Mies, onko sinulla koskaan ollut vaimona tai seurustelukumppanina ns. "hullu akka"?

Vierailija kirjoitti:

Ex-vaimosta tuli ihmishirviö lasten syntymän jälkeen. Oli vuosikausia kotiäitinä, muttei viitsinyt tehdä yhtään mitään, kämppä oli aina kuin pommin jäljiltä, nainen katsoi päivät illat aivotonta hömppää telkkarista ja lapset juoksivat ympäri taloa täysissä vaipoissa. Kun tulin töistä kotiin, alkoi minun syyllistämiseni ja yhtäkkiä minä olinkin se joka ei kuulemma tee mitään perheen eteen. Joskus työmatkalta tultuani hän huusi suoraa huutoa edessäni (ja pienten lapsiparkojen edessä). kuin ilmestyskirjan peto, oikessti luulin että tarvitaan manaajaa hänen rauhoittamisekseen koska sisällään ilmiselvästi asui itse perke*le. Kaikki oli minun syytäni. Kun hän kolaroi autonsa ilman että olin edes kyydissä, sekin oli minun syytäni. Hänellä oli kyllä ystäviä ja vietti heidän kanssaan aikaa ja järjesti kaiken maailman kekkereitä, ei ollut masentunut. Minä en saanut kuitenkaan viettää aikaa kavereideni kanssa vapaa-ajalla, koska "olin niin paljon poissa töideni takia".

Jossain kohtaa aloin itse masentua kotivankilassani. Ero oli isoin helpotus ikinä elämässäni. En toivoisi elämää moisen ihmishirviön kanssa edes vihamiehelleni.

M37

ihan kuin omasta elämästäni..

lisäksi tosin eksä oli/on uskonnollinen; kuunteli Leo Melleriä ja suu vaahdossa vaahtosi kuinka venäjä valloittaa suomen jne.. läheisriippuvainen ja sosiaaliset tilanteet ovat hänelle myrkkyä. Mun sosiaalisuudelleni oli tietenkin kateellinen ja katkera.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kai vastata tähän, koska useamman kerran tuli haukuttua hulluksi pahimmissa turhautumisissaan riideltäessä. 

Sairaalloinen mustasukkaisuus, epäluuloisuus, jopa vainoharhaisuus. Näistä johtuva toistuva syyttely ja äärimmäinen loukkaantumisherkkyys. Täysin ennalta-arvaamatta saattoi tulkita minkä tahansa sanomiseni, mitä mitättömimmästä ja neutraalimmastakin asiasta, itseensä kohdistuvaksi pilkaksi, vähättelyksi ja loukkaukseksi ja hyökkäsi raivoisasti takaisin kostaakseen. Ilman itsehillintää ja käytöstapoja. Erolla ja itsarilla uhkailua pahimmillaan. Ivallista vittuilua ja loukkauksia lievimmillään. Myös lapsille raivoamista, huutoa, kiroilua, rumasti haukkumista. Fyysistä väkivaltaa esineitä rikkomalla ja pariin kertaan mua lyödenkin. Henkinen väkivalta monimuotoista ja jatkuvaa. 20 vuotta jatkui selkäni takana mystinen peli. Vakoili, stalkkasi tekemisiäni ja menemisiäni ja epäili koko ajan mun pettävän tai jättävän tai molempia. Oli kanssani ilmeisesti ainoastaan ollakseen jonkun kanssa. Halveksui kuitenkin minua ihmisenä salaa kaiken aikaa ja lopulta toi sen ihan selkeästi myös julki. 

Nyt on ex, erosimme äskettäin. Ei ottanut mua vakavasti silloinkaan, kun sanoin joskus 5-6 vuotta sitten, monta kertaa niin vakavissani kuin osaan, että ihan aikuisten oikeasti, tämä ei voi jatkua näin. Että hän tuhoaa koko liiton ja perheen. Ei ottanut, sillä eihän hänessä ollut mitään vikaa. Piti minua itsestäänselvyytenä, vaikka päivästä yksi alkaen pelkäsikin mun jättävän tai pettävän. En täysin ymmärrä sen mielen liikkeitä, se ei vaan ole ehjä. 

Pelottavaa, mutta tyypillistä persoonallisuushäiriöisen käytöstä.

Siihen päätelmään lopulta itsekin tulin. Hän ei myöntänyt vikaa itsessään eikä suostunut harkitsemaankaan minkäänlaista terapiaa tms. vaikka vuosia yritin asiasta puhua, mutta se kääntyi aina loukkaukseksi ja riidaksi. Kun meno ei muuttunut vaan lähinnä paheni vaan, vaikka mitä järjestelyitä ja muutoksia elämässä yritin ja yritettiin, niin eipä siinä jäänyt enää vaihtoehtoja kuin jakaa lusikat.

Hassua tavallaan, että alusta alkaen näin hänessä sen jotenkin heikon ja vaurioituneen puolen, jota halusin auttaa ja suojella. Otin hoiviini suloisen untuvikon mutta siitä kasvoikin terävähampainen hirmulisko joka kääntyi mua vastaan.

En käytä kenestäkään n-sanaa (en ole psykiatri), mutta luulen että monet näistä "hulluista akoista" ovat koko epävakaita tai sitten ohutnahkaisia narsisteja, jotka antavat itsestään tuon heikon ja vaurioituneen kuvan. Itsetuhoisuuskin on osa manipulaatiota. He ovat uhrina esiintyviä draamailijoita ja menee aikaa, että tajuaa sen olevan pohjimmiltaan ihan samaa narsistista persoonallisuushäiriötä kuin paksunahkaisellakin narsistilla.

