Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies, onko sinulla koskaan ollut vaimona tai seurustelukumppanina ns. "hullu akka"?
Kommentit (225)
Väkivaltaisuus, mustasukkaisuus, pettäminen, päihdeongelmat, taloudellinen riisto, seksuaalinen häpäisy, maineen pilaaminen tai sen yrittäminen, lasten henkinen ja/tai fyysinen pahoinpitely, eristäminen, nolaaminen julkisesti, naurunalaiseksi tekeminen, kunnianloukkaus.
Naisetkin tekevät sellaista, eivät vain miehet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä vaan ihmettelen että nämä mielenvikaiset naikkoset tuntuvat olevan varsinaisia seksin papittaria kun pystyvät raivohullusta käytöksestään huolimatta pitämään miehen talutushihnassaan vuodesta toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Juu yksi oli.
Joka kerta kun mentiin kaupungille niin syntyi aivan mahdoton diiva show, jos puhuin muille naisille, mukaanlukien kaverien tyttöystävät ja lapsuudenystävät.
Kerran viikkoon syytti pettämisestä ja uhkaili että jättää minut(ikinä en pettänyt kuitenkaan).
Lopuksi kun taas kerran syytti ja uhkaili jättämisellä, niin sanoin että eikun minä lähden, kävelin ovesta ulos ja paiskasin kihlasormuksen perässä sisään.
Jonkin aikaa pommitti tekstareilla ja puheluilla että palattaisiin yhteen.
Vetäisi masennuslääkkeitä yliannostuksen ja soitti minulle itsemurhapuhelun, soitin itse vuorostaan hätäkeskukseen ja ampulanssi kävi hakemassa sen.
En mennyt sairaalaan katsomaan tai muutoinkaan antanut hänen nähdä että olisin huolissani (tietenkin olin), että ei saisi päähänsä että tällä meiningillä minut saisi takaisin.
Jännä naiset kiinnostaa, kun ne on kauniita ja seks* on intohimoista. Kiltit ja miehiä kunnioittavat tavisnaiset ei teitä miehiä kiinnosta
Vierailija kirjoitti:
Sitä vaan ihmettelen että nämä mielenvikaiset naikkoset tuntuvat olevan varsinaisia seksin papittaria kun pystyvät raivohullusta käytöksestään huolimatta pitämään miehen talutushihnassaan vuodesta toiseen.
Kyllä. Krpä vie, ja mies menee sinne minne krpä vie
Vierailija kirjoitti:
Ex-vaimosta tuli ihmishirviö lasten syntymän jälkeen. Oli vuosikausia kotiäitinä, muttei viitsinyt tehdä yhtään mitään, kämppä oli aina kuin pommin jäljiltä, nainen katsoi päivät illat aivotonta hömppää telkkarista ja lapset juoksivat ympäri taloa täysissä vaipoissa. Kun tulin töistä kotiin, alkoi minun syyllistämiseni ja yhtäkkiä minä olinkin se joka ei kuulemma tee mitään perheen eteen. Joskus työmatkalta tultuani hän huusi suoraa huutoa edessäni (ja pienten lapsiparkojen edessä). kuin ilmestyskirjan peto, oikessti luulin että tarvitaan manaajaa hänen rauhoittamisekseen koska sisällään ilmiselvästi asui itse perke*le. Kaikki oli minun syytäni. Kun hän kolaroi autonsa ilman että olin edes kyydissä, sekin oli minun syytäni. Hänellä oli kyllä ystäviä ja vietti heidän kanssaan aikaa ja järjesti kaiken maailman kekkereitä, ei ollut masentunut. Minä en saanut kuitenkaan viettää aikaa kavereideni kanssa vapaa-ajalla, koska "olin niin paljon poissa töideni takia".
Jossain kohtaa aloin itse masentua kotivankilassani. Ero oli isoin helpotus ikinä elämässäni. En toivoisi elämää moisen ihmishirviön kanssa edes vihamiehelleni.
M37
Otitko lapset mukaasi kun lähdit?
Yrititkö edes?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kai vastata tähän, koska useamman kerran tuli haukuttua hulluksi pahimmissa turhautumisissaan riideltäessä.
