Itken vanhempieni vanhenemista

Kyllä itseänikin toisinaan surettaa ajatus siitä, että vanhempani vanhenevat koko ajan, ja vielä joskus tulee aika, kun joudun luopumaan heistä. Ellen itse jostain syystä kuole ennen heitä.

Kirjoitit ap, että olet vanhusten parissa töissä(kö?), itsekin olen, ehkä juuri se saa asian niin konkreettiseksi. Kun näkee raihnaisia vanhuksia, ja näkee heidän aikuiset lapset luonaan vierailulla. Työntämässä pyörätuolissa, keskustelemassa (sen mitä dementoituneen kanssa keskustelusta vielä tulee...)

Enkä mä sure vanhempieni vanhenemista valitellen ja vollottaen muille, vaan yksin joskus iltaisin liikutun ja tyyny saattaa kyynelistä kostua. Itkeskelen välillä myös sitä, kun lapset kasvavat ja muuttavat kohta pois kotoa, ikävä jo nyt.

Tiedän kyllä että näin tämä elämä menee, enkä ripustaudu kehenkään ihmiseen, en vanhempiini enkä lapsiini, mutta todentotta arvostan joka päivää jonka vielä saan viettää heidän seurassaan.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ihmettelette 60-vuotiaiden vanhempien suremista, eikö teillä oikeasti ole kokemusta siitä kuinka nopeasti aika, kymmenenkin vuotta, hurahtaa ohi? Vaikka ei ole järkevää etukäteen murehtia, tää ihmiselämä on niin surkean lyhyt, ikävä kyllä.. olisi kiva olla rakkaiden ihmisten kanssa kauan. ☺️ Mutta kiitos ihanista vastauksista, ne lohduttaa paljon. Ap

Joo, elämä on tosiaan lyhyt, ja kymmenetkin vuodet hurahtavat huomaamatta. Siksi en murehdi murheita etukäteen. Eihän sitä tiedä, millaisia murheita on oikeasti tulossa. Nyt murehdit sitä, että vanhemmistasi tulee raihnaisia, mutta voi käydäkin niin, että he kuolevat ennen kuin heistä tulee raihnaisia. Sitten sinulla on edessäsi aivan toisenlainen suru.

Ap suree vanhempiensa ikääntymistä niin, että itkee silmänsä turvoksiin. Ap:n vanhempien ikäluokka taas innolla odottaa eläkkeelle pääsyä, ottaa itselleen uusia harrastuksia, katselee  matkakohteita eri puolille maailmaa  tai jopa asuntoja Aurinkorannikolta, jossa voisi asua vähintään talvet. 

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on 90 v ja toivon, että hän pääsisi jo pois. En muista kyllä, että olisin surrut vanhempieni vanhenemista silloin kun olivat vasta kuusikymppisiä. Silloin olivat vielä terveitä ja hyvinvoivia, toisin on nyt, päivät ovat pelkkää kärsimystä. Jos elävät terveesti, liikkuvat ja käyvät esim. luontaishoidoissa, niin saavat elää vielä pitkään oikein hyvää ja mukavaa elämää. Omat vanhempani elivät noin ja vasta yli 80-v alkoi tulla raihnaisuutta ja oikein todella vasta muutaman viime vuoden aikana. Isäni kuoli lähestulkoon saappaat jalassa. 

Eipä sitä voi sanoa, että jos elää terveesti ja käy luontaishoidoissa pärjää pitkään... Omat vanhempani ovat eläneet hyvinkin terveellisesti koko ikänsä, mutta siitä huolimatta isäni on nyt 60-vuotiaana sairastunut syöpään. Suvussa muitakin sairauksia, joiden puhkeamista saa pelätä. Ymmärrän hyvin aloittajaa. Kyllä omien vanhempien vanhentuminen ja kuolema ahdistaa ja pelottaa. Erityisesti pelkään muistisairauksia, ne voivat kuitenkin alkaa jo suhteellisen nuorella iällä ja ihminen voi silti elää pitkän elämän muistin rapistuessa päivä päivältä...

Sama täällä, koskettaa omien lasten kasvu. Muutama vuosi ja ne muuttaa pois. Suren sitä jo nyt vaikka tiedän että se kuuluu elämään. Tulee niin ikävä. Myös isovanhempien vanhenemista suren vaikka kaikki ovat vielä hyväkuntoisia. Pitää vaan nyt nähdä paljon ja viettää aikaa yhdessä.