Terapeuttini sanoin: narsistin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin narsisti itse. Ennen pitkää saa huomata, että vika on aina muissa ja asioissa on myös yleensä huomattava määrä ns. lapinlisää tai koko juttu on ihan toisin kuin kerrotaan. Jos itse on roiston asemassa, niin huomaa miten värittyneitä ja suoranaisen valheellisia jutut ovat. Jälkeen päin ajattelen, että vaikeat kasvuolot kyllä olivat, mutta persoonallisuushäiriöt ovat myös periytyviä.  

Valheellisuus ei ole mielestäni välttämättä tietoista, vaan tämä ihmistyyppi on vain niin pohjattoman itsekeskeinen, ettei siinä ole mitään sijaa muulle, mihin tuo terapeutti viittasi lauseellaan. Ei ole empatiakykyä ja ikävä kyllä se tulee ilmi myös lastenkasvatuksessa. Terapia ei myöskään onnistu tuon itsekeskeisyyden takia, koska kykyä tarkastella asioita muiden kannalta ei ole tai se on hyvin vähäistä. 

Yritin vedota toistuvasti (aiemmin mainitun epävakaan kaltaisen) exän riehumisessa siihen, miltä minusta tuntuu tai miltä lapsista tuntuu. Mun oli todella vaikea käsittää kuinka joku ylipäänsä voi käyttäytyä siten, mutta vielä vähemmän näitä tyypillisiä vastauksia:

- mitä väliä sillä on, miltä sinusta tuntuu, minä teen kuitenkin niin paljon kotitöitä

- olet tosi itsekäs, kun puhut vaan siitä miltä sinusta tuntuu, MINÄhän tässä en kestä

- sun syytä, kun aloit v i ** uilemaan, mulla oli ihan hyvä päivä tähän asti

- mene pois, turpa kiinni, haista v i ** u

- no kuule hankipa uusi parempi akka sitten, sitähän sinä haikailet

Kaikenlainen empatiaan vetoaminen valui kuin vesi hanhen selästä. Jos ei tullut vastahyökkäystä, siirtyi puhe johonkin konkreettiseen, tekemiseen ja sen sellaiseen, tai häneen itseensä muodossa "minä en...". Hän on itsekin sanonut monesti ettei oikein ymmärrä toisten tunteita. Hänen tulkintansa empatiasta liittyy lähinnä fyysisiin aistimuksiin, hän samaistuu esimerkiksi lapsen tuntemaan kipuun, mutta ei suruun tai pettymykseen. Hän ei ikään kuin noteerannut koko asiaa jos koetin puhua muiden kokemuksista ja tunteista, vaan puheenaihe kääntyi hänen mielessään välittömästi johonkin ihan muuhun. Hän ainoastaan jollain rationaalisemmalla tasolla käsitti sen, ettei äiti saisi kohdella lapsiaan kuten hän tekee, ja poti siitä sitten lisätuskaa. Mutta sehän oli kaikki minun syytäni, kun tuotin hänelle paskan elämän. 

Toisin sanoen kaipasi lohdutusta, koska kohtelee lapsiaan huonosti... 

Näin joka ainoa asia kiertyy oman itsen ympärille ja siihen, että on uhri. Tämä on juuri sitä pohjatonta itsekeskeisyyttä. 

Totta, hyvä huomio tuokin. Noin en asiaa ollut edes ajatellut. 

Hopeakettu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli, tosin selvästi mielisairas ja lääkekuureilla joten periaatteessa oli omaa syytäni että edes lähdin leikkiin mukaan selvästi hullun tapauksen kanssa. Astioiden heittelyä, spontaaneja väkivalta- ja paniikkikohtauksia sekä viiltelyä vielä sieti ja tuki. Mutta kun hän sitten petti minua "kostoksi" jostain mistä oli mielensä pahoittanut niin se oli äkkilähtö sen jälkeen. Siinä vaiheessa ei enää ymmärrystä ja sympatiaa heru oli sitten kuinka sairas tahansa.

Olisi mieluummin suljetulle osastolle mennyt kuin tahallaan satuttanut ihmistä jota väitti rakastavansa.

Ai mutta toihan helppo. Aikoinaan sattui kohdalle sellainen joka pillerinsä popsi. En tosin ollut tietoinen kun eipä mitään niistä asioista sanonut. Mietti sitten ihan itse ilman että lääkäriltä kysyisi että tervehän tässä ja lääkkeitä ei tarvitse.

Siitä sitten alkoi vuoristorata. Sen ihmisen persoonallisuus muutui joksikin muuksi kun lääkkeet eivät enää vaikuttaneet.

Minullekin sitten joskus myöhemmin selvisi että oli käyttänyt lääkkeitä. Aika schaissea kun parisuhteeseen menee ja jättää mainitsematta että pysyäkseen samana ihmisenä pitää pillerit popsia, tai ylipäätänsä asioiden pimittäminen, se on syvältä!

Kuulostaa tutulta. Tosin minulla nainen kyllä kertoi, että käyttää mielialalääkkeitä. Kysyin sitten heti alussa, että onkohan se hänen tunnepuolensa sitten aina siitä kiinni että miten hyvin lääkitys sattuu olemaan kohdillaan. Vakuutteli että ei siinä mitään sellaista, ihan normaalisti voi olla. Olisi pitänyt kuunnella sitä omaa epäilystä, koska kovin epävakaata se homma sitten oli. Aina kun sai dopamiinia tai mitä se nyt sitten onkaan jostain toiminnasta(alkoholi, tupakointi, seksi), oli kaikki hyvin ja hirveän rakastunut, mutta sitten kun oikeaa ainetta puuttui aivoista niin mentiin alaspäin. Lopulta sitten jätti minut ensin laitettuaan suhteen tauolle ja pyöriteltyään yksin päässään asiat muodottomaksi möykyksi sen sijaan, että olisi istuttu alas ja puhuttu kuten normaalissa suhteessa tehdään. En ole enää yhtä avoimin mielin mielialalääkkeiden suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kai vastata tähän, koska useamman kerran tuli haukuttua hulluksi pahimmissa turhautumisissaan riideltäessä. 

