Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksaa töissä, kun siellä ei ole yhtään kaveria
30.01.2020 |
ja olet kuin näkymätön? Kukaan ei kysy lounaalle. Kun sanot jotain, siihen ei reagoida tai vastataan ei pahantahtoisesti mutta selvästi vain sosiaalisesta pakosta, ei siksi että haluttaisiin jutella kanssasi. Kukaan ei istu viereesi ennen kuin se on ihan viimeinen vapaa paikka, tai sitten tuoli siirretään vierestäsi sinne missä on kiinnostavampia tyyppejä. Olen jopa alkanut epäilemään, että haisen pahalle, vaikka huolehdin kyllä hygieniasta, pesen hampaat aamuin illoin, käyn aina suihkussa työaamuisin ja kaikki vaatteet ovat pesusta tulleita. En valita, en näytä nyrpeää naamaa, en juoruile.
Eikä kyse ole kiusaamisesta, jotenkin se voisi olla jopa helpotus, oikea ongelma, voisin vaihtaa työpaikkaa. Nyt minua vain kalvaa joka työpäivä sisältä. Muilla samoja kokemuksia?
Kommentit (47)
Tiedän tunteen. Meillä myös tuota. Pahalta tuntuu. Olet ulkopuolinen. Välillä meillä ei edes tervehditä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No meillä on kans yks tommonen joka jää yksin, kukaan ei jaksa sitä kun se nokka pystyssä huutaa jos joku erehtyy sille puhumaan. Kenenkään muun kiinnostuksenkohteet ei ole minkään arvoisia, kukaan muu ei voi tietää mistään mitään. Ja asuu vielä hometalossa joten löyhkä on hirveä. On ollu firmassa 5 vuotta, mutta aina vaan vastauksena on "en tiedä miten" jos joku pyytää jotain tekemään. En jaksa potea huonoa omaatuntoa siitä etten edes tervehdi vaikka ollaan samassa toimistossa.
Itse teen puhelin-aspa työtä eli puhun kokoajan ihmisten kanssa, nautin yksinäisestä lounastauosta, eli en kysy kuin silloin tällöin lounas seuraa työkavereista. On ihana vaan olla hiljaa ja syödä rauhassa
Vierailija kirjoitti:
Vaikkapa keskittymällä siihen, minkä takia siellä olet.
Tietysti keskityn työhöni. Työhyvinvointiin tämä tilanne vain vaikuttaa heikentävästi. Eikä nyt pidä luulla, että etsin töistä sydänystävää, en todellakaan. Haluaisin vain olla osa työyhteisöä.
Enkä myöskään ole tuon yhden kommentoijan kuvailema hometalossa asuva huutaja.
Mua taas ahdistaa se, että työssäni on sellasta ns. tyhjää aikaa joku 1,5 h, jonka muut käyttää kahvihuoneessa juoruilemiseen, kun taas itse haluaisin ladata akkuja omissa oloissani,yksin. oon saanu jo kuittailua tästä että "sä se viihdyt yksin"... työ muutenki sosiaalista, niin mieluummin mä omissa oloissani oon hetken päivästä, kun että koko päivä juttelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellisessä työpaikassa mulla oli hyviä ystävä-työkavereita, nykyisessä ei. Toki joskus käyn porukoiden kanssa syömässä, mutta pääasiassa yksin. Olen huomannut että olen itse asiassa paljon aikaan saavampi näin kun ei mene tuntia ruokiksella juorutessa.
Eli molempi parempi. Jos kukaan ei sentään kiusaa, älä ole moksiskaan vaan ota hyöty irti.
Olisko samoja kokemuksia, ja miten olette jaksaneet?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisko samoja kokemuksia, ja miten olette jaksaneet?
ap
On samoja kokemuksia, enkä jaksanut. Mun ratkaisu oli "hurmata" itselleni yksi ystävä siitä porukasta. Oli yksi nainen, joka näytti ystävälliseltä, aloin jutella hänelle. Kerroin omia juttujani (mulla on tapana helposti sulkeutua vieraassa porukassa), mut en liikaa, etten kyllästytä. Kyselin häneltä hänen lapsistaan, lomastaan, koirasta. Yritin olla rasittamatta häntä liikaa, mutta otin asiakseni aina moikata ja vaihtaa muutaman sanan, ja hymyillä.
