Lue keskustelun säännöt.
Raskas/rajaton äiti
29.01.2020 |
Kirjoitan nyt tänne kuullakseni muiden ajatuksia ja kokemuksia asiasta.
Meitä on neljä aikuista sisarusta. Äitimme on aina ollut sellainen hieman hösöttävä tapaus, esim. lapsena meitä on kiikutettu päivystykseen joka ikisestä kolhusta ja naarmusta. Itselläni on myös oikeasti eräs perussairaus, joskin hyvin lievänä (pärjään tälläkin hetkellä ilman lääkkeitä) ja lapsena tuntui, että äiti liioitteli oireitani lääkäreille. Jouduin teini-ikään saakka käymään vaikka missä tutkimuksissa kun äitini mukaan oireeni olivat niin voimakkaat, vaikka itse en kokenut niitä niin. Teini-iässä tutkimuksissa hyppääminen loppui, kun lääkärit alkoivat myös kuuntelemaan minua ja lopulta sain sanottua, etten halua äitiä mukaan vastaanotolle.
Äidillä tuntuu olevan jatkuva huoli meistä lapsista. Kehittelee päässään vaikka minkälaisia kauhuskenaarioita siitä, mitä meille voisi sattua. Esim. tuohon sairauteeni liittyen saattaa soittaa myöhään illalla/aikaisin aamulla, koska hänelle on tullut voimakas tunne, että olen tyyliin tukehtunut. Ja sairauteni ei ole siis mikään henkeä uhkaava, ei mikään epilepsia tms. missä kohtauksiin/oireisiin ei voi varautua. Kerran on lähtenyt ajamaan mökille, jossa olimme puolisoni kanssa, koska emme vastanneet puolen tunnin sisällä tulleisiin useampiin puheluihin (olimme saunassa). Hän oli varma että olemme kuolleet häkämyrkytykseen.
Meidän kenenkään puolisoja äiti ei ole koskaan hyväksynyt eli on sellainen hirviöanoppi. Etenkin seurustelusuhteiden alkuvaihe on vaikeaa aikaa ollut aina äidille. Pitää puolisoille puheita "tämä on minun pieni prinsessa" tai "tämä on minun pieni poika", siis aikuisille ihmisille :D
Kun seurustelu on jatkunut pidempään, on äiti pystynyt vähän paremmin hyväksymään puolisot. Mutta silti kehittelee kaikenlaista draamaa, esim. kuinka veljeni vaimo on hänen kanssaan yhdessä vain rahan takia tai kuinka siskoni puoliso on varmasti salaa väkivaltainen ja kontrolloiva. Minä ja puolisoni olemme äidin mielestä koko ajan eroamassa ja ollaan siis oltu yhdessä jo monta vuotta ja tyytyväisiä ollaan itse parisuhteeseemme, ei riidellä tms.
Äiti on myös kovin rajaton. Jos kutsumme kylään saataa alkaa käydä läpi kaappeja ja loukkaantuu ihan itkuun saakka kun tästä huomauttaa. On myös sisarusten lapsia vahtiessa käynyt heidän koko kodin läpi muka "siivotessaan". Kun tiesi, että olemme viikon ulkomaan matkalla oli mennyt meidän asuntoon sisään vara-avaimella ja sisustanut koko kämpän uusiksi. Siis hankkinut uusia verhoja ja huonekalujakin! Tästäkin tuli kauhea itku, kun emme ilahtuneet asiasta ja otimme vara-avaimen häneltä pois.
Eilen soitin muuten vaan äidilleni vaihtaakseni kuulumisia. Äiti vastasi puhelimeen "Onko jotain sattunut?" Ja alkupuhelu meni vakuutteluun, että kaikki on kunnossa. Puhelun jälkeen sain viestin, että miksi soitin ja onko joku hätänä. "Kyllä äidille voi kertoa, äiti vaistoaa tällaiset asiat" Oli myös soittanut siskolleni, että minulla on nyt jotain "vaikeaa" meneillään, tietäisikö sisko mitä.