Sairaalloinen mustasukkaisuus, epäluuloisuus, jopa vainoharhaisuus. Näistä johtuva toistuva syyttely ja äärimmäinen loukkaantumisherkkyys. Täysin ennalta-arvaamatta saattoi tulkita minkä tahansa sanomiseni, mitä mitättömimmästä ja neutraalimmastakin asiasta, itseensä kohdistuvaksi pilkaksi, vähättelyksi ja loukkaukseksi ja hyökkäsi raivoisasti takaisin kostaakseen. Ilman itsehillintää ja käytöstapoja. Erolla ja itsarilla uhkailua pahimmillaan. Ivallista vittuilua ja loukkauksia lievimmillään. Myös lapsille raivoamista, huutoa, kiroilua, rumasti haukkumista. Fyysistä väkivaltaa esineitä rikkomalla ja pariin kertaan mua lyödenkin. Henkinen väkivalta monimuotoista ja jatkuvaa. 20 vuotta jatkui selkäni takana mystinen peli. Vakoili, stalkkasi tekemisiäni ja menemisiäni ja epäili koko ajan mun pettävän tai jättävän tai molempia. Oli kanssani ilmeisesti ainoastaan ollakseen jonkun kanssa. Halveksui kuitenkin minua ihmisenä salaa kaiken aikaa ja lopulta toi sen ihan selkeästi myös julki.
Nyt on ex, erosimme äskettäin. Ei ottanut mua vakavasti silloinkaan, kun sanoin joskus 5-6 vuotta sitten, monta kertaa niin vakavissani kuin osaan, että ihan aikuisten oikeasti, tämä ei voi jatkua näin. Että hän tuhoaa koko liiton ja perheen. Ei ottanut, sillä eihän hänessä ollut mitään vikaa. Piti minua itsestäänselvyytenä, vaikka päivästä yksi alkaen pelkäsikin mun jättävän tai pettävän. En täysin ymmärrä sen mielen liikkeitä, se ei vaan ole ehjä.
Pelottavaa, mutta tyypillistä persoonallisuushäiriöisen käytöstä.
Siihen päätelmään lopulta itsekin tulin. Hän ei myöntänyt vikaa itsessään eikä suostunut harkitsemaankaan minkäänlaista terapiaa tms. vaikka vuosia yritin asiasta puhua, mutta se kääntyi aina loukkaukseksi ja riidaksi. Kun meno ei muuttunut vaan lähinnä paheni vaan, vaikka mitä järjestelyitä ja muutoksia elämässä yritin ja yritettiin, niin eipä siinä jäänyt enää vaihtoehtoja kuin jakaa lusikat.
Hassua tavallaan, että alusta alkaen näin hänessä sen jotenkin heikon ja vaurioituneen puolen, jota halusin auttaa ja suojella. Otin hoiviini suloisen untuvikon mutta siitä kasvoikin terävähampainen hirmulisko joka kääntyi mua vastaan.
En käytä kenestäkään n-sanaa (en ole psykiatri), mutta luulen että monet näistä "hulluista akoista" ovat koko epävakaita tai sitten ohutnahkaisia narsisteja, jotka antavat itsestään tuon heikon ja vaurioituneen kuvan. Itsetuhoisuuskin on osa manipulaatiota. He ovat uhrina esiintyviä draamailijoita ja menee aikaa, että tajuaa sen olevan pohjimmiltaan ihan samaa narsistista persoonallisuushäiriötä kuin paksunahkaisellakin narsistilla.
Terapeuttini sanoin: narsistin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin narsisti itse. Ennen pitkää saa huomata, että vika on aina muissa ja asioissa on myös yleensä huomattava määrä ns. lapinlisää tai koko juttu on ihan toisin kuin kerrotaan. Jos itse on roiston asemassa, niin huomaa miten värittyneitä ja suoranaisen valheellisia jutut ovat. Jälkeen päin ajattelen, että vaikeat kasvuolot kyllä olivat, mutta persoonallisuushäiriöt ovat myös periytyviä.
Joo. Minäkään en diagnosoi, syytä enkä nimittele, mutta epävakaan yhdeksästä tunnuspiirteestä exä täytti heittämällä 6-7 ja muistakin löytyi vähintään yksittäisiä tai jaksottaisia esimerkkejä. Tästedes asia ei varsinaisesti ole enää ongelmani, mutta ihan oman hyvinvointini takia mun tätä on pitänyt ja pitää edelleen käsitellä. Kun on vuosia tai suorastaan vuosikymmeniä potenut riittämättömyyttä ja saanut kuulla olevansa syypää kaikkeen, toisen elämän suoranaiseen pilaamiseen, yrittäen vaikka ja mitä temppuja tuloksetta, niin tässä menee hetki kasailla palikat järjestykseen. Ymmärtäminen, mitä tapahtui ja miksi, on hyvin tärkeää ainakin itselleni. Olen määrittänyt elämääni ja itseäni niin paljon tuon pitkän ja kehnon parisuhteen kautta, että täytyy jollain tapaa löytää itsensäkin uudelleen. Nyt tajuan myös, että mulla on nolla päivää elämänkokemusta hyvästä, tasapainoisesta rakkaussuhteesta, toisin kuin luulin. Sekin vähän stressaa, onko minusta sellaiseen enää lainkaan. Mun pitää käydä läpi tämä oletetun epävakauden vaikutus parisuhdedynamiikkaan ja erotella kahteen laariin kaikki asiat; mikä oli epävakaudesta johtuvaa ja mikä jotain tervettä tai aitoa. Olen sitä jo paljon tehnytkin. Jonkinlainen oma versioni terapiasta, käsittelen asioita itsekseni siten kuin kuvittelisin terapiassa teetettävän.
