Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Itken vanhempieni vanhenemista
03.02.2020 |
Olen niin surullinen siitä vaikka se kuuluukin elämään. He ovat kuudenkymmenen nurkilla. Ei edes oma vanheneminen niin paljon sureta. :( On rankkaa ajatella että heistä tulee raihnaisia ja seniilejä. Jitenkin se sattuu niin paljon...
Kommentit (75)
Mä en surrut vielä tuossa vaiheessa enkä edes kun jäivät eläkkeelle. Toisaalta en siinä vaiheessa ymmärtänyt omaakaan ikääntymistä vaan kuvittelin jotenkin, että aikaa on vaikka ja kuinka kaikkeen, koska olenhan vielä nuori, elämä on edessä eikä ole mihinkään kiire ja mitä näitä nyt olikaan joiden kuulemiseen oli jopa turtunut.
Yht'äkkiä sitä olikin itse jo nelikymppinen ja vanhemmat +70-vuotiaita ja se parikymmentä vuotta oli mennyt vaan johonkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaalisti ihminen kasvaa ymmärtämään ja sisäistämään sen, että kun itselle tulee vuosia lisää, niin samaa vauhtia ne kertyvät muillekin. Eihän tuo nyt yllätyksenä ole voinut tulla?
Se on sitä normaalia elämän kiertokulkua. Tietenkään se ei ole mukavaa, että omat vanhemmat alkavat ikääntyä, mutta oikeasti vasta "kuudenkympin korvilla" olevien vanhempien puolesta itkeminen tuntuu todella yliampuvalta. Varmaan olisi heistä todella loukkaavaakin.
Sulla on varmaan itselläsi melkoinen ikäkriisi edessä. Vai liekö sellainen jo menossa?Häh? Ei se ikääntyminen herranjestas itsessään mikään ongelma ole, itseni tai muiden. Vaan se mitä se tuo mukanaan, raihnaisuus, vaivat jne. Ap
Kuitenkin minkä ikäinen tahansa voi sairastua. Kuudenkympin korvilla olevat (ilmeisesti ei siis edes vielä edes kuuusikymppiset?) eivät välttämättä ole vielä aikoihin raihnaisia tai vaivaisia. Jos tulevat ikinä olemaankaan. Miksi murehdit etukäteen asioita, joista ei edes tiedä tapahtuvatko ne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaalisti ihminen kasvaa ymmärtämään ja sisäistämään sen, että kun itselle tulee vuosia lisää, niin samaa vauhtia ne kertyvät muillekin. Eihän tuo nyt yllätyksenä ole voinut tulla?
Se on sitä normaalia elämän kiertokulkua. Tietenkään se ei ole mukavaa, että omat vanhemmat alkavat ikääntyä, mutta oikeasti vasta "kuudenkympin korvilla" olevien vanhempien puolesta itkeminen tuntuu todella yliampuvalta. Varmaan olisi heistä todella loukkaavaakin.
Sulla on varmaan itselläsi melkoinen ikäkriisi edessä. Vai liekö sellainen jo menossa?Häh? Ei se ikääntyminen herranjestas itsessään mikään ongelma ole, itseni tai muiden. Vaan se mitä se tuo mukanaan, raihnaisuus, vaivat jne. Ap
Minun äitini on 80v, eikä hänessä ole mitään raihnaisuutta. On paremmassa kunnossa kuin minä. Matkustaa paljon ja nauttii elämästä ja käy jopa vaeltamassa Santiago de Compostellaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ihmettelette 60-vuotiaiden vanhempien suremista, eikö teillä oikeasti ole kokemusta siitä kuinka nopeasti aika, kymmenenkin vuotta, hurahtaa ohi? Vaikka ei ole järkevää etukäteen murehtia, tää ihmiselämä on niin surkean lyhyt, ikävä kyllä.. olisi kiva olla rakkaiden ihmisten kanssa kauan. ☺️ Mutta kiitos ihanista vastauksista, ne lohduttaa paljon. Ap
Voi kuule, näin 53-vuotiaana on siitä kokemusta takuulla enemmän kuin sinulla. Turha sureminen kuitenkin vain lyhentää entisestään sitä aikaa, jona voit nauttia elämästä läheistesi kanssa. Käytä se aika paremmin kuin itkeskelemällä ilmeisesti ihan hyväkuntoisten vanhempiesi puolesta. Luuletko että heistä olisi kiva kuulla, että itket silmät päästäsi - syystä, että he vanhenevat?
