta silloin paloi pinna totaalisesti! Onneksi pian tuon episodin jälkeen muutti toiseen kaupunkiin ja kohta kuoli. 

Jotenkin äärettömän surullisia tarinoita nämä ovat. Siis molempien osapuolien osalta. Minullakin oli nuorena yksi tuollainen kokemus ja eroon pääseminen olikin sitten aika tuskainen urakka. Siihen tarvittiin muun muassa poliisia, kun ei väkisin sisään änkevää kännistä ex-eukkoa viitsisi oikein ryhtyä turpiinkaan mättämään.

Kohteena ei ole kiva olla, mutta aivan hitoikseen mielelläni olen mieluummin se kohdeosapuoli. Kumppanistaan nimittäin pääsee sentään eroamaan, mutta itsestään ei pääse. Eivät nämä tyypit automaattisesti psykopaatteja ole, päinvastoin. Persoona on rikki ja itsetunto nollissa. Poikkipuolinen sana on heille ylittämätön juttu. Psykopaatti ei esimerkiksi toimi itsetuhoisesti. Hylätyksi tulemisen tunnetta pelkäävä toimii.

Juuri siksi heidän kanssaan on miltei mahdotonta puhua ongelmista. Se vaatisi ongelman tunnustamisen ja siihen ei olematon itsetunto taivu. Ei se taivu terapiaankaan, sillä he eivät kestä sitä, että terapeutti voi sanoa heissäkin olevan ainakin osa ongelmaa.

Minä kestin exää vajaan vuoden, vaikka hyvin nopeasti nuo piirteet ilmenivät. Hänessä oli kuitenkin myös hyviä piirteitä ja missään nimessä hän ei ollut itsekäs opportunisti. Ongelma oli pikemminkin mustasukkaisuus ja kun ristiriitatilanteita tuli, ei siinä normaali keskustelu onnistunut.

Sen periatteessa ok tyypin, mutta itsetunnoltaan täysin rikkinäisen ihmisen näkeminen herätti minussa, säälin, empatian ja suojelunhalun tunteita. Jossain kohdassa tajusin, että en voi ainoata elämääni tuhlata tuossa suhteessa. Monasti aikoinani mietin, mitenkähän sillä ihmisellä menee. Noin 15 vuotta sitten hän sitten kuulemma kuoli onnettomuudessa. Surullinen tapaus, joka nyt on saanut rauhan.

Harvoin tällä palstalla lukee sellaista, mikä saa kyyneleen kohoamaan silmäkulmaan. Olet hyvä ihminen.

No kiitos, mutta sanoisin pikemminkin, että ikä tuo perspektiiviä. Kyllä siinä hetkessä akuutisti vihaakin tuntee. Jokainen tässäkin keskustelussa tarinansa kertonut kuitenkin tietää, että eivät nuo ihmiset varsinaisesti voittajia ole. Eivät edes silloin, kun puitteet ovat kunnossa.

Enkä tarkoita, että ihmisten pitäisi ryhtyä laupiaaksi samarialaiseksi. En minäkään sitten ryhtynyt. Kokemus on kuitenkin opettanut, että näitä ihmisiä kohdatessaan ei kannata lähteä siihen draamaan mukaan. Ei siinä ole voittajia. Sen sijaan voi sanoa ihan asiallisesti, että oletko koskaan miettinyt...

Tiedän, pirun vaikeaa on, sillä ei se siinä tilanteessa toista laannuta, mutta mikäli ihminen kokee tuon monelta taholta, niin ehkä, siis ehkä se on motiivi hakeutua terapiaan. Minä tiedän, että tällaisiakin ihmeitä on tapahtunut ja aika moni näistä epävakaista kyllä tiedostaa ongelmansa, vaikka sitä ei myönnäkään. Nimittäin niitä psykopaatteja lukuunottamatta jokainen meistä hioo luonnettaan koko ikänsä. Toisille se vain on pirun paljon hankalampi rasti kuin toisille.

Mulle se nuoruuden epävakaisten miehien kanssa seurustelu oli onni. Olen aina ollut melko herkkä ihminen, mutta silloin näiden tyyppien kanssa piti esittää kovempaa kuin olikaan. Sen jälkeen on allergisoitunut kaikenlaiselle karkeudelle, päihteiden väärinkäytölle ja riitelemiselle, mutta on sitten itse ollut parisuhteissa se karkea, riitelevä juoppo. Tokikin ihan eri mittakaavassa, kuin nuorempana. Kun on viettänyt aikaa "normaaleiden" herkkien ihmisten kanssa, joiden kynnys sietää huonoa käytöstä on todella matala, on joutunut itsekin opettelemaan tavoille. Siinä on mennyt monta hyvää parisuhdetta karille, mutta jokaisesta on jotain oppinut. Vaikka nyt onkin elämässä oikeasti hyvä ja vakaa tilanne (hyvä työ, kavereita, harrastuksia ja kohtuullisen stressitön elämä), sitä hetkeää odottaa kammolla, jolloin tämä ehkä kaikki loppuu. Että joku minun eksistäni miettii minua noin, kuten sinä tätä omaasi. Että minä olen nyt saanut rauhan. Ottaisin sen rauhan mieluusti jo tässä elämässä. Ikävä todeta, että tämän seesteisen hetken loppu on todennäköisesti tulevissa parisuhteissani, jos en saa hienosäädettyä näitä loppujakin kompleksejani toimivampaan suuntaan. Rakastuminen on kamalan pelottava ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Multa meni mielenterveys hetkellisesti exän kanssa, joka osoittautui tosi sadistiseksi ja persoonallisuushäiriöiseksi. Alussa loi mielikuvan päinvastaisesta ihmisestä.