Tämä on tosi uuvuttavaa ja tuli sellainen tunne, että nyt pitäisi saada etäisyyttä. Ollaan sisarusten kanssa yhdessä ja erikseen puhuttu äidille tästä hänen käyttäytymisestään, mutta se loppuu aina itkuun äidin osalta ja sitten saadaan isältä kuulla, kuinka äidille on tullut rytmihäiriöitä tai kuinka äiti ei ole saanut nukuttua kun niin meitä murehtii.
Onko muilla kokemuksia tällaisesta ja miten olette asian ratkaisseet?
Kommentit (92)
Vierailija kirjoitti:
Ap, Osa kuulostaa hyvin samalta kuin oma äitini.
Äiti pahoitti mielensä mistä milloinkin itse keksitystä vääryydestä, ja vika oli meidän lasten. Tilanteet päättyi aina siihen äidin itkemiseen ja kiukutteluun.
Ymmärsin myös vasta aikuisena että mulla olisi ollut oikeus jonkun asteiseen yksityisyyteen jo teininä kotona asuessa.Mulla ei ole ratkaisua ikävä kyllä, se on edelleen aikuisena rasittavaa.
Ainoa mikä auttaa, on etten anna sen mennä ihon alle. Jos äiti loukkaantuu ja itkee jostain itse keksitystä, sanon että rauhoittuu ja jatketaan sitten. Sen auktoriteetti on loppunut muhun.
Vaikeaa on sekin että isä on aina äidin puolella, vaikka äiti karjuisi naama punaisena aikuisille lapsilleen taas jostain itse keksimästään vääryydestä.Millä termeillä tästä aiheesta löytyisi suomeksi tietoa? Tai edes englanniksi?
https://www.whatiscodependency.com/dysfunctional-parenting-toxic-parent…
Esim. Co-dependent mother/parent
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on tuollainen äiti. Hän on alistanut siskoni täysin liekaansa. Asuukin niin että näkee siskoni asuntoon, seuraa milloin palaa valo, milloin näkyy liikettä jne.
Minä olen Suuri Hylkääjä, koska muutin omilleni 18-vuotiaana. Oikeasti puhutaan Miten Hylkäsin Perheeni kun muutin opiskelemaan.
Tavaralla ja rahalla yrittää saada tahtonsa läpi edelleen. Viimeksi vanhalla matolla runnoi asiaansa...
Mikä mahtaa olla äidin trauma, millainen tausta ja historia?
Voisittekohan sisarukset ja puolisot yhdessä puhua tästä äidin omituisuudesta rakentavasti? Ja sitten muutama teistä yhdessä käydä juttelemassa hänelle, tai vaikka kirjoittaa yhteinen kirje... puhuen huolesta, avun tarpeesta (äidille) ja äidin destruktiivisesta vaikutuksesta elämäänne.
Mulla on melkein samanlainen äiti, sota-ajan vaurioittaa, narsistisesti vaurioitunut. Ensimmäisen kerran otin vaikeat asiat suoraan puheeksi kun itse olin n 30, äiti 60. Mikä draama! Auttoi kumminkin vähän aikaa. Kurinpalautuksia, eli uusia draamakohtauksia ja marttyyriesityksiä on sittemmin pitänyt katsella, ja nyt lähes 90-vuotiaana äiti on välillä tosi oivaltava mutta välillä taas ihan tonttu. Mutta tosiaan, hyvin traumaattinen tausta hänelläkin on ollut.