Sairaalloinen mustasukkaisuus, epäluuloisuus, jopa vainoharhaisuus. Näistä johtuva toistuva syyttely ja äärimmäinen loukkaantumisherkkyys. Täysin ennalta-arvaamatta saattoi tulkita minkä tahansa sanomiseni, mitä mitättömimmästä ja neutraalimmastakin asiasta, itseensä kohdistuvaksi pilkaksi, vähättelyksi ja loukkaukseksi ja hyökkäsi raivoisasti takaisin kostaakseen. Ilman itsehillintää ja käytöstapoja. Erolla ja itsarilla uhkailua pahimmillaan. Ivallista vittuilua ja loukkauksia lievimmillään. Myös lapsille raivoamista, huutoa, kiroilua, rumasti haukkumista. Fyysistä väkivaltaa esineitä rikkomalla ja pariin kertaan mua lyödenkin. Henkinen väkivalta monimuotoista ja jatkuvaa. 20 vuotta jatkui selkäni takana mystinen peli. Vakoili, stalkkasi tekemisiäni ja menemisiäni ja epäili koko ajan mun pettävän tai jättävän tai molempia. Oli kanssani ilmeisesti ainoastaan ollakseen jonkun kanssa. Halveksui kuitenkin minua ihmisenä salaa kaiken aikaa ja lopulta toi sen ihan selkeästi myös julki. 

Nyt on ex, erosimme äskettäin. Ei ottanut mua vakavasti silloinkaan, kun sanoin joskus 5-6 vuotta sitten, monta kertaa niin vakavissani kuin osaan, että ihan aikuisten oikeasti, tämä ei voi jatkua näin. Että hän tuhoaa koko liiton ja perheen. Ei ottanut, sillä eihän hänessä ollut mitään vikaa. Piti minua itsestäänselvyytenä, vaikka päivästä yksi alkaen pelkäsikin mun jättävän tai pettävän. En täysin ymmärrä sen mielen liikkeitä, se ei vaan ole ehjä. 

Pelottavaa, mutta tyypillistä persoonallisuushäiriöisen käytöstä.

Siihen päätelmään lopulta itsekin tulin. Hän ei myöntänyt vikaa itsessään eikä suostunut harkitsemaankaan minkäänlaista terapiaa tms. vaikka vuosia yritin asiasta puhua, mutta se kääntyi aina loukkaukseksi ja riidaksi. Kun meno ei muuttunut vaan lähinnä paheni vaan, vaikka mitä järjestelyitä ja muutoksia elämässä yritin ja yritettiin, niin eipä siinä jäänyt enää vaihtoehtoja kuin jakaa lusikat.

Hassua tavallaan, että alusta alkaen näin hänessä sen jotenkin heikon ja vaurioituneen puolen, jota halusin auttaa ja suojella. Otin hoiviini suloisen untuvikon mutta siitä kasvoikin terävähampainen hirmulisko joka kääntyi mua vastaan.

En käytä kenestäkään n-sanaa (en ole psykiatri), mutta luulen että monet näistä "hulluista akoista" ovat koko epävakaita tai sitten ohutnahkaisia narsisteja, jotka antavat itsestään tuon heikon ja vaurioituneen kuvan. Itsetuhoisuuskin on osa manipulaatiota. He ovat uhrina esiintyviä draamailijoita ja menee aikaa, että tajuaa sen olevan pohjimmiltaan ihan samaa narsistista persoonallisuushäiriötä kuin paksunahkaisellakin narsistilla.

Terapeuttini sanoin: narsistin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin narsisti itse. Ennen pitkää saa huomata, että vika on aina muissa ja asioissa on myös yleensä huomattava määrä ns. lapinlisää tai koko juttu on ihan toisin kuin kerrotaan. Jos itse on roiston asemassa, niin huomaa miten värittyneitä ja suoranaisen valheellisia jutut ovat. Jälkeen päin ajattelen, että vaikeat kasvuolot kyllä olivat, mutta persoonallisuushäiriöt ovat myös periytyviä.  

Valheellisuus ei ole mielestäni välttämättä tietoista, vaan tämä ihmistyyppi on vain niin pohjattoman itsekeskeinen, ettei siinä ole mitään sijaa muulle, mihin tuo terapeutti viittasi lauseellaan. Ei ole empatiakykyä ja ikävä kyllä se tulee ilmi myös lastenkasvatuksessa. Terapia ei myöskään onnistu tuon itsekeskeisyyden takia, koska kykyä tarkastella asioita muiden kannalta ei ole tai se on hyvin vähäistä. 