Ainakin tuo mitä kerroit aiemmin oli selvästi väkivaltaa, mistä voi kyllä syyttää ja olisi voinut syyttää oikeudessakin. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä, sekin on tärkeä osa toipumista. Vaikkakaan ei ex-puolison haukkuminen ei ole kovin hyvä tapa ja tietysti syystäkin sitä ei välttämättä uskota. Kuitenkin laki on sama kaikille, jos nainen lyö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-vaimosta tuli ihmishirviö lasten syntymän jälkeen. Oli vuosikausia kotiäitinä, muttei viitsinyt tehdä yhtään mitään, kämppä oli aina kuin pommin jäljiltä, nainen katsoi päivät illat aivotonta hömppää telkkarista ja lapset juoksivat ympäri taloa täysissä vaipoissa. Kun tulin töistä kotiin, alkoi minun syyllistämiseni ja yhtäkkiä minä olinkin se joka ei kuulemma tee mitään perheen eteen. Joskus työmatkalta tultuani hän huusi suoraa huutoa edessäni (ja pienten lapsiparkojen edessä). kuin ilmestyskirjan peto, oikessti luulin että tarvitaan manaajaa hänen rauhoittamisekseen koska sisällään ilmiselvästi asui itse perke*le. Kaikki oli minun syytäni. Kun hän kolaroi autonsa ilman että olin edes kyydissä, sekin oli minun syytäni. Hänellä oli kyllä ystäviä ja vietti heidän kanssaan aikaa ja järjesti kaiken maailman kekkereitä, ei ollut masentunut. Minä en saanut kuitenkaan viettää aikaa kavereideni kanssa vapaa-ajalla, koska "olin niin paljon poissa töideni takia".
Jossain kohtaa aloin itse masentua kotivankilassani. Ero oli isoin helpotus ikinä elämässäni. En toivoisi elämää moisen ihmishirviön kanssa edes vihamiehelleni.
M37
Otitko lapset mukaasi kun lähdit?
Yrititkö edes?
persoonallisuushäiriöt ovat myös periytyviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin toi että ihminen yhtäkkiä muuttuu hirviöksi lasten synnyttyä viittaisi siihen että jollain lailla vika on olosuhteissa myös. Tai henkilö on masentunut. Jos koti ei tule hoidetuksi mutta henkilö silti käy joskus jossain kavereidensa kanssa, ei poista masennuksen mahdollisuutta. Siinähän ihminen juuri yrittää päästä masennuksestaan eroon, ei sitä kannata käyttää häntä vastaan vaan koettaa tukea ja hakea apua koko perheelle.
Seli seli.
Vierailija kirjoitti:
Sitä vaan ihmettelen että nämä mielenvikaiset naikkoset tuntuvat olevan varsinaisia seksin papittaria kun pystyvät raivohullusta käytöksestään huolimatta pitämään miehen talutushihnassaan vuodesta toiseen.
Seksuaalinen nolaaminen, seksillä kiristäminen ja sen sellainen ei nyt ihan istu seksin papittaren rooliin. Ennemminkin syynä on lapset ja se henkinen ote, mitä tällaisissa suhteissa on. Johtuu väkivallasta, että uhri alkaa ajatella, että ehkä vika jotenkin on minussa.
Ei poikkea väkivallan seuraukset oli uhri nainen tai mies, niin on vaikea lähteä mitä kauemmin suhde kestää. Miehen on vaikeampi myöntää olevansa väkivallan uhri, eivät edes tunnista henkistä väkivaltaa välttämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kai vastata tähän, koska useamman kerran tuli haukuttua hulluksi pahimmissa turhautumisissaan riideltäessä.
Sairaalloinen mustasukkaisuus, epäluuloisuus, jopa vainoharhaisuus. Näistä johtuva toistuva syyttely ja äärimmäinen loukkaantumisherkkyys. Täysin ennalta-arvaamatta saattoi tulkita minkä tahansa sanomiseni, mitä mitättömimmästä ja neutraalimmastakin asiasta, itseensä kohdistuvaksi pilkaksi, vähättelyksi ja loukkaukseksi ja hyökkäsi raivoisasti takaisin kostaakseen. Ilman itsehillintää ja käytöstapoja. Erolla ja itsarilla uhkailua pahimmillaan. Ivallista vittuilua ja loukkauksia lievimmillään. Myös lapsille raivoamista, huutoa, kiroilua, rumasti haukkumista. Fyysistä väkivaltaa esineitä rikkomalla ja pariin kertaan mua lyödenkin. Henkinen väkivalta monimuotoista ja jatkuvaa. 20 vuotta jatkui selkäni takana mystinen peli. Vakoili, stalkkasi tekemisiäni ja menemisiäni ja epäili koko ajan mun pettävän tai jättävän tai molempia. Oli kanssani ilmeisesti ainoastaan ollakseen jonkun kanssa. Halveksui kuitenkin minua ihmisenä salaa kaiken aikaa ja lopulta toi sen ihan selkeästi myös julki.