Tuli mieleen oma, nyt jo edesmennyt äitini, jolla oli masennusoireita. (Ei kyllä mitään noin kajahtanutta.) asetin hänelle lopulta uhkavaatimuksen: en tule käymään ennen kuin olet käynyt terveydenhoitoalan ammattilaisen kanssa juttelemassa. Käytös oli niin raskasta. Kerroin, että hän on minulle rakas ja että olen erittäin huolissani. Katsottiin sitten yhdessä sopivan ikähoitajan tms puhelinnumero, vähän taidettiin suunnitella puheluakin valmiiksi, jotta hän saa aloitetuksi. Siitä hän sitten pääsi tarvitsemansa avun piiriin. Olen edelleen sitä mieltä, että rajojen asettaminen yhdistettynä selkeään välittämisen viestiin ja konkreettiseen apuun oli rakastava teko. Selvää on, että Ap:n äiti kärsii käytöksestään ja sen seurauksista. Hänellä on varmasti todella paha olla. Yllä tuli hyviä neuvoja, kokeile myös sitä, että vastaat vieläkin selkeämmin omasta näkökulmastasi. Vaikkapa, että ”minulla on oikeus suuttua, kun keksit perättömiä juttuja miehestäni ja aiheutat sillä hänelle suurta haittaa töissä.” Olet syystä vihainen ja saat sen sanoa. Voit myös sanoa, että tekoitku ei nyt tehoa sinuun. Haluat selvittää tämän asian, ja muusta ei puhuta ennen kuin se on selvitetty. Anteeksipyyntö miehellesi olisi myös paikallaan. Vaikuttaa siltä, että itkemällä ja terveysongelmiin vetoamalla (ehkä jopa niitä teeskentelemällä/liioittelemalla/luulottelemalla - ahdistuskohtauksen oireet voi muistuttaa todella erehdyttävästi sydänkohtausta) äitisi ei tarvitse hullujen juttujensa seurauksia koskaan oikeasti kohdata, koska äidillehän ei saa suuttua... Kokeile saisitko hänet hoidon piiriin vaikka juuri huoli-ilmoituksella tai kiristämällä. Mun äidin kanssa toimi myös sellaiset ennakolta opettelemani lauseet, joita sitten toistin asettaakseni rajoja... kertaus on opintojen äiti ja näin.
Ja onnittelut hei miehelle uudesta työstä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä mahtaa olla äidin trauma, millainen tausta ja historia?
Voisittekohan sisarukset ja puolisot yhdessä puhua tästä äidin omituisuudesta rakentavasti? Ja sitten muutama teistä yhdessä käydä juttelemassa hänelle, tai vaikka kirjoittaa yhteinen kirje... puhuen huolesta, avun tarpeesta (äidille) ja äidin destruktiivisesta vaikutuksesta elämäänne.
Mulla on melkein samanlainen äiti, sota-ajan vaurioittaa, narsistisesti vaurioitunut. Ensimmäisen kerran otin vaikeat asiat suoraan puheeksi kun itse olin n 30, äiti 60. Mikä draama! Auttoi kumminkin vähän aikaa. Kurinpalautuksia, eli uusia draamakohtauksia ja marttyyriesityksiä on sittemmin pitänyt katsella, ja nyt lähes 90-vuotiaana äiti on välillä tosi oivaltava mutta välillä taas ihan tonttu. Mutta tosiaan, hyvin traumaattinen tausta hänelläkin on ollut.
Minun äitini on sotaorpo.
Ei se silti riitä syyksi siihen että pilasi kaikkien meidän neljän lapsen lapsuuden ja parhaansa mukaan sotkee myös aikuisuutta.
Eikä varsinkaan sitä että yrittää periyttää kaiken paskansa vielä lastensa lapsillekin.
Eikä hänen kanssaan voi keskustella. Hän on Uhri. Oikein mielellään.
Vierailija kirjoitti:
Mikä mahtaa olla äidin trauma, millainen tausta ja historia?
Voisittekohan sisarukset ja puolisot yhdessä puhua tästä äidin omituisuudesta rakentavasti? Ja sitten muutama teistä yhdessä käydä juttelemassa hänelle, tai vaikka kirjoittaa yhteinen kirje... puhuen huolesta, avun tarpeesta (äidille) ja äidin destruktiivisesta vaikutuksesta elämäänne.