Yritin vedota toistuvasti (aiemmin mainitun epävakaan kaltaisen) exän riehumisessa siihen, miltä minusta tuntuu tai miltä lapsista tuntuu. Mun oli todella vaikea käsittää kuinka joku ylipäänsä voi käyttäytyä siten, mutta vielä vähemmän näitä tyypillisiä vastauksia:

- mitä väliä sillä on, miltä sinusta tuntuu, minä teen kuitenkin niin paljon kotitöitä

- olet tosi itsekäs, kun puhut vaan siitä miltä sinusta tuntuu, MINÄhän tässä en kestä

- sun syytä, kun aloit v i ** uilemaan, mulla oli ihan hyvä päivä tähän asti

- mene pois, turpa kiinni, haista v i ** u

- no kuule hankipa uusi parempi akka sitten, sitähän sinä haikailet

Kaikenlainen empatiaan vetoaminen valui kuin vesi hanhen selästä. Jos ei tullut vastahyökkäystä, siirtyi puhe johonkin konkreettiseen, tekemiseen ja sen sellaiseen, tai häneen itseensä muodossa "minä en...". Hän on itsekin sanonut monesti ettei oikein ymmärrä toisten tunteita. Hänen tulkintansa empatiasta liittyy lähinnä fyysisiin aistimuksiin, hän samaistuu esimerkiksi lapsen tuntemaan kipuun, mutta ei suruun tai pettymykseen. Hän ei ikään kuin noteerannut koko asiaa jos koetin puhua muiden kokemuksista ja tunteista, vaan puheenaihe kääntyi hänen mielessään välittömästi johonkin ihan muuhun. Hän ainoastaan jollain rationaalisemmalla tasolla käsitti sen, ettei äiti saisi kohdella lapsiaan kuten hän tekee, ja poti siitä sitten lisätuskaa. Mutta sehän oli kaikki minun syytäni, kun tuotin hänelle paskan elämän. 

Toisin sanoen kaipasi lohdutusta, koska kohtelee lapsiaan huonosti... 

Näin joka ainoa asia kiertyy oman itsen ympärille ja siihen, että on uhri. Tämä on juuri sitä pohjatonta itsekeskeisyyttä. 

Vai sadismia? Lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun oikeuttaminen on jo huomattavasti vakavampi oire kuin parisuhderiidat. 

Yhdellä oli jonkinlainen epävakaa persoonallisuus, kaikki oli aina joko taivasta tai helvettiä ja näiden kahden välillä saattoin tunnelma vaihtua täysin puskista ja monta kertaa saman keskustelun aikana.

Toisella oli rankka lapsuus, joka oli johtanut siihen että elämä oli mennyt narsististen miesten kanssa ja terapia ja mielialalääkkeet olivat käytössä. En halua sanoa rumasti, että hullu akka, surullinen fiilis jäi siitä eikä vihainen.

Elämänkokemusta on jo sen verran, että olen huomannut että huomattavan suuri osa naisista käyttää jonkinlaisia psyykenlääkkeitä. Mistä sitten johtunee.

Minä olen ollut tuollainen, parisuhteen vuoksi. Mies oli sinänsä hyvä ja kunnollinen - hän ei vain osannut itse ratkaista omia tunnelukkojaan ja tämä heijastui minuun jopa henkisenä väkivaltana ja mitätöintinä, mitä mies ei itse tajunnut. Tasaisena ihmisenä sairastuin vaikeaan masennukseen, alkoi paniikkikohtailu ja vastoinkäymisten sietokyky meni olemattomiin. Eron myötä paranin nopeasti.

Aina nämä "hullu akka -tarinat" ei ole niin mustavalkoisia, että mies kunnollinen ja nainen sekaisin. Eikä toki niinkään, että mies on täysin sekopää. Masennus sekoittaa mitä ihanimman ihmisen pään ja toinen osapuoli voi täysin tiedostamattaan ajaa toisen huonoon jamaan, vaikka kokisi toimivansa hyvin. Tai sitten mies, joka on jonkun mielestä hyvä puoliso, saattaa olla toiselle naiselle niin sopimaton, että mielenterveys kärsii.

Kommentoin naisena. Entisenä hulluna akkana. Kyllä se on mies, joka usein naisen hulluuden partaalle ajaa. Se onnistuu hyvin, kun juot usein, laistat kotitöitä ja lastenhoitoa. Ehkäpä vielä olet uskoton. T. Nykyään erittäin kiltti ja tasapainoinen nainen

Ompa surullisia tarinoita. On varmasti raastavaa kun toinen muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi. Aina sanotaan että mitäs läksit moiseen suhteeseen, mutta minkäs sille voi jos toinen muuttuu, vaikka itse tekisi kuinka oman osuutensa. Ei se lähteminenkään niin helppoa ole kun se ihminen jota rakastat on siinä nenän edessä. Joku syyhän sille aina on että toinen muuttuu, mutta miksi muuttuu niin se jää usein pimentoon eikä vaihtoehdoksi jää kuin ero. On vaikea myöskään suhdetta korjata, jos toinen ei tilannetta ymmärrä ja tiedosta tai suostu myöntämään ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin naisena. Entisenä hulluna akkana. Kyllä se on mies, joka usein naisen hulluuden partaalle ajaa. Se onnistuu hyvin, kun juot usein, laistat kotitöitä ja lastenhoitoa. Ehkäpä vielä olet uskoton. T. Nykyään erittäin kiltti ja tasapainoinen nainen

Entäs ne tilanteet missä mies hoitaa oman osuutensa, on uskollinen eikä ryypiskele?

Ei se vika todellakaan aina ole miehessä. Toki toimivaan suhteeseen tarvitaan kaksi, mutta itse näen lähipiirissänikin näitä pareja joissa toinen tekee kaikkensa ja toinen on sitten tämä ”hullu akka” tai vaihtoehtoisesti mies on ”hullu ukko”.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tuollainen hullu ex. Olen kyllä nyt ollut parisuhteetta jonkin aikaa. Minun kanssani ei kyllä edes seksi ollut kauhean hyvää, paitsi jos olin tukevassa humalassa. Silloin olin tosi suorituskeskeinen seksiakrobaatti.