Tarkoitin kokemusta koettuna asiana, enkä minään elämänkokemuksena.
On tuokin kyllä totta, että sureminen vie vaan aikaa ja voimavaroja. Mutta aina sille ei mitään voi mitä tunteisiin ja päähän pulpahtaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kuin vanha sä olet?
Oletko parillinen, perheellinen?
60-vuotiaat on vielä hyvinkin toimeliaita
jos terveitä.
Onko sul sisaruksia?
Jotenkin kuulostaa vähän siltä, että et ole
oikein itsenäistynyt vielä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ihmettelette 60-vuotiaiden vanhempien suremista, eikö teillä oikeasti ole kokemusta siitä kuinka nopeasti aika, kymmenenkin vuotta, hurahtaa ohi? Vaikka ei ole järkevää etukäteen murehtia, tää ihmiselämä on niin surkean lyhyt, ikävä kyllä.. olisi kiva olla rakkaiden ihmisten kanssa kauan. ☺️ Mutta kiitos ihanista vastauksista, ne lohduttaa paljon. Ap
Voi kuule, näin 53-vuotiaana on siitä kokemusta takuulla enemmän kuin sinulla. Turha sureminen kuitenkin vain lyhentää entisestään sitä aikaa, jona voit nauttia elämästä läheistesi kanssa. Käytä se aika paremmin kuin itkeskelemällä ilmeisesti ihan hyväkuntoisten vanhempiesi puolesta. Luuletko että heistä olisi kiva kuulla, että itket silmät päästäsi - syystä, että he vanhenevat?
Tarkoitin kokemusta koettuna asiana, enkä minään elämänkokemuksena.
On tuokin kyllä totta, että sureminen vie vaan aikaa ja voimavaroja. Mutta aina sille ei mitään voi mitä tunteisiin ja päähän pulpahtaa. Ap
Ei aina voikaan, mutta jos useinkin tapahtuu, että vollotat silmät päästäsi vanhempiesi vanhenemisen, raihnaisuuden ja seniiliyden takia, kun he eivät edes sellaisia ole, niin sulla tulee olemaan aika raskaat seuraavat vuosikymmenet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy olla asiat hyvin, jos itket turhasta. Tai sitten itket huviksesi, keksi jotain muuta. Tuo ei ole tervettä toimintaa.
Muistetaanpas nyt, että kuusikymppiset ovat yleensä vielä työelämässä ja tulevat olemaankin vielä monta vuotta ja suurin osa heistä ihan hyvällä menestyksellä. Eivät he ole mitään toinen jalka haudassa olevia muumioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisit onnellinen, että saavat vanheta ja saat sitä seurata.
Isäni kanssa en ole tekemisissä ja äitini kuoli 47v iässä, olisi nyt 61v.
Sun vanhempasi ovat vielä sen ikäisiä, että ehtivät vallan mainiosti saada tekonivelet niin polviinsa kuin lonkkiinsakin. Sen jälkeen tilapäinen raihnaisuus on poissa. Olen syntynyt 1961 ja mulla on jo molemmat polvet titaania. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat raihanaisuudella ja miten se vaikuttaa elämään, koska koin sen itsekin. En nyt sentään ole samassa kunnossa kuin parikymppisenä, mutta kyllä näillä titaaneilla kiipeää ongelmitta vaikka Pisan torniin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä itke. Tunnen vanhuksia päälle kasikymppisiä jotka ovat ryypänneet joka vkl rajusti, polttaneet ja eläneet kovassa stressissä. Ei niitä mikään vie. Miksi sitten terveemmät kuolisi nuorena?