Mulla on melkein samanlainen äiti, sota-ajan vaurioittaa, narsistisesti vaurioitunut. Ensimmäisen kerran otin vaikeat asiat suoraan puheeksi kun itse olin n 30, äiti 60. Mikä draama! Auttoi kumminkin vähän aikaa. Kurinpalautuksia, eli uusia draamakohtauksia ja marttyyriesityksiä on sittemmin pitänyt katsella, ja nyt lähes 90-vuotiaana äiti on välillä tosi oivaltava mutta välillä taas ihan tonttu. Mutta tosiaan, hyvin traumaattinen tausta hänelläkin on ollut.
Meidän perheessä on ihan tiedossa, että äidillä on ollut väkivaltaa perheessä ja köyhyyttä mikä on aiheuttanut ongelmia. Ei kuitenkaan koe tarvetta hakea apua, eikä näe oman toimintansa haitallisuutta. On omasta mielestään aina oikeassa ja kärsii vääryyttä. Järkipuhe ei tosiaan auta, vaikka rauhallisesti kertoisi. Se menee aina äidin itkemiseksi ja huutamiseksi.
Kuinka auttaa ihmistä joka kokee että olet väärässä ja hyökkäät häntä vastaan, ja että hänellä on kuitenkin auktoriteetti sinuun nähden.
Äidilläni on ajatus että hän on automaattisesti oikeassa koska on äiti.
Asiassa kuin asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä mahtaa olla äidin trauma, millainen tausta ja historia?
Voisittekohan sisarukset ja puolisot yhdessä puhua tästä äidin omituisuudesta rakentavasti? Ja sitten muutama teistä yhdessä käydä juttelemassa hänelle, tai vaikka kirjoittaa yhteinen kirje... puhuen huolesta, avun tarpeesta (äidille) ja äidin destruktiivisesta vaikutuksesta elämäänne.
Mulla on melkein samanlainen äiti, sota-ajan vaurioittaa, narsistisesti vaurioitunut. Ensimmäisen kerran otin vaikeat asiat suoraan puheeksi kun itse olin n 30, äiti 60. Mikä draama! Auttoi kumminkin vähän aikaa. Kurinpalautuksia, eli uusia draamakohtauksia ja marttyyriesityksiä on sittemmin pitänyt katsella, ja nyt lähes 90-vuotiaana äiti on välillä tosi oivaltava mutta välillä taas ihan tonttu. Mutta tosiaan, hyvin traumaattinen tausta hänelläkin on ollut.
Meidän perheessä on ihan tiedossa, että äidillä on ollut väkivaltaa perheessä ja köyhyyttä mikä on aiheuttanut ongelmia. Ei kuitenkaan koe tarvetta hakea apua, eikä näe oman toimintansa haitallisuutta. On omasta mielestään aina oikeassa ja kärsii vääryyttä. Järkipuhe ei tosiaan auta, vaikka rauhallisesti kertoisi. Se menee aina äidin itkemiseksi ja huutamiseksi.
Kuinka auttaa ihmistä joka kokee että olet väärässä ja hyökkäät häntä vastaan, ja että hänellä on kuitenkin auktoriteetti sinuun nähden.
Äidilläni on ajatus että hän on automaattisesti oikeassa koska on äiti.
Asiassa kuin asiassa.
Meidän äidillä on hyvin samankaltainen tausta. Väkivaltainen ja myöhemmin lapsensa hyljännyt äidin isä sekä äidin äiti, joka kokenut voimakasta häpeää yksinhuoltajuudestaan pienessä maalaiskylässä.
Äitiä olemme yrittäneet järjestää avun pariin useampaankin otteeseen. Kerran saimme yhteisymmärryksessä jopa ajan varattua, mutta äiti perui sen myöhemmin. Nykyään kokee, ettei tarvitse apua ja on ns. kaikkitietävä äiti, jonka sana on aina totuus.