Nyt mulla on töissä tämä yksi, jonka kanssa on ihan kiva jutella, ja olo on paljon parempi. Ei me olla sydänystäviä, eikä meistä sellaisia tule, mutta onpa joku kenen viereen voi istua lounaalla.
Kuulostaa niin tutulta.. Paitsi itse koin tuota joukkueen treeneissä. Ihan kummallinen olo jäi, kun vaikka ihan rennosti halusin olla osa porukkaa ja ystävällinen kaikille, niin katottiin ku ruttoa. Tai jos yritit heittää jotain mukavaa kommenttia sopivaan väliin, niin kaikki hiljeni ja katteli muualle, hyvällä tuurilla yks kymmenestä hymyili väkinäisesti.
Kukaan muistanut koskaan nimeä tai huomannut kun tulin paikalle, vaikka reippaasti ja iloisesti kaikkia yritin moikata.
Lähdin toki joukkueesta. Oli varmaan helpotus kaikille. Mutta kyllähän se vaivaamaan jäi, että mikä mussa noin pahasti oli vialla..
Töissä kuitenkin meillä lähemmäs 30 hengen porukka ja vain pari sellaista jotka jostain syystä karttaa.
Olen aina saanut kuulla olevani iloinen ja herttainen, että en usko että muut kovin töykeänä tai tympeänä tyyppinä pitäis. Mistäpä sitä tietää..
Että AP, en osaa sanoa mikä homma tuossa on, mutta täältä löytyy samaa kokenut!
Koita jaksaa ja jos et, niin nostahan kytkintä.
Itsestäänselvyyshän työpaikan vaihto ei aina todellakaan ole, mutta kannattaa yrittää.
On se aika tärkeä asia, että voi kokea yhteenkuuluvuuttaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa viettää suuren osan ajastaan. 👍🏼
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on ihan oikea syy olla allapäin, onhan tollanen eristäminen (vaikkei olisi pahantahtoista) aika kurjaa. itselläni sama tilanne, muutama läheisempi kollega/tuttava on, mutta heitä en nää joka päivä. Voi mennä viikko, ettei kukaan juuri näe tai huomaa puhua mulle. Kalvaa kyllä. En tiedä muuta kuin lähdön ratkaisuksi. Osittain huonoa johtamista tämä meillä, tiimit rikotaan ja vaihdetaan tosi usein, ei ehdi kiinnittyä mihinkään ja sit sen vastapainona on miehisen työpaikan hyvävelikerhot, jotka pysyy ja jonne meillä "uusilla" (aloitin 4v sitten) ei ole asiaa. J
Voit silti vaihtaa työpaikkaa jos löytyy, vaikkei kiusata, mutta tuntuu ettei siellä ole sinulle ystävällistä porukkaa. Ellet sitten keskity omiin projekteihin ja elämään tauoilla tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen hitaasti lämpiävää tyyppiä ja olen ollut myösctyöpaikoissa, jossa on pitänyt pitää lounastauko yksin. Rentouttavinta on, jos on työporukka, joka lounastaa yhdessä.
Yritä parhaasi mukaan opetella small talkia ja lyöttäydy muiden seuraan. Älä siis aina samaan seuraan vaan vaihtelevasti eri tyyppien seuraan töissä kahvi-ja lounastauolla.
Enemmän kiinnität huomiota negatiivisessa mielessä olemalla yksin. Yksinolijaa voidaan alkaa välttelemään.
Minä olen myös tällainen huomaamaton hiirulainen. Minulla on muutama hiirulais-kaveri työporukassa, joiden kanssa voi työpäivän aikana vaihtaa muutaman sanan.
Pomolle ja 95% muille työntekijöille olen ilmaa. Olen ns.kilttityttö, toki jo aikuinen nainen. Tämä kilttityttö illuusio on seurannut minua jo lapsesta asti. Minulle kun kaikki sopii ja olen kaikille kiltti niin minua voikin sitten surutta ylittää ja kohdella vähätellen.