En enää tiennyt mikä on totta ja ei, aloin käyttäytyä kuin eläin, joka ajettu nurkkaan ja jolle uhitellaan.

Nyt ymmärrän, miksi tän miehen exät olivat "hulluja" ja saivat "ihme itkukohtauksia" mitättömistä asioista.

Tässä muutama esimerkki: tein lääkkeellisen raskauden keskeytyksen kotona, miehestä se on kiihottavaa ja halusi seksiä kun odotan lääkkeen vaikuttavan. Ei käsittänyt, mitä ihmeellistä jossain abortissa oli, kuulemma ihan normi toimenpide.

Mies nautti mm. paskaisen munansa tunkemisesta suuhun, huijasi kerran käyneensä suihkussa ja tunki sen väkisin suuhuni ja sain oksennusrefleksin, menin vessaan oksentamaan koska suussa maistui kauhealle ja kurkussa oli karvoja. Mies huusi, että voitko oksentaa hiljempaa kun ärsyttää toi ääni.

Mies myös valitti peräpukamistaan ja halusi minun rasvaavan niitä, sitten samaan hengenvetoon arvosteli minun vartaloani ja joitain piirteitä. Ei pessyt hampaitaankaan vaan ikenet mätivät, halusi ehdottomasti kielareita pesemättömillä hampailla.

Aina kun muhun sattui mies tuijottaa möllötti vailla empatiaa. Mies tökki, puristeli ja pisteli sormella, koska halusi nähdä millainen ääni musta tulee. Hän kävi läpi kaikki IG seuraajani ja kirjasi nimimerkit ylös, googletteli niitä ja tivasi sitten kuka kukin on, poisti oman Facebookinsa kuitenkin, koska ihmettelin jatkuvasti lisääntyviä naispuolisia kavereita. Selvisi, että Tinderistä heitä etsi koko tapailun ajan.

Suhteen alussa isäni kuoli ja surin, järjestelin hautajaisia. Mies koki itsensä ulkopuoliseksi ja oli ladannut Tinderin ja sopinut treffejä naisten kanssa, koska kuulemma vaikutin siltä, että en kaivannut häntä yhtään.

Suhde ei kestänyt vuottakaan, koska jätin miehen, mutta suhteen aikana musta tuli kauhea raivohullu, reagoin kirkumalla ja itkemällä. Mies teki niin absurdeja asioita, ettei mieli pysynyt perässä. Yksi riita oli fyysinen ja multa sumeni päässä, huusin suoraa huutoa ja tuntui, että voisin oikeasti tappaa miehen.

Hän uhriutui tilanteesta ja selitti, että kukaan ei hänelle ole koskaan pahaa tehnyt ennen minua. Kuitenkin suhteen alussa selitti, miten exät olivat häntä hakanneet. Eli ei edes itse muistanut valheitaan ja miehen kanssa olleena en ihmettele, että olivat häntä muiluttaneet. Itselläkin oli lähellä.

Tossa siis muutama perustelu sille, miksi oma mielenterveys järkkyi. En todellakaan saa raivareita normaalisti suhteessa ja nyt olen aivan ihanassa suhteessa, jossa ei ole tuollaisia sairaita juttuja. Puistattaa ajatuskin, että vietin miehen kanssa niin kauan. Oli etäsuhde, niin kesti useita kuukausia että miehestä tuli esiin nuo sairaat jutut. 

Mutta siis joo, en epäile tän ketjun juttuja, mutta sanonpa vaan, että en purematta niele enää jos mies alkaa kertoilla hullusta exästään. Jos ei ole mitään faktaa, kuten psykiatrisia hoitojaksoja manian takia tai jotain konkreettista, niin epäilen koko tarinaa. Nykyisellä miehelläni ei ole yhtään hullua exää, eikä mies ole puhunut mitään pahaa kenestäkään entisestä. Mutta hänpä onkin itse hyvä mies. Itse en ole uskaltanut edes kertoa kaikkia tuon tapailusuhteen käänteitä, yritän unohtaa itsekin.

Juuri näin!!

On ollut sairaalloisen mustasukkainen vähättelijä/mitätöijä vaimona. Terve oli paperilla.

Sitten on ollut useita masentuneita tai muuten kovia kokeneita, jotka ovat olleet täysin kykeneviä järkevään kanssakäymiseen ilman mitään skitsoiluja. Fiksuimpia naisia joita olen kohdannut, niin älyltään kuin kokemusten tuomalta viisaudeltaan.