Ap
.[/quote]
Äitiä olemme yrittäneet järjestää avun pariin useampaankin otteeseen. Kerran saimme yhteisymmärryksessä jopa ajan varattua, mutta äiti perui sen myöhemmin. Nykyään kokee, ettei tarvitse apua ja on ns. kaikkitietävä äiti, jonka sana on aina totuus.
Ap[/quote]
No, niinpä tietenkin. Kuulostaa siltä, että olette todella hyvin yrittäneet saada hänelle apua ja opetella toimimaan hänen mielenterveyden häiriöidensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin usein aika hankala äiti... viimeisimpänä se, kun kuuli että mieheni uusi pomo on nainen, niin avautui minulle, että "ei nyt vaan miehelläsi tulisi suhdetta naispomon kanssa"...
Koin tuon lietsonnan ja "huolehtimisen" melko asiattomaksi käytökseksi äitini taholta...
N36
Siitä voi toki keskustella, mikä äitiäsi vaivaa (mielenterveysongelmat, munchausen, ihan vaan narsismi?(joka taitaa linkittyä narsismin)), mutta on selvää että äitinne on kotrolloiva ja käyttää kaikkien teidän sairauksia/ongelmia/mitä tahansa mitä keksii välineenä kotrolloida teitä. Jos sinulla olisi lapsia, niin motivaatiosi vetää rajat tuollaiselle käytökselle olisi varmasti suurempi. Jos kuitenkin haluat muutoksen, ja uskallat sen tehdä tietäen että loukkaat äitisi tunteita, niin tässä vinkit:
-Nimeä hänen käytös oikein
-Aseta seuraukset käytökselle
Olet varmaankin tätä jo jonkin verran tehnyt, mutta tässä muutamia esimerkkejä.
-Äidillesi tulee tunne että sinulle on tapahtunut jotain ja soittaa sinulle sopimattomaan aikaan. Sanot hänelle: "Sinä olet keksinyt omasta päästäni, että minulla on jokin huonosti. Nyt on aivan liian myöhäinen aika soittaa minulle. Älä enää soita minulle tähän aikaan. En enää vastaa sinulle tähän kellonaikaan". Etkä vastaa.
-Äitinne ajaa mökille, koska et vastaa puhelimeen: "Sinä keksit omasta päästäsi että meille on sattunut jotain ilman mitään pohjaa. Minun ei täyty vastata yhtään kenellekään puhelimeen vaikka viikkoon jos en halua. Älä enää koskaan toimi näin. En vastaa puheluihisi nyt viikkoon, jotta opit ja ymmärrät tämän.
-Äitinne puhuu sinusta pikku prinsessana: "Miksi puhut kun olisin pikkulapsi? Tuo on loukkaavaa, olen aikuinen. Puhu minusta normaalisti puolisolleni. En halua tavata sinua usein jos puhut minusta tuolla tavalla. Ja sitten parin viikon tapailutauko.
-Äitisi esittää vakavia syytöksiä sisaruksesi puolisosta: "Miksi esität valheita x:stä? Ymmärrätkö että on rikos valedella toisesta tuollaista? Älä enää koskaan puhu minulle tuollaisia valheita."
Mitä tulee tuohon eiliseen, niin voit tänään laittaa viestin: "Hei luulin että olit puhunut siskolleni ettei minulla ole kaikki hyvin? Miksi ihmeessä valehtelet tuollaista? Tuo on todella loukkaavaa. En halua olla kanssasi hetkeen tekemisissä."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ah, kiitos ketjusta. Lisää tarinoita! Tää on niin hyvää vertaistukea.
Mulla on kanssa tollanen äärimmäisen raskas, läheisriippuvainen ja mielenterveysongelmainen äiti. Mistä sitä ees alottais, melkein kaikki edelliset kuulostaa tutuilta.