Nyt on ex, erosimme äskettäin. Ei ottanut mua vakavasti silloinkaan, kun sanoin joskus 5-6 vuotta sitten, monta kertaa niin vakavissani kuin osaan, että ihan aikuisten oikeasti, tämä ei voi jatkua näin. Että hän tuhoaa koko liiton ja perheen. Ei ottanut, sillä eihän hänessä ollut mitään vikaa. Piti minua itsestäänselvyytenä, vaikka päivästä yksi alkaen pelkäsikin mun jättävän tai pettävän. En täysin ymmärrä sen mielen liikkeitä, se ei vaan ole ehjä.
Pelottavaa, mutta tyypillistä persoonallisuushäiriöisen käytöstä.
Siihen päätelmään lopulta itsekin tulin. Hän ei myöntänyt vikaa itsessään eikä suostunut harkitsemaankaan minkäänlaista terapiaa tms. vaikka vuosia yritin asiasta puhua, mutta se kääntyi aina loukkaukseksi ja riidaksi. Kun meno ei muuttunut vaan lähinnä paheni vaan, vaikka mitä järjestelyitä ja muutoksia elämässä yritin ja yritettiin, niin eipä siinä jäänyt enää vaihtoehtoja kuin jakaa lusikat.
Hassua tavallaan, että alusta alkaen näin hänessä sen jotenkin heikon ja vaurioituneen puolen, jota halusin auttaa ja suojella. Otin hoiviini suloisen untuvikon mutta siitä kasvoikin terävähampainen hirmulisko joka kääntyi mua vastaan.
En käytä kenestäkään n-sanaa (en ole psykiatri), mutta luulen että monet näistä "hulluista akoista" ovat koko epävakaita tai sitten ohutnahkaisia narsisteja, jotka antavat itsestään tuon heikon ja vaurioituneen kuvan. Itsetuhoisuuskin on osa manipulaatiota. He ovat uhrina esiintyviä draamailijoita ja menee aikaa, että tajuaa sen olevan pohjimmiltaan ihan samaa narsistista persoonallisuushäiriötä kuin paksunahkaisellakin narsistilla.
Terapeuttini sanoin: narsistin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin narsisti itse. Ennen pitkää saa huomata, että vika on aina muissa ja asioissa on myös yleensä huomattava määrä ns. lapinlisää tai koko juttu on ihan toisin kuin kerrotaan. Jos itse on roiston asemassa, niin huomaa miten värittyneitä ja suoranaisen valheellisia jutut ovat. Jälkeen päin ajattelen, että vaikeat kasvuolot kyllä olivat, mutta persoonallisuushäiriöt ovat myös periytyviä.
Valheellisuus ei ole mielestäni välttämättä tietoista, vaan tämä ihmistyyppi on vain niin pohjattoman itsekeskeinen, ettei siinä ole mitään sijaa muulle, mihin tuo terapeutti viittasi lauseellaan. Ei ole empatiakykyä ja ikävä kyllä se tulee ilmi myös lastenkasvatuksessa. Terapia ei myöskään onnistu tuon itsekeskeisyyden takia, koska kykyä tarkastella asioita muiden kannalta ei ole tai se on hyvin vähäistä.
Yritin vedota toistuvasti (aiemmin mainitun epävakaan kaltaisen) exän riehumisessa siihen, miltä minusta tuntuu tai miltä lapsista tuntuu. Mun oli todella vaikea käsittää kuinka joku ylipäänsä voi käyttäytyä siten, mutta vielä vähemmän näitä tyypillisiä vastauksia:
- mitä väliä sillä on, miltä sinusta tuntuu, minä teen kuitenkin niin paljon kotitöitä
- olet tosi itsekäs, kun puhut vaan siitä miltä sinusta tuntuu, MINÄhän tässä en kestä
- sun syytä, kun aloit v i ** uilemaan, mulla oli ihan hyvä päivä tähän asti
- mene pois, turpa kiinni, haista v i ** u
- no kuule hankipa uusi parempi akka sitten, sitähän sinä haikailet
Kaikenlainen empatiaan vetoaminen valui kuin vesi hanhen selästä. Jos ei tullut vastahyökkäystä, siirtyi puhe johonkin konkreettiseen, tekemiseen ja sen sellaiseen, tai häneen itseensä muodossa "minä en...". Hän on itsekin sanonut monesti ettei oikein ymmärrä toisten tunteita. Hänen tulkintansa empatiasta liittyy lähinnä fyysisiin aistimuksiin, hän samaistuu esimerkiksi lapsen tuntemaan kipuun, mutta ei suruun tai pettymykseen. Hän ei ikään kuin noteerannut koko asiaa jos koetin puhua muiden kokemuksista ja tunteista, vaan puheenaihe kääntyi hänen mielessään välittömästi johonkin ihan muuhun. Hän ainoastaan jollain rationaalisemmalla tasolla käsitti sen, ettei äiti saisi kohdella lapsiaan kuten hän tekee, ja poti siitä sitten lisätuskaa. Mutta sehän oli kaikki minun syytäni, kun tuotin hänelle paskan elämän.