Mun kaikki suhteet (etenkin nuorena) olivat tosi epävakaita, eikä pelkästään minun puoleltani. Vedin puoleeni epävakaisia miehiä. Kypsyttyäni piirun verran, aloin kiinnostumaan miehessä sellaisesta rauhallisuudesta, vakaisuudesta ja läsnäolosta. Parisuhteet alkoivat tasaantua, mutta loin itse ongelmia juomisellani. Humalassa olin itsetuhoinen ja suhteiden pahimpien kriisien aikana myös petin. 

Viimeisimmässä parisuhteessani alkoi näyttää jo todella hyvältä, mutta olin miehen miehestä liian vaativa läheisyyden ja yhdessäolon suhteen siihen nähden, mitä hän pystyi minulle tarjoamaan. Aloin sitten kiukutella sitä ja halusin erota. Mies suostui eroon, jonka jälkeen minä aloin syyttää häntä hylkäämisestä. Ihan logiikan riemuvoitto oli se. :D Tässä suhteessa tein  myös pari ryyppyreissua, jonka aikana en vastannut puhelimeen, koska viiletin jossain menemään, enkä jaksanut olla kiinnostunut toisen huolesta. Tämä oli myöskin liikaa. Käyttäydyin itse juuri niin, kuin mitä pahiten pelkään minulle tehtävän.

Väkivaltaa en hyväksy, enkä ole koskaan sellainen ollut kuin itseäni kohtaan. Sekin on kyllä toisaalta omanlaistaan henkistä väkivaltaa, vaikka siinä hetkessä ei ajattele tekevänsä pahaa kuin itselleen. Olen itse ollut se nolo ämmä, joka haukkuu puolisoaan humalassa ja on aina niin kännissä, että pitää baarista kantaa kotiin. Sinkkuaikoina olen juomiseni takia joutunut jopa useampia kertoja hyväksikäytetyksi.

Minun ongelmani johtuivat hyvin pitkälti alkoholista ja sen lieveilmiöistä, ehkä myös läheisriippuvaisuudesta ja epävakaisesta tunnesäätelystä. Juomisen loputtua nämäkin asiat ovat lähteneet paranemaan, kun on joutunut kohtaamaan itsensä.

Pyydän anteeksi käytöstäni. Sille ei ole mitään tekosyytä.

Toivottavasti pyydät anteeksi niiltä joihin käytöksesi kohdistui.

Minä muutun helposti tuollaiseksi hulluksi akaksi.

Olen miettinyt siihen syitä, ja tärkeimpänä henkisen ahdistuksen tuottajana on kohdallani ollut oma tunteellisuuteni ja sitä kautta ylikorostuneet tarpeet. Koen helposti toisen käytöksen hylkäämiseksi.

Haastavaa olla totaalisen rakastunut esim. tilanteessa, jossa ei pystytä vietämään aikaa toisen kanssa kuin tapailun merkeissä, vaikka jatkuvasti ikävöi toista. (Mies ei halunnut yhteiseen perhe-elämään tai toisin sanottuna muuttaa entistä elämäänsä lastensa kanssa). Ikävä tuotti valtavaa ahdistusta, ja tämä suhde sai minut epäluuloiseksi ja epävarmaksi itsestäni.

Kohdallani tällainen suhde sai minusta kuoriutumaan hullun akan, joka söi masennuslääkkeitä..

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin naisena. Entisenä hulluna akkana. Kyllä se on mies, joka usein naisen hulluuden partaalle ajaa. Se onnistuu hyvin, kun juot usein, laistat kotitöitä ja lastenhoitoa. Ehkäpä vielä olet uskoton. T. Nykyään erittäin kiltti ja tasapainoinen nainen

Luonnehäiriöinen syyttää AINA muita käytöksestään. Terve ja normaali ei käyttäydy hullusti, vaan yrittää ratkoa ongelmat ja lopettaa suhteen, jos se ei onnistu.

Tottakai olet nykyään kiltti ja tasapainoinen, kun uhrisi viimein uskalsi ottaa hatkat. Yksinään harva pystyy ihmissuhdeterroriin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tuollainen hullu ex. Olen kyllä nyt ollut parisuhteetta jonkin aikaa. Minun kanssani ei kyllä edes seksi ollut kauhean hyvää, paitsi jos olin tukevassa humalassa. Silloin olin tosi suorituskeskeinen seksiakrobaatti.

Mun kaikki suhteet (etenkin nuorena) olivat tosi epävakaita, eikä pelkästään minun puoleltani. Vedin puoleeni epävakaisia miehiä. Kypsyttyäni piirun verran, aloin kiinnostumaan miehessä sellaisesta rauhallisuudesta, vakaisuudesta ja läsnäolosta. Parisuhteet alkoivat tasaantua, mutta loin itse ongelmia juomisellani. Humalassa olin itsetuhoinen ja suhteiden pahimpien kriisien aikana myös petin. 

Viimeisimmässä parisuhteessani alkoi näyttää jo todella hyvältä, mutta olin miehen miehestä liian vaativa läheisyyden ja yhdessäolon suhteen siihen nähden, mitä hän pystyi minulle tarjoamaan. Aloin sitten kiukutella sitä ja halusin erota. Mies suostui eroon, jonka jälkeen minä aloin syyttää häntä hylkäämisestä. Ihan logiikan riemuvoitto oli se. :D Tässä suhteessa tein  myös pari ryyppyreissua, jonka aikana en vastannut puhelimeen, koska viiletin jossain menemään, enkä jaksanut olla kiinnostunut toisen huolesta. Tämä oli myöskin liikaa. Käyttäydyin itse juuri niin, kuin mitä pahiten pelkään minulle tehtävän.

