Lue keskustelun säännöt.
Raskas/rajaton äiti
29.01.2020 |
Kirjoitan nyt tänne kuullakseni muiden ajatuksia ja kokemuksia asiasta.
Meitä on neljä aikuista sisarusta. Äitimme on aina ollut sellainen hieman hösöttävä tapaus, esim. lapsena meitä on kiikutettu päivystykseen joka ikisestä kolhusta ja naarmusta. Itselläni on myös oikeasti eräs perussairaus, joskin hyvin lievänä (pärjään tälläkin hetkellä ilman lääkkeitä) ja lapsena tuntui, että äiti liioitteli oireitani lääkäreille. Jouduin teini-ikään saakka käymään vaikka missä tutkimuksissa kun äitini mukaan oireeni olivat niin voimakkaat, vaikka itse en kokenut niitä niin. Teini-iässä tutkimuksissa hyppääminen loppui, kun lääkärit alkoivat myös kuuntelemaan minua ja lopulta sain sanottua, etten halua äitiä mukaan vastaanotolle.
Äidillä tuntuu olevan jatkuva huoli meistä lapsista. Kehittelee päässään vaikka minkälaisia kauhuskenaarioita siitä, mitä meille voisi sattua. Esim. tuohon sairauteeni liittyen saattaa soittaa myöhään illalla/aikaisin aamulla, koska hänelle on tullut voimakas tunne, että olen tyyliin tukehtunut. Ja sairauteni ei ole siis mikään henkeä uhkaava, ei mikään epilepsia tms. missä kohtauksiin/oireisiin ei voi varautua. Kerran on lähtenyt ajamaan mökille, jossa olimme puolisoni kanssa, koska emme vastanneet puolen tunnin sisällä tulleisiin useampiin puheluihin (olimme saunassa). Hän oli varma että olemme kuolleet häkämyrkytykseen.
Meidän kenenkään puolisoja äiti ei ole koskaan hyväksynyt eli on sellainen hirviöanoppi. Etenkin seurustelusuhteiden alkuvaihe on vaikeaa aikaa ollut aina äidille. Pitää puolisoille puheita "tämä on minun pieni prinsessa" tai "tämä on minun pieni poika", siis aikuisille ihmisille :D
Kun seurustelu on jatkunut pidempään, on äiti pystynyt vähän paremmin hyväksymään puolisot. Mutta silti kehittelee kaikenlaista draamaa, esim. kuinka veljeni vaimo on hänen kanssaan yhdessä vain rahan takia tai kuinka siskoni puoliso on varmasti salaa väkivaltainen ja kontrolloiva. Minä ja puolisoni olemme äidin mielestä koko ajan eroamassa ja ollaan siis oltu yhdessä jo monta vuotta ja tyytyväisiä ollaan itse parisuhteeseemme, ei riidellä tms.
Äiti on myös kovin rajaton. Jos kutsumme kylään saataa alkaa käydä läpi kaappeja ja loukkaantuu ihan itkuun saakka kun tästä huomauttaa. On myös sisarusten lapsia vahtiessa käynyt heidän koko kodin läpi muka "siivotessaan". Kun tiesi, että olemme viikon ulkomaan matkalla oli mennyt meidän asuntoon sisään vara-avaimella ja sisustanut koko kämpän uusiksi. Siis hankkinut uusia verhoja ja huonekalujakin! Tästäkin tuli kauhea itku, kun emme ilahtuneet asiasta ja otimme vara-avaimen häneltä pois.
Eilen soitin muuten vaan äidilleni vaihtaakseni kuulumisia. Äiti vastasi puhelimeen "Onko jotain sattunut?" Ja alkupuhelu meni vakuutteluun, että kaikki on kunnossa. Puhelun jälkeen sain viestin, että miksi soitin ja onko joku hätänä. "Kyllä äidille voi kertoa, äiti vaistoaa tällaiset asiat" Oli myös soittanut siskolleni, että minulla on nyt jotain "vaikeaa" meneillään, tietäisikö sisko mitä.
Tämä on tosi uuvuttavaa ja tuli sellainen tunne, että nyt pitäisi saada etäisyyttä. Ollaan sisarusten kanssa yhdessä ja erikseen puhuttu äidille tästä hänen käyttäytymisestään, mutta se loppuu aina itkuun äidin osalta ja sitten saadaan isältä kuulla, kuinka äidille on tullut rytmihäiriöitä tai kuinka äiti ei ole saanut nukuttua kun niin meitä murehtii.
Onko muilla kokemuksia tällaisesta ja miten olette asian ratkaisseet?
Kommentit (92)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nosto.
Jatkoa kertomuksille rajattomuudesta. Onko teille tuttuja 90-luvulla lapsille tehdyt säästötilit, jonne sitten isovanhemmat ja oma äiti joskus tallettivat rahaa, jotta lapsi täysi-ikäistyttyään voi käyttää ne johonkin tarpeelliseen?
No, mulla oli sellainen. Olin sitten siinä 18-19 vuoden ikäisenä sellaisessa elämäntilanteessa, että olin todella iloinen ja helpottunut että sellainen oli minua varten tehty kun sain tietää. Päätettiin, että nostan ne rahat ja tili lopetetaan ja saan rahat täysimääräisenä. Ja eikä mitä :D Äiti tuli siihen osille että koska hän niitä rahoja sinne laittoi niin hänelle myös iso osa kuuluu koska sitä ja tätä!
....Eikös tästä nyt mennyt vähän se pointti sitten. Olis tehnyt oman säästötilin jos meinas tulla lokkeilemaan. Hirveän itkun ja riitelemisen ja uhriutumisen jälkeen hän sai kiristettyä itselleen noin kolmasosan säästetyistä rahoista jos muistan oikein. Haukkui minut itsekkääksi ja kaikkea muuta. Olin kovin hämmentynyt ja vihainen (olen edelleen joo).
Tottakai olisin antanut tai lainannut äidilleni rahaa jos hän olisi sitä erikseen pyytänyt, mutta ei näin.
-53
Todella inhottavaa ja täysin väärin toimittu. Olen pahoillani puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
Nosto.
Jatkoa kertomuksille rajattomuudesta. Onko teille tuttuja 90-luvulla lapsille tehdyt säästötilit, jonne sitten isovanhemmat ja oma äiti joskus tallettivat rahaa, jotta lapsi täysi-ikäistyttyään