Olen aika tunteellinen ja tykkään tosi paljon perheestäni ja lähisuvusta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä itseänikin toisinaan surettaa ajatus siitä, että vanhempani vanhenevat koko ajan, ja vielä joskus tulee aika, kun joudun luopumaan heistä. Ellen itse jostain syystä kuole ennen heitä.

Kirjoitit ap, että olet vanhusten parissa töissä(kö?), itsekin olen, ehkä juuri se saa asian niin konkreettiseksi. Kun näkee raihnaisia vanhuksia, ja näkee heidän aikuiset lapset luonaan vierailulla. Työntämässä pyörätuolissa, keskustelemassa (sen mitä dementoituneen kanssa keskustelusta vielä tulee...)

Enkä mä sure vanhempieni vanhenemista valitellen ja vollottaen muille, vaan yksin joskus iltaisin liikutun ja tyyny saattaa kyynelistä kostua. Itkeskelen välillä myös sitä, kun lapset kasvavat ja muuttavat kohta pois kotoa, ikävä jo nyt.

Tiedän kyllä että näin tämä elämä menee, enkä ripustaudu kehenkään ihmiseen, en vanhempiini enkä lapsiini, mutta todentotta arvostan joka päivää jonka vielä saan viettää heidän seurassaan.

Mun porukat on myös kuusikymppisiä, surettaa ja pelottaa. Olen ainoa lapsi, 30-v.

Itken miten surkean elämän vanhempani saivat. RIP.

Itken miten nyt 7-kymppiset tulevat pian menehtymään ympäriltäni. 

Kyllä se surettaa, ja tuntuu ahdistavalta ettei ajan kulumista voi pysäyttää tai hidastaa. Toden teolla asia iski tajuntaan kun vanhemmat täyttivät 80. Ennen sitä tuntui, että vielä on aikaa jäljellä kymmeniä vuosia, mutta kahdeksankymmenen jälkeen on pakko tunnustaa että vuodet käy vähiin, ja ne tuntuvat kuluvan niin nopeasti.

Mutta minkäs teet, pitäisi osata elää tätä päivää ja olla murehtimatta asioita mihin ei voi vaikuttaa.

Mua huolettaa paljon. Isäni jo yli 80 , sairastaa syöpää. Äiti täyttää 77. On kyllä kunnossa, lenkkeilee paljon. Mutta koskaa ei tiedä mitä sattuu. Ja asutaan 300km päässä joten sinne ei yhtäkkiä mennä.

Sama, vaikka välit eivät edes ole kovin läheiset, mutta mua ahdistaa kyllä meidän kaikkien vanheneminen, itseni ihan älyttömästi. Kammottavaa. No,se vaihtoehto tietenkin olisi vieläkin paskempi,että ei edes oltaisi enää täällä,että...riemuitsepa tässä sitten.

Olisi kamalaa, jos omat lapset murehtisivat meidän vanhenemistamme. Paras aikahan on vasta kuusikymppisenä alkamassa, kun lapset on just saatettu omilleen, velat maksettu ja töissä menee hyvin. Nyt on aikaa matkustella ja nauttia elämästä.

Omista vanhemmista näkee, kuinka he osaavat elää hyvää elämää yli 80-vuotiainakin, töitäkin omassa yrityksessä vielä tekevät. Mitä sitä murehtimaan asioita etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se surettaa, ja tuntuu ahdistavalta ettei ajan kulumista voi pysäyttää tai hidastaa. Toden teolla asia iski tajuntaan kun vanhemmat täyttivät 80. Ennen sitä tuntui, että vielä on aikaa jäljellä kymmeniä vuosia, mutta kahdeksankymmenen jälkeen on pakko tunnustaa että vuodet käy vähiin, ja ne tuntuvat kuluvan niin nopeasti.

Mutta minkäs teet, pitäisi osata elää tätä päivää ja olla murehtimatta asioita mihin ei voi vaikuttaa.

Voi hyvinkin elää vielä 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Onko teistä epänormaalia surra tällaista? Oikeasti välillä itken silmät turvoksiin kun ajattelen asiaa. Ap

Kahdesta (valitse itsellesi sopivampi vaihtoehto)

[  ] hyvästä

[  ] huonosta

vaihtoehdosta toinen toteutuu. Joko vanhenee tai kuolee.