Mä olen tuollainen hullu ex. Olen kyllä nyt ollut parisuhteetta jonkin aikaa. Minun kanssani ei kyllä edes seksi ollut kauhean hyvää, paitsi jos olin tukevassa humalassa. Silloin olin tosi suorituskeskeinen seksiakrobaatti.
Mun kaikki suhteet (etenkin nuorena) olivat tosi epävakaita, eikä pelkästään minun puoleltani. Vedin puoleeni epävakaisia miehiä. Kypsyttyäni piirun verran, aloin kiinnostumaan miehessä sellaisesta rauhallisuudesta, vakaisuudesta ja läsnäolosta. Parisuhteet alkoivat tasaantua, mutta loin itse ongelmia juomisellani. Humalassa olin itsetuhoinen ja suhteiden pahimpien kriisien aikana myös petin.
Viimeisimmässä parisuhteessani alkoi näyttää jo todella hyvältä, mutta olin miehen miehestä liian vaativa läheisyyden ja yhdessäolon suhteen siihen nähden, mitä hän pystyi minulle tarjoamaan. Aloin sitten kiukutella sitä ja halusin erota. Mies suostui eroon, jonka jälkeen minä aloin syyttää häntä hylkäämisestä. Ihan logiikan riemuvoitto oli se. :D Tässä suhteessa tein myös pari ryyppyreissua, jonka aikana en vastannut puhelimeen, koska viiletin jossain menemään, enkä jaksanut olla kiinnostunut toisen huolesta. Tämä oli myöskin liikaa. Käyttäydyin itse juuri niin, kuin mitä pahiten pelkään minulle tehtävän.
Väkivaltaa en hyväksy, enkä ole koskaan sellainen ollut kuin itseäni kohtaan. Sekin on kyllä toisaalta omanlaistaan henkistä väkivaltaa, vaikka siinä hetkessä ei ajattele tekevänsä pahaa kuin itselleen. Olen itse ollut se nolo ämmä, joka haukkuu puolisoaan humalassa ja on aina niin kännissä, että pitää baarista kantaa kotiin. Sinkkuaikoina olen juomiseni takia joutunut jopa useampia kertoja hyväksikäytetyksi.
Minun ongelmani johtuivat hyvin pitkälti alkoholista ja sen lieveilmiöistä, ehkä myös läheisriippuvaisuudesta ja epävakaisesta tunnesäätelystä. Juomisen loputtua nämäkin asiat ovat lähteneet paranemaan, kun on joutunut kohtaamaan itsensä.
Pyydän anteeksi käytöstäni. Sille ei ole mitään tekosyytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole mies, mutta kerron teille mieheni exästä. Alkoholisti. Lääkeriippuvainen. Masennus vaikka mies epäili väärää diagnoosia. Oli psykiatrisella osastolla hoidossa ja pani jonkun miespotilan kanssa vessassa, tämän oli kuulemma eron jälkeen heittänyt nauraen päin miehen naamaa. Että petin etkä sinä tajunnut mitään .Välillä kävi päälle ja mies oli verinaarmut naamassa tai silmäkulma sinisenä. Ei ikinä lyönyt takaisin.
Mies kesti kolme vuotta, osti omilla rahoillaan kun vaimon rahat olivat loppu tälle tarpeellisia lääkkeitä, tupakkaa ja vaatteita. Haki baarista ja bileistä, kerran oli ajanut Lappeenrannasta Lahteen kun vaimoke oli jotenkin päätynyt sinne jatkoille. Teki ruokaa, kun vaimo oli baarissa tai "kipeä". Ulkoilutti koiran. Kun erosivat ex pommitti vuoroin"hyvä kun pääsin susta, oot tylsä ja ruma" ja " rakastan sua yhä, kulta tuu mun luo"-tekstareilla.