Ensinnäkin vahvasti toi "kyllä mä sen haistoin että jotain on vialla" joka helvetin kerta jos paljastaa mitään vastoinkäymisiä omassa elämässä, muka luulee tietävänsä - mutta niinhän sitä onkin oikeassa 1/100 kerrasta jos joka kerta luulee ja kerran sitten onkin jotain vialla... Myös aina omat lääketieteelliset ongelmat "ottaa omakseen" ja suuttuu ja pahastuu jos vedän rajoja että hoidan kyllä itse - ikää itsellä 30+, joten vanhemman pitäisi jo olla tajunnut 10 vuotta sitten että toisen yliajaminen päätöksenteossa ja omaa autonomiaa koskevissa asioissa ei ole enää OK. Sitäkään vähää mitä se oli lapsena ja nuorena.
Myös tunkeutunut/jäänyt vellomaan asuntooni kysymättä, siirrellyt asioita, moittinut minua jopa omasta huonotuulisuudestani kun pitkän työpäivän jälkeen tulin kotiin ja kas - äitihän se siellä istui!
Täysin rajaton ja tähän ei mikään järkipuhe meillä tehoa. Rajoja on pistetty pystyyn ja välejä katkottu, mutta on todella raskasta. Ainoa itselle helpottava muoto on estää hänet kokonaan ja olla kuin häntä ei olisi olemassa, se on ainoa keino miten hänen valtansa saa katkaistua. Muuten kyllä jaksaa tuoda oman dramaattisen mielenpahoituksensa ja yksinäisyytensä ja kaikenkattavan surkunsa esille kun häätää omalla käytöksellään näin läheiset ihmiset pois.
Omista virheistään kun hänelle huomauttaa, se on aina huomauttajan syy ja sitten lopuksi häntä saadaan lohdutella.
Muuttelee menneisyyttää ja sanottuja asioita ja tilanteita miten se hänelle sopii parhaiten, ettei minäkuva murru. Mm. heitti minut ulos 18-vuotiaana kotoa mutta jälkeenpäin hänen muistellessa asiaa on niin surkeana ja hänellä oli niiiinnn vaikeaa tyhjän talon kanssa ja nyyh kun sinäkin "muutit pois" (en muuttanut, minut potkittiin ulos). Myös muutossa hävitti minulle tärkeitä tavaroita joita olin sullonut laatikoihin ja merkinnyt tarkkaan mitä halusin itselleni, mutta hän sitten oli heittänyt ne pois tai antanut toisille lapsille/nuorille! Loukkaannuin pahasti mutta lopuksihan se meni sitten äidin nyyhkyttelyksi että kun hänellä oli silloin niin vaikeaa (kun minua potki omasta toimestaan ulos kotoa)!
Tässä vain joitain esimerkkejä. Voisin jatkaa aiheesta kuin aiheesta.
Muut pliis jatkakaa!
Minun äiti haluaa vain rahaa minulta. Aina itkee kuinka köyhä hän on ja että minun pitää "maksaa" hänelle velkani, koska hän on synnyttänyt ja kasvattanut minut (olen ainoa lapsi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun äiti haluaa vain rahaa minulta. Aina itkee kuinka köyhä hän on ja että minun pitää "maksaa" hänelle velkani, koska hän on synnyttänyt ja kasvattanut minut (olen ainoa lapsi).
Siitä lähtien kun menin eka kerta naimisiin, olen antanut hänelle rahaa enemmän tai vähemmän. Nyt kun on itselläni jo kaksi lastenlasta, tuhlaan mieluummin niihin.
Huh, kuulostaapa tutulta! Tosin oma äitini oli lisäksi myös väkivaltainen minua kohtaan. Itseni suojaamiseksi en ole nykyään enää missään tekemisissä.
näettekö painajaisia äideistänne?
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on pahasti läheisriippuvainen narsisti.