Onhan toi sun itkemismäärä aika raskasta varmaan itsellesi ja muille. Se on luopumisen tuskaa, mutta se on pakko pitää mittakaavoissa ettei mene elämä surressa, ainakaan ennen aikojaan.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kamalaa, jos omat lapset murehtisivat meidän vanhenemistamme. Paras aikahan on vasta kuusikymppisenä alkamassa, kun lapset on just saatettu omilleen, velat maksettu ja töissä menee hyvin. Nyt on aikaa matkustella ja nauttia elämästä.

Omista vanhemmista näkee, kuinka he osaavat elää hyvää elämää yli 80-vuotiainakin, töitäkin omassa yrityksessä vielä tekevät. Mitä sitä murehtimaan asioita etukäteen.

Mistäs sinä ne parhaat ajat etukäteen tiedät?

Mun äiti ja isä puhuivat aina mitä sitten joskus eläkkeellä tekevät, kun on aikaa.

Mutta isä ku.oli 50senä, äiti jäi leskeksi ja minä

isättömäksi teiniksi. Äiti sairastui alzheimeriin alle 60v ollessaan vielä töissä, jolloin musta tuli yli 20 v.ksi huolehtija ja järjestelijä. Äiti eli viimeiset 10vuotta niin alentavissa oloissa (Esperi) ja järkyttävässä kunnossa, että sitä on yhä tuskallista ajatella.

Joten en tiedä mitään siitä millaista on pelätä vanhempien normaalia ikääntymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kamalaa, jos omat lapset murehtisivat meidän vanhenemistamme. Paras aikahan on vasta kuusikymppisenä alkamassa, kun lapset on just saatettu omilleen, velat maksettu ja töissä menee hyvin. Nyt on aikaa matkustella ja nauttia elämästä.

Omista vanhemmista näkee, kuinka he osaavat elää hyvää elämää yli 80-vuotiainakin, töitäkin omassa yrityksessä vielä tekevät. Mitä sitä murehtimaan asioita etukäteen.

Mistäs sinä ne parhaat ajat etukäteen tiedät?

Mun äiti ja isä puhuivat aina mitä sitten joskus eläkkeellä tekevät, kun on aikaa.

Mutta isä ku.oli 50senä, äiti jäi leskeksi ja minä

isättömäksi teiniksi. Äiti sairastui alzheimeriin alle 60v ollessaan vielä töissä, jolloin musta tuli yli 20 v.ksi huolehtija ja järjestelijä. Äiti eli viimeiset 10vuotta niin alentavissa oloissa (Esperi) ja järkyttävässä kunnossa, että sitä on yhä tuskallista ajatella.

Joten en tiedä mitään siitä millaista on pelätä vanhempien normaalia ikääntymistä.

Tuota olen ihmetellyt, kun omaiset näkevät millaisissa oloissa niiden vanhukset viruvat, että miksi eivät itse sitten tee mitään sen eteen, että edes heidän omien vanhustensa olot paranisivat. Siis jotain konkreettisia tekoja, ei pelkästään kauhistelua; kävisivät vaikka viikonloppuisin itse vanhuksiaan käyttämässä suihkussa, ulkoiluttamassa yms. Ja voihan niille hoitsuille ainakin yrittää hoputtaa, että tulkaapas vaihtamaan vaipat tälle meidän mummulle. Aina puhutaan kuinka hoitajilla on mieletön kiire, eivätkä ehdi niitä vaippoja vaihtaa yms, ja kai se monesti on niinkin, mutta itse työskennellessäni aikanaan eräässä dementiakodissa kesätyöntekijänä, huomasin, että joka ikinen päivä kaikki ne "kiireiset" hoitajat vetäytyivät keittiöön kahville ja herkuttelemaan ja "palaveria" pitämään ja nämä "palaverit kestivät joka päivä 1,5-2 tuntia! Ja minä hoitoalalle kouluttamaton ihminen jouduin sitten yksinäni katsomaan mummojen perään, kun hoitsut pitivät palaveriaan. Ja juu, varmasti siellä kävivät läpi myös työasioita, mutta kauhea naurunremakka sieltä aina kuului, että tuskin koko 2 tuntia pelkästään työasioita pohtivat ja yleensäkin mielestäni melkoisen vastuutonta sulkeutua keskenään ja jättää joku ei-hoitoalan ihminen valvomaan mummoja pitkäksi aikaa. varmasti olisivat ehtineet sen palaverinsa pitää vaikka maksimissaan 1 tunnissakin.