Väkivaltaa en hyväksy, enkä ole koskaan sellainen ollut kuin itseäni kohtaan. Sekin on kyllä toisaalta omanlaistaan henkistä väkivaltaa, vaikka siinä hetkessä ei ajattele tekevänsä pahaa kuin itselleen. Olen itse ollut se nolo ämmä, joka haukkuu puolisoaan humalassa ja on aina niin kännissä, että pitää baarista kantaa kotiin. Sinkkuaikoina olen juomiseni takia joutunut jopa useampia kertoja hyväksikäytetyksi.

Minun ongelmani johtuivat hyvin pitkälti alkoholista ja sen lieveilmiöistä, ehkä myös läheisriippuvaisuudesta ja epävakaisesta tunnesäätelystä. Juomisen loputtua nämäkin asiat ovat lähteneet paranemaan, kun on joutunut kohtaamaan itsensä.

Pyydän anteeksi käytöstäni. Sille ei ole mitään tekosyytä.

Toivottavasti pyydät anteeksi niiltä joihin käytöksesi kohdistui.

Olen pyytänyt. Ja on minultakin pyydetty anteeksi. Kaikilla asianomaisilla menee nykyään paljon paremmin, ja se on hienoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin naisena. Entisenä hulluna akkana. Kyllä se on mies, joka usein naisen hulluuden partaalle ajaa. Se onnistuu hyvin, kun juot usein, laistat kotitöitä ja lastenhoitoa. Ehkäpä vielä olet uskoton. T. Nykyään erittäin kiltti ja tasapainoinen nainen

Luonnehäiriöinen syyttää AINA muita käytöksestään. Terve ja normaali ei käyttäydy hullusti, vaan yrittää ratkoa ongelmat ja lopettaa suhteen, jos se ei onnistu.

Tottakai olet nykyään kiltti ja tasapainoinen, kun uhrisi viimein uskalsi ottaa hatkat. Yksinään harva pystyy ihmissuhdeterroriin. 

Juuri näin. Omat huonot fiilikset, masennus, kotitöiden tekemättömyys tai mikään muukaan ei oikeuta väkivaltaiseen käytökseen. Jostain syystä naisten väkivaltaisuus selitetään aina tähän tyyliin. Vaikka lapsia pahoinpideltäisiin, niin masentunutta pitää ymmärtää. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että kyllä miestä saa lyödä, jos tämä jää kiinni pettämisestä (joko epäillystä tai todellisesta). No ei saa, Suomen lain mukaan.

Jos taas kyseessä on tapaus, jossa mies pettää, juo ja kohtelee huonosti, niin toisen käyttäytyessä samoin ei sekään sekään vapauta naista vastuusta väkivallasta. Sääli tällaisen parin lapsia. Monet lapsethan päätyvät katselemaan vanhempiensa juomista ja riitelyä koko lapsuutensa. Tuskinpa hekään pelkästään isäänsä tilanteesta syyttävät, kun aikuistuvat. 

Kyllä sitä syyllisyyttä voi tuntea ja siitä puhua kaipaamatta itselleen sääliä tai empatiaa. Minä ainakin tuntiessani syyllisyyttä ajattelen niitä lapsia kun muistan oman käytöksen. En kaipaa mitään hyssyttelyä tai totuuden vääristelyä. Saatan ajatella itseäni ja ihmetellä olenko niin paha ihminen ja millä olen oikeuttanut käytökseni.

Tiedän, että koko perhedynamiikka on kärsinyt takiani. Ymmärrän sen, että mies on valinnut tuon linjan, koska on kiltti ja haluaa uskoa minussa olevaan hyvään ja pitää perheen kasassa. Aiemmin kai hullut akat hakattiin hiljaisiksi, mutta mehän tiedämme oikeutemme.

Nykyään välit on avoimet silleen, etten enää ahdistele tai saa mustasukkaisuuskohtauksia. Meillä on rauhallista kotona ja lapsetkin ovat avoimempia asioistaan ja tunteistaan. Luulen, että tämä on optimaalinen tilanne tällä porukalla mennyt huomioonottaen.

Olimmeko sitten täysin väärät toisillemme, en osaa sanoa. Mies olisi saanut helpomman elämän oikean naisen kanssa, sen uskon. En tiedä missä olisin ilman nykyistä parisuhdetta. Voisin olla haudassa tai sitten en. Tuskin tilanne nykyistä parempi olisi, vaan takana voisi olla monenlaista suhdeviritystä, päihteilyä ja ties mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kai vastata tähän, koska useamman kerran tuli haukuttua hulluksi pahimmissa turhautumisissaan riideltäessä. 