Kun tapasimme ja muutimme nopeasti yhteen, tämä ex sekosi. Kävi kyttäämmässä Facebook-tiliäni ja pimahti kun joku hänen taulunsa on muka meillä seinällä! Mies kävi sitten heittämässä taulun roskikseen että pengo sieltä... Kirjoitti Facebookin aikajanalleni sekavia sepustuksia, soitti miehelle keskellä yötä että on raskaana, uhkaili moottoripyöräjengillä ym. Kerran tuli baarin edessä huutamaan ja koetti kirjaimellisesti hyppiä silmille, no tämä nainen on noin 155 cm ja minä 180 cm joten pistin moisen kirpun nippuun. En ole väkivaltainen, mutta silloin paloi pinna totaalisesti! Onneksi pian tuon episodin jälkeen muutti toiseen kaupunkiin ja kohta kuoli.
Vierailija kirjoitti:
Vastaan veljeni puolesta: hän oli naimisissa vajaa kymmenisen vuotta. Koko sen ajan hän oli paljon ulkomailla töissä, reissaten. Vaimo oli temperamenttista laatu, mutta viimeiset kaksi vuotta olivat hullun hommaa. Vaimo huusi vain (veljen kertoman mukaan) täyttä kurkkua ”v**** sä vaan käyt pettämässä ja huo*aamassa!”. Saattoi soittaa kesken kokouksen ja alkaa huutamaan. Sitten viikonloppuna huusi niin paljon, että oli iloinen päästessään töihin.
Veli teki tuolloin Euroopassa aamusta iltaan töitä, eikä kertaakaan pettänyt. Sillä työmäärällä ei ollut edes mahdollista, vaikka halua olisi ollut.
Avioliitto päättyi vaimon pettämiseen.
Tuli kyllä yllätyksenä että suomalainen nainen pettää, ei olisi uskonut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntemani naiset ovat olleet pääsääntöisesti järkeviä ja tasaisia, sillä en siedä oikuttelua lainkaan. Huonolla tuulella saa olla toisinaan, niin olen itsekin mutta parisuhteen perusasioissa tapahtuva toistuva oikuttelu on merkki epävakaasta luonteesta ja se ei koskaan muutu parempaan suuntaan, vaan päinvastoin eskaloituu lopulta mahdottomaan tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin toi että ihminen yhtäkkiä muuttuu hirviöksi lasten synnyttyä viittaisi siihen että jollain lailla vika on olosuhteissa myös. Tai henkilö on masentunut. Jos koti ei tule hoidetuksi mutta henkilö silti käy joskus jossain kavereidensa kanssa, ei poista masennuksen mahdollisuutta. Siinähän ihminen juuri yrittää päästä masennuksestaan eroon, ei sitä kannata käyttää häntä vastaan vaan koettaa tukea ja hakea apua koko perheelle.
Keittiöpsykologien ei ehkä kannata nyt tulla työntämään analyysejaan tähän ketjuun.
Odota vielä hetki niin palstanarskuttajat löytää tän keskustelun ja leimaavat kaikki miehet narsisteiksi joiden syytä noiden psykonarttuhen käytös on.
Kirjoitin aiemmin tuosta pariskunnasta, joka naisosapuoli kävi dokatessaan verbaalisesti ja kerran myös fyysisesti väkivaltaiseksi. En tiedä mitä se mies ajatteli meidän muiden ajattelevan, häpesikö vaimoaan vai mitä, mutta en usko, että oli yhtäkään tämän pariskunnan kanssa tekemisissä ollutta, joka olisi uskonut naisen puheisiin. Normaaliälyiset kyllä näkevät asioiden todellisen laidan. Oman puolisonsa julkisesti nolaavassa ja tämän yksityisasioita levittelevässä on jotain pahasti vialla.
Vierailija kirjoitti:
Ex-vaimosta tuli ihmishirviö lasten syntymän jälkeen. Oli vuosikausia kotiäitinä, muttei viitsinyt tehdä yhtään mitään, kämppä oli aina kuin pommin jäljiltä, nainen katsoi päivät illat aivotonta hömppää telkkarista ja lapset juoksivat ympäri taloa täysissä vaipoissa. Kun tulin töistä kotiin, alkoi minun syyllistämiseni ja yhtäkkiä minä olinkin se joka ei kuulemma tee mitään perheen eteen. Joskus työmatkalta tultuani hän huusi suoraa huutoa edessäni (ja pienten lapsiparkojen edessä). kuin ilmestyskirjan peto, oikessti luulin että tarvitaan manaajaa hänen rauhoittamisekseen koska sisällään ilmiselvästi asui itse perke*le. Kaikki oli minun syytäni. Kun hän kolaroi autonsa ilman että olin edes kyydissä, sekin oli minun syytäni. Hänellä oli kyllä ystäviä ja vietti heidän kanssaan aikaa ja järjesti kaiken maailman kekkereitä, ei ollut masentunut. Minä en saanut kuitenkaan viettää aikaa kavereideni kanssa vapaa-ajalla, koska "olin niin paljon poissa töideni takia".