Mun äiti kuoli 64-vuotiaana syöpään. Oli hyväkuntoinen ja nuorekas ennen sairastumistaan, en ehtinyt nähdä häntä ns.vanhuksena. Jäi eläkkeellekin vasta vuosi ennen kuolemaansa. En tiedä mitä yritän tällä sanoa. Äidistä jäi se nuorekas mielikuva ja muistot aktiivista elämää eläneestä ihmisestä. Isäni tulen luultavasti näkemään vanhuksena, ehkä raihnaisena dementikkona? Mutta en osaa sitä surra enkä halua surra niin kauan kuin se tilanne ei ole vielä ajankohtainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän täysin ja itsekin surrut samalla tavalla. Uskomatonta on miten moni ei tule ajatelleeksi tällaisia asioita ja pitää turhana. Mutta meitä on moneksi.
Koeta viettää pieniä mukavia hetkiä yhdessä vanhempien kanssa, muistot on tärkeitä.
Kaipaatko ap omaa lapsuuttasi tai nuoruuttasi, sitä kun olit vielä vanhempiesi hoivissa.
Tuntuu siltä, itse olen 66, kaipaan joskus aikaa kun lapset olivat kotona, tulee sellainen haikeus, että nyt se on ohi.
Mutta vanhempiasi voivat tosiaan olla hyvinkin terveitä vielä 20 vuotta, älä turhaan sure.
Vietä aikaa heidän kanssaan jos se on mieluista molemmille osapuolille.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän täysin ja itsekin surrut samalla tavalla. Uskomatonta on miten moni ei tule ajatelleeksi tällaisia asioita ja pitää turhana. Mutta meitä on moneksi.
Koeta viettää pieniä mukavia hetkiä yhdessä vanhempien kanssa, muistot on tärkeitä.
Ei tule ajatelleeksi? Aika ylimielisesti sanottu. Kyllä me olemme tulleet ajatelleeksi, mutta emme itke etukäteen vaan asiat otetaan asioina sitten kun se on ajankohtaista. Siihen asti nautitaan yhteisestä hyvästä ajasta. Sureminen etukäteen _on_ turhaa ja kuluttavaa. Kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja kuka täällä ensiksi sairastuu ja raihnaistuu.
Eivät kaikki tule seniileiksi vanhoina, ainakaan niin paljon, että sen erityisesti huomaisi. Moni pelkää turhaan etukäteen. Fyysinen kuntokin monissa tapauksissa heikkenee hitaasti. Tietysti jos niin tapahtuu nopeasti tai vanhempi vaikka sairastuu vakavasti, se voi totta kai tuntua pelottavalta ja olla hirveän surullista.
Uskon ja luotan siihen, että ihminen luonnostaan sopeutuu aika hyvin omien vanhempien vanhenemiseen ja lopulta kuolemaan.
Katsoimme joululomalla perheemme kotivideoita 90-luvun alusta. Vanhempani, jotka nyt ovat reilu 60, olivat niin nuoria niillä videoilla, eivät ainoastaan nuoren näköisiä, vaan myös eleet ja ilmeet olivat vetreitä ja jopa vähän lapsekkaita. Ajan kuluminen ja nostalgia alkoivat kuristaa kurkkua, mutta en viitsinyt ruveta itkemään siinä. Muistutin itseäni, että näin sen kuuluukin mennä. Kaikki on hyvin.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Voi luoja, mun mummo oli myös tuollainen kaikesta mahdollisesta etukäteen vollottaja. Todella rasittavaa läheisille, sen voin sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Voi luoja, mun mummo oli myös tuollainen kaikesta mahdollisesta etukäteen vollottaja. Todella rasittavaa läheisille, sen voin sanoa.
Toivon todella, etteivät omat lapseni sure vanhenemistani etukäteen!
Tottakai on kokemusta. Just äskenhän mun lapseni syntyivät ja nyt ne on jo kolmekymppisiä. 30 vuotta hurahtaa tosi nopeasti, kun katsoo aikaa taaksepäin. Mutta 30 vuotta eteenpäin tuntuu ihan hirveän pitkältä ajalta. Omat vanhempani ovat päälle yhdeksänkymppisiä ja musta tuntuu, että siihen on valovuosi aikaa ennenkuin mä olen 90 v.