Sairaalloinen mustasukkaisuus, epäluuloisuus, jopa vainoharhaisuus. Näistä johtuva toistuva syyttely ja äärimmäinen loukkaantumisherkkyys. Täysin ennalta-arvaamatta saattoi tulkita minkä tahansa sanomiseni, mitä mitättömimmästä ja neutraalimmastakin asiasta, itseensä kohdistuvaksi pilkaksi, vähättelyksi ja loukkaukseksi ja hyökkäsi raivoisasti takaisin kostaakseen. Ilman itsehillintää ja käytöstapoja. Erolla ja itsarilla uhkailua pahimmillaan. Ivallista vittuilua ja loukkauksia lievimmillään. Myös lapsille raivoamista, huutoa, kiroilua, rumasti haukkumista. Fyysistä väkivaltaa esineitä rikkomalla ja pariin kertaan mua lyödenkin. Henkinen väkivalta monimuotoista ja jatkuvaa. 20 vuotta jatkui selkäni takana mystinen peli. Vakoili, stalkkasi tekemisiäni ja menemisiäni ja epäili koko ajan mun pettävän tai jättävän tai molempia. Oli kanssani ilmeisesti ainoastaan ollakseen jonkun kanssa. Halveksui kuitenkin minua ihmisenä salaa kaiken aikaa ja lopulta toi sen ihan selkeästi myös julki. 

Nyt on ex, erosimme äskettäin. Ei ottanut mua vakavasti silloinkaan, kun sanoin joskus 5-6 vuotta sitten, monta kertaa niin vakavissani kuin osaan, että ihan aikuisten oikeasti, tämä ei voi jatkua näin. Että hän tuhoaa koko liiton ja perheen. Ei ottanut, sillä eihän hänessä ollut mitään vikaa. Piti minua itsestäänselvyytenä, vaikka päivästä yksi alkaen pelkäsikin mun jättävän tai pettävän. En täysin ymmärrä sen mielen liikkeitä, se ei vaan ole ehjä. 

Pelottavaa, mutta tyypillistä persoonallisuushäiriöisen käytöstä.

Siihen päätelmään lopulta itsekin tulin. Hän ei myöntänyt vikaa itsessään eikä suostunut harkitsemaankaan minkäänlaista terapiaa tms. vaikka vuosia yritin asiasta puhua, mutta se kääntyi aina loukkaukseksi ja riidaksi. Kun meno ei muuttunut vaan lähinnä paheni vaan, vaikka mitä järjestelyitä ja muutoksia elämässä yritin ja yritettiin, niin eipä siinä jäänyt enää vaihtoehtoja kuin jakaa lusikat.

Hassua tavallaan, että alusta alkaen näin hänessä sen jotenkin heikon ja vaurioituneen puolen, jota halusin auttaa ja suojella. Otin hoiviini suloisen untuvikon mutta siitä kasvoikin terävähampainen hirmulisko joka kääntyi mua vastaan.

En käytä kenestäkään n-sanaa (en ole psykiatri), mutta luulen että monet näistä "hulluista akoista" ovat koko epävakaita tai sitten ohutnahkaisia narsisteja, jotka antavat itsestään tuon heikon ja vaurioituneen kuvan. Itsetuhoisuuskin on osa manipulaatiota. He ovat uhrina esiintyviä draamailijoita ja menee aikaa, että tajuaa sen olevan pohjimmiltaan ihan samaa narsistista persoonallisuushäiriötä kuin paksunahkaisellakin narsistilla.

Terapeuttini sanoin: narsistin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin narsisti itse. Ennen pitkää saa huomata, että vika on aina muissa ja asioissa on myös yleensä huomattava määrä ns. lapinlisää tai koko juttu on ihan toisin kuin kerrotaan. Jos itse on roiston asemassa, niin huomaa miten värittyneitä ja suoranaisen valheellisia jutut ovat. Jälkeen päin ajattelen, että vaikeat kasvuolot kyllä olivat, mutta persoonallisuushäiriöt ovat myös periytyviä.  

Valheellisuus ei ole mielestäni välttämättä tietoista, vaan tämä ihmistyyppi on vain niin pohjattoman itsekeskeinen, ettei siinä ole mitään sijaa muulle, mihin tuo terapeutti viittasi lauseellaan. Ei ole empatiakykyä ja ikävä kyllä se tulee ilmi myös lastenkasvatuksessa. Terapia ei myöskään onnistu tuon itsekeskeisyyden takia, koska kykyä tarkastella asioita muiden kannalta ei ole tai se on hyvin vähäistä. 

Yritin vedota toistuvasti (aiemmin mainitun epävakaan kaltaisen) exän riehumisessa siihen, miltä minusta tuntuu tai miltä lapsista tuntuu. Mun oli todella vaikea käsittää kuinka joku ylipäänsä voi käyttäytyä siten, mutta vielä vähemmän näitä tyypillisiä vastauksia:

- mitä väliä sillä on, miltä sinusta tuntuu, minä teen kuitenkin niin paljon kotitöitä

- olet tosi itsekäs, kun puhut vaan siitä miltä sinusta tuntuu, MINÄhän tässä en kestä

- sun syytä, kun aloit v i ** uilemaan, mulla oli ihan hyvä päivä tähän asti

- mene pois, turpa kiinni, haista v i ** u

- no kuule hankipa uusi parempi akka sitten, sitähän sinä haikailet

Kaikenlainen empatiaan vetoaminen valui kuin vesi hanhen selästä. Jos ei tullut vastahyökkäystä, siirtyi puhe johonkin konkreettiseen, tekemiseen ja sen sellaiseen, tai häneen itseensä muodossa "minä en...". Hän on itsekin sanonut monesti ettei oikein ymmärrä toisten tunteita. Hänen tulkintansa empatiasta liittyy lähinnä fyysisiin aistimuksiin, hän samaistuu esimerkiksi lapsen tuntemaan kipuun, mutta ei suruun tai pettymykseen. Hän ei ikään kuin noteerannut koko asiaa jos koetin puhua muiden kokemuksista ja tunteista, vaan puheenaihe kääntyi hänen mielessään välittömästi johonkin ihan muuhun. Hän ainoastaan jollain rationaalisemmalla tasolla käsitti sen, ettei äiti saisi kohdella lapsiaan kuten hän tekee, ja poti siitä sitten lisätuskaa. Mutta sehän oli kaikki minun syytäni, kun tuotin hänelle paskan elämän. 