Jossain kohtaa aloin itse masentua kotivankilassani. Ero oli isoin helpotus ikinä elämässäni. En toivoisi elämää moisen ihmishirviön kanssa edes vihamiehelleni.
M37
Tuohan on VAIN keskiverto elämästä ja suomi-naisesta kertovat tarina, ei mitään uutta eikä mullistavaa.
Eli Hullu Akka, joita suomalaisista naisista on pyöreät about ~80 %
Suuttuu välillä pienestä, kun lapsi vähän alkaa perseillä.
Kiroilee, uhkailee lasta, minua tietty myös. Sanallista uhkailua. Tavaroitakin on lennellyt.
Kun tilanne on ohi, asiasta ei puhuta, ei pyydellä anteeksi. Turhaa se olisikin, kun seuraava kerta tulee toki taas.
Meitä tällaisesta kärsiviä miehiä taitaa olla enemmänkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kai vastata tähän, koska useamman kerran tuli haukuttua hulluksi pahimmissa turhautumisissaan riideltäessä.
Sairaalloinen mustasukkaisuus, epäluuloisuus, jopa vainoharhaisuus. Näistä johtuva toistuva syyttely ja äärimmäinen loukkaantumisherkkyys. Täysin ennalta-arvaamatta saattoi tulkita minkä tahansa sanomiseni, mitä mitättömimmästä ja neutraalimmastakin asiasta, itseensä kohdistuvaksi pilkaksi, vähättelyksi ja loukkaukseksi ja hyökkäsi raivoisasti takaisin kostaakseen. Ilman itsehillintää ja käytöstapoja. Erolla ja itsarilla uhkailua pahimmillaan. Ivallista vittuilua ja loukkauksia lievimmillään. Myös lapsille raivoamista, huutoa, kiroilua, rumasti haukkumista. Fyysistä väkivaltaa esineitä rikkomalla ja pariin kertaan mua lyödenkin. Henkinen väkivalta monimuotoista ja jatkuvaa. 20 vuotta jatkui selkäni takana mystinen peli. Vakoili, stalkkasi tekemisiäni ja menemisiäni ja epäili koko ajan mun pettävän tai jättävän tai molempia. Oli kanssani ilmeisesti ainoastaan ollakseen jonkun kanssa. Halveksui kuitenkin minua ihmisenä salaa kaiken aikaa ja lopulta toi sen ihan selkeästi myös julki.
Nyt on ex, erosimme äskettäin. Ei ottanut mua vakavasti silloinkaan, kun sanoin joskus 5-6 vuotta sitten, monta kertaa niin vakavissani kuin osaan, että ihan aikuisten oikeasti, tämä ei voi jatkua näin. Että hän tuhoaa koko liiton ja perheen. Ei ottanut, sillä eihän hänessä ollut mitään vikaa. Piti minua itsestäänselvyytenä, vaikka päivästä yksi alkaen pelkäsikin mun jättävän tai pettävän. En täysin ymmärrä sen mielen liikkeitä, se ei vaan ole ehjä.
Pelottavaa, mutta tyypillistä persoonallisuushäiriöisen käytöstä.
Siihen päätelmään lopulta itsekin tulin. Hän ei myöntänyt vikaa itsessään eikä suostunut harkitsemaankaan minkäänlaista terapiaa tms. vaikka vuosia yritin asiasta puhua, mutta se kääntyi aina loukkaukseksi ja riidaksi. Kun meno ei muuttunut vaan lähinnä paheni vaan, vaikka mitä järjestelyitä ja muutoksia elämässä yritin ja yritettiin, niin eipä siinä jäänyt enää vaihtoehtoja kuin jakaa lusikat.
Hassua tavallaan, että alusta alkaen näin hänessä sen jotenkin heikon ja vaurioituneen puolen, jota halusin auttaa ja suojella. Otin hoiviini suloisen untuvikon mutta siitä kasvoikin terävähampainen hirmulisko joka kääntyi mua vastaan.
En käytä kenestäkään n-sanaa (en ole psykiatri), mutta luulen että monet näistä "hulluista akoista" ovat koko epävakaita tai sitten ohutnahkaisia narsisteja, jotka antavat itsestään tuon heikon ja vaurioituneen kuvan. Itsetuhoisuuskin on osa manipulaatiota. He ovat uhrina esiintyviä draamailijoita ja menee aikaa, että tajuaa sen olevan pohjimmiltaan ihan samaa narsistista persoonallisuushäiriötä kuin paksunahkaisellakin narsistilla.