Oispa rohkeutta mennä töihin ja huutaa että minäkin olen olemassa vtun apinat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin. Olen ainoa ulkopuolinen pienessä perheyrityksessä, suunnittelutoimisto. Muut ovat saman perheen jäseniä ja osakkaita. En ole missään tekemissä työasioiden ulkopuolella. Töissä syön eväät ja nimenomaan ärsyttää, kun pitäisi väkisin keksiä jotain puheenaihetta. En ole kiinnostunut heidän perheasiositaan ja minun yksityisasiani eivät kuuli heille, joten työasioista puhutaan silloinkin. Ongelmat on monenlaisia, minä haluaisin olla lounaallakin rauhassa. Nykyään käytän lounastaukoja opintoihin, kiireisiin vedoten, joten kukaan ei häiritse.
Huonosti. Tosin tilanne vähän omaa syytäkin, koska en kestä firman päällepäsmärinaista ja hänen takiaan jättäydyn pois lounaalta ja yhteisistä tapahtumista. Kaipaan kyllä seuraa mutta koska kaikki syövät yleensä porukassa niin olen tarkoituksella ottanut safkiksella hoidettavan päivystyksen jotta voin välttyä kuuntelemasta päällepäsmäriä.
Mä taas jättäydyn ihan vapaaehtoisesti taka-alalle enkä edes kaipaa mitään lounasseuraa tms. joten muut sosiaalisemmat syököön keskenään.
En tiedä miksi en ole koskaan kokenut tätä ongelmaksi. Nautin kun saan olla yksin enkä loukkaannu vaikkei pyydetä kahville/syömään. Työt oon aina hoitanut asiallisesti enkä ole koskaan kokenut, että mua jotenkin pompoteltaisiin. Monta kertaa olen saanut palkankorotuksenkin.
Olen ainoa nainen työporukassa ja minua ei koskaan pyydetä mukaan lounaalle. Välillä juoksen perään ja tungen mukaan ja juttelen jotain kohteliaisuusjuttuja. Tuntuu kurjalta, että ei ole ketään ystävää töissä. Kahvit juon töiden lomassa yksin. Insinöörimiesten kanssa on hankala ystävystyä, vaikka työasiat hoituvat asiallisesti ja en koe syrjintää niissä.
Töissä ollaan puolet hereilläoloajasta arkena ja on kovin raskasta jos jää ulos työyhteisöstä, se on kuitenkin iso osa elämää. Olen samassa tilanteessa ja ymmärrän täysin. Itse vielä sinkku ja perheetön, vaikka nautin omasta ajasta, on silti raskasta kun ei ole missään sellaista omaa porukkaa, ei töissä eikä kotona.
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa nainen työporukassa ja minua ei koskaan pyydetä mukaan lounaalle. Välillä juoksen perään ja tungen mukaan ja juttelen jotain kohteliaisuusjuttuja. Tuntuu kurjalta, että ei ole ketään ystävää töissä. Kahvit juon töiden lomassa yksin. Insinöörimiesten kanssa on hankala ystävystyä, vaikka työasiat hoituvat asiallisesti ja en koe syrjintää niissä.
Mulla on ollut aina sama tilanne, vaikka olen vaihtanut työpaikkaa välillä, mutta en ole kokenut ongelmaksi. Nykyään kaikki syövät eväitä samaan aikaan. Kahvitaukoja en nykyisellä työpaikalla pidä ollenkaan, syön vain hedelmän nopeasti iltapäivällä. Jostain kumman syystä muutkin lopettivat ne, vaikka olen sanonut, että minä en juo kahvia tai teetä muuta kuin lounaalla närästyksen vuoksi. Se on kyllä totta, mutta myös helpotus, kun jutun aiheita ei ole. Lounastauot hoidan omia asioitani, joko netissä tai sitten kaupungilla. Jos on kiire, syön vain eväät nopeasti ja jatkan töitä. Suunnittelutoimistossa ja insinööri minäkin olen.
Vaikkapa keskittymällä siihen, minkä takia siellä olet.