Hyvin sanottu, oma äitini on juuri tuollainen, läheisriippuvainen narsisti. Hänessähän ei ole koskaan mitään vikaa, marttyyri henkeen ja vereen. Aina oli syyttämässä minua kaikesta ja isän sekoitti mukaan, voi voi miten nyt äitisi mielen menit pahoittamaan. Äitini on sairas hullu ja onneksi olen päässyt hänestä eroon. Laitoin välit poikki en jaksanut hänen hullua käytöstään enää.
Meilläkin on tuttua tuo että No hän tiesi /vaistosi /arvasi että jotain on, vaikka se ei olisi aikaisemmin mitenkään käytökseeni vaikuttanut.
Vaikka jos illalla tulee jotain mistä ärsyynnyn, sanoo että huomasi aamulla jo että nyt on jotain. =ei ollut.
Erittäin tuttua on myös ettei voi kritisoida, kun sitten saa olla lohduttamassa.
Ja myös tuo, että vääristelee miten asiat menivät, aina omaksi edukseen. Meillä on vielä koko perhe sitä mieltä että mä olen epävakaa ja vaikea ja arkikielessä sekaisin, niin että mun sana hänen sanaansa vastaan on aina että no sää oot sekaisin taas ja et tajua todellisuutta kunnolla. =tajuan todellisuutta ihan hyvin, en ole psyykkisesti sekaisin. En nyt enkä ole ollut.
Tiedän että gaslighting on narsistille tyypillistä mutta miksei rajattomillekin
Tätä ketjua on raskasta lukea. Olen löytänyt äitini piirteitä monista kommenteista. Kyllä, minullakin on rajaton, kontrolloiva, manipuloiva ja tasapainoton äiti, joka ei päästä minusta irti eikä jätä rauhaan, vaikka olen aikuinen ja yli 40 v. Mikään puhe tai keskustelun avaus hänen käytöksestään ei onnistu, koska hänen mielestään hänessä ei ole mitään vikaa. Huolehtivaisuutta hänessä ei ole pätkääkään, hän on äärimmäisen itsekeskeinen ihminen, joka halveksii muiden heikkouksia, vaikka omista vaivoistaan voikin puhua loputtomasti. Olen kieltänyt vierailut, koska en jaksa seurata sitä kaappien aukomista ja paikkojen nuuskimista, elämäni arvostelua ja tylyä kommentointia, ja kaiken sen lisäksi äitini kinuaa minulta tavaroita tai vaatteita itselleen. Olen kieltänyt myös soittamasta, sillä en kestä kyttäyspuheluita järjettömiin kellonaikoihin (esim. aikaisin su-aamuna), mutta soittokielto on poikinut vain huomionkipeitä tekstareita vailla mitään asiaa. Lukemattomia kertoja olen miettinyt lopullista välien katkaisua, sillä äitini tukahduttaa elämääni.
Ap, Osa kuulostaa hyvin samalta kuin oma äitini.
Äiti pahoitti mielensä mistä milloinkin itse keksitystä vääryydestä, ja vika oli meidän lasten. Tilanteet päättyi aina siihen äidin itkemiseen ja kiukutteluun.
Ymmärsin myös vasta aikuisena että mulla olisi ollut oikeus jonkun asteiseen yksityisyyteen jo teininä kotona asuessa.
Mulla ei ole ratkaisua ikävä kyllä, se on edelleen aikuisena rasittavaa.
Ainoa mikä auttaa, on etten anna sen mennä ihon alle. Jos äiti loukkaantuu ja itkee jostain itse keksitystä, sanon että rauhoittuu ja jatketaan sitten. Sen auktoriteetti on loppunut muhun.
Vaikeaa on sekin että isä on aina äidin puolella, vaikka äiti karjuisi naama punaisena aikuisille lapsilleen taas jostain itse keksimästään vääryydestä.
Millä termeillä tästä aiheesta löytyisi suomeksi tietoa? Tai edes englanniksi?