Terapeuttini sanoin: narsistin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin narsisti itse. Ennen pitkää saa huomata, että vika on aina muissa ja asioissa on myös yleensä huomattava määrä ns. lapinlisää tai koko juttu on ihan toisin kuin kerrotaan. Jos itse on roiston asemassa, niin huomaa miten värittyneitä ja suoranaisen valheellisia jutut ovat. Jälkeen päin ajattelen, että vaikeat kasvuolot kyllä olivat, mutta persoonallisuushäiriöt ovat myös periytyviä.
Valheellisuus ei ole mielestäni välttämättä tietoista, vaan tämä ihmistyyppi on vain niin pohjattoman itsekeskeinen, ettei siinä ole mitään sijaa muulle, mihin tuo terapeutti viittasi lauseellaan. Ei ole empatiakykyä ja ikävä kyllä se tulee ilmi myös lastenkasvatuksessa. Terapia ei myöskään onnistu tuon itsekeskeisyyden takia, koska kykyä tarkastella asioita muiden kannalta ei ole tai se on hyvin vähäistä.
Yritin vedota toistuvasti (aiemmin mainitun epävakaan kaltaisen) exän riehumisessa siihen, miltä minusta tuntuu tai miltä lapsista tuntuu. Mun oli todella vaikea käsittää kuinka joku ylipäänsä voi käyttäytyä siten, mutta vielä vähemmän näitä tyypillisiä vastauksia:
- mitä väliä sillä on, miltä sinusta tuntuu, minä teen kuitenkin niin paljon kotitöitä
- olet tosi itsekäs, kun puhut vaan siitä miltä sinusta tuntuu, MINÄhän tässä en kestä
- sun syytä, kun aloit v i ** uilemaan, mulla oli ihan hyvä päivä tähän asti
- mene pois, turpa kiinni, haista v i ** u
- no kuule hankipa uusi parempi akka sitten, sitähän sinä haikailet
Kaikenlainen empatiaan vetoaminen valui kuin vesi hanhen selästä. Jos ei tullut vastahyökkäystä, siirtyi puhe johonkin konkreettiseen, tekemiseen ja sen sellaiseen, tai häneen itseensä muodossa "minä en...". Hän on itsekin sanonut monesti ettei oikein ymmärrä toisten tunteita. Hänen tulkintansa empatiasta liittyy lähinnä fyysisiin aistimuksiin, hän samaistuu esimerkiksi lapsen tuntemaan kipuun, mutta ei suruun tai pettymykseen. Hän ei ikään kuin noteerannut koko asiaa jos koetin puhua muiden kokemuksista ja tunteista, vaan puheenaihe kääntyi hänen mielessään välittömästi johonkin ihan muuhun. Hän ainoastaan jollain rationaalisemmalla tasolla käsitti sen, ettei äiti saisi kohdella lapsiaan kuten hän tekee, ja poti siitä sitten lisätuskaa. Mutta sehän oli kaikki minun syytäni, kun tuotin hänelle paskan elämän.
Toisin sanoen kaipasi lohdutusta, koska kohtelee lapsiaan huonosti...
Näin joka ainoa asia kiertyy oman itsen ympärille ja siihen, että on uhri. Tämä on juuri sitä pohjatonta itsekeskeisyyttä.
Alue: Aihe vapaa
Joo. Minäkään en diagnosoi, syytä enkä nimittele, mutta epävakaan yhdeksästä tunnuspiirteestä exä täytti heittämällä 6-7 ja muistakin löytyi vähintään yksittäisiä tai jaksottaisia esimerkkejä. Tästedes asia ei varsinaisesti ole enää ongelmani, mutta ihan oman hyvinvointini takia mun tätä on pitänyt ja pitää edelleen käsitellä. Kun on vuosia tai suorastaan vuosikymmeniä potenut riittämättömyyttä ja saanut kuulla olevansa syypää kaikkeen, toisen elämän suoranaiseen pilaamiseen, yrittäen vaikka ja mitä temppuja tuloksetta, niin tässä menee hetki kasailla palikat järjestykseen. Ymmärtäminen, mitä tapahtui ja miksi, on hyvin tärkeää ainakin itselleni. Olen määrittänyt elämääni ja itseäni niin paljon tuon pitkän ja kehnon parisuhteen kautta, että täytyy jollain tapaa löytää itsensäkin uudelleen. Nyt tajuan myös, että mulla on nolla päivää elämänkokemusta hyvästä, tasapainoisesta rakkaussuhteesta, toisin kuin luulin. Sekin vähän stressaa, onko minusta sellaiseen enää lainkaan. Mun pitää käydä läpi tämä oletetun epävakauden vaikutus parisuhdedynamiikkaan ja erotella kahteen laariin kaikki asiat; mikä oli epävakaudesta johtuvaa ja mikä jotain tervettä tai aitoa. Olen sitä jo paljon tehnytkin. Jonkinlainen oma versioni terapiasta, käsittelen asioita itsekseni siten kuin kuvittelisin terapiassa teetettävän.