Toisin sanoen kaipasi lohdutusta, koska kohtelee lapsiaan huonosti... 

Näin joka ainoa asia kiertyy oman itsen ympärille ja siihen, että on uhri. Tämä on juuri sitä pohjatonta itsekeskeisyyttä. 

Totta, hyvä huomio tuokin. Noin en asiaa ollut edes ajatellut. 

Narsistien lapset oppivat helposti ylisyyllisyteen ja oppivat haistelemaan tunnetiloja, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Jos äiti kohtelee huonosti, niin lapsi oppii lohduttamaan syyllisyydentuntoista äitiä, ettei tämä romahda. Tai sitten äiti voi selittää, että lapsi oli niin vaikea persoona, että hermot väkisinkin menivät. Syy löytyy aina muualta kuin itse väkivaltaisesta, vaikka lapsi olisi kuinka nuori. Mitään empatiaa huonosti kohdeltu lapsi ei joka tapauksessa saa sen paremmin kuin muutkaan läheiset. Heille on varattu syyllisten rooli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu yksi oli.

Joka kerta kun mentiin kaupungille niin syntyi aivan mahdoton diiva show, jos puhuin muille naisille, mukaanlukien kaverien tyttöystävät ja lapsuudenystävät.

Kerran viikkoon syytti pettämisestä ja uhkaili että jättää minut(ikinä en pettänyt kuitenkaan).

Lopuksi kun taas kerran syytti ja uhkaili jättämisellä, niin sanoin että eikun minä lähden, kävelin ovesta ulos ja paiskasin kihlasormuksen perässä sisään.

Jonkin aikaa pommitti tekstareilla ja puheluilla että palattaisiin yhteen.

Vetäisi masennuslääkkeitä yliannostuksen ja soitti minulle itsemurhapuhelun, soitin itse vuorostaan hätäkeskukseen ja ampulanssi kävi hakemassa sen. 

En mennyt sairaalaan katsomaan tai muutoinkaan antanut hänen nähdä että olisin huolissani (tietenkin olin), että ei saisi päähänsä että tällä meiningillä minut saisi takaisin.

Jännä naiset kiinnostaa, kun ne on kauniita ja seks* on intohimoista. Kiltit ja miehiä kunnioittavat tavisnaiset ei teitä miehiä kiinnosta

Sinäkö olet esimerkki kiltistä? Tulet tänne huutelemaan tuollaista, kun miehet kertovat ikävistä kokemuksistaan? Oletko kovinkin ylpeä itsestäsi?

Ohis

Omalla tavallaan  jokainen kumppani hullu , mutta en luokittelis narsistiksi kuten naiset tekee aina.

eihän normaalia naista ole olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä syyllisyyttä voi tuntea ja siitä puhua kaipaamatta itselleen sääliä tai empatiaa. Minä ainakin tuntiessani syyllisyyttä ajattelen niitä lapsia kun muistan oman käytöksen. En kaipaa mitään hyssyttelyä tai totuuden vääristelyä. Saatan ajatella itseäni ja ihmetellä olenko niin paha ihminen ja millä olen oikeuttanut käytökseni.

Tiedän, että koko perhedynamiikka on kärsinyt takiani. Ymmärrän sen, että mies on valinnut tuon linjan, koska on kiltti ja haluaa uskoa minussa olevaan hyvään ja pitää perheen kasassa. Aiemmin kai hullut akat hakattiin hiljaisiksi, mutta mehän tiedämme oikeutemme.

Nykyään välit on avoimet silleen, etten enää ahdistele tai saa mustasukkaisuuskohtauksia. Meillä on rauhallista kotona ja lapsetkin ovat avoimempia asioistaan ja tunteistaan. Luulen, että tämä on optimaalinen tilanne tällä porukalla mennyt huomioonottaen.

Olimmeko sitten täysin väärät toisillemme, en osaa sanoa. Mies olisi saanut helpomman elämän oikean naisen kanssa, sen uskon. En tiedä missä olisin ilman nykyistä parisuhdetta. Voisin olla haudassa tai sitten en. Tuskin tilanne nykyistä parempi olisi, vaan takana voisi olla monenlaista suhdeviritystä, päihteilyä ja ties mitä.

Empatia tarkoittaa sitä, että osaa asettua toisen asemaan, ei sitä että osaa pohtia omaa syyllisyyttään ja pahuuttaan.

Minä olen tällainen. Kun suutun, saatan huutaa tunninkin putkeen ja kertoa mikä kaikki ärsyttää sekä haukkua toista. Siis oikeasti tunnin..huutaa..taukoamatta. Huudan aiheesta, mutta toki täysin kohtuuttomasti. Saatan myös paiskoa tavaroita, en kuitenkaan mitään riko.

Kärsin tästä valtavasti ja exät ja nykyinen nyt myös, joka toki kohta on se exä myös. En tiedä mikä minuun menee, se demoni varmaankin? Koen jotenkin järkyttävää vääryyttä ja marttyyriyttä asioista ja kaiken kruunaa se, että valitsen kumppaneiksi miehiä jotka eivät puhu tunteistaan, välttelevät konflikteja ja ovat riidan tullen täynnä defenssejä, tunneyhteys puuttuu. Tämä siis pahentaa reaktioani, ei oikeuta eikä aloita sitä.

Eli... vinkkejä miten olla vähemmän hullu akka joka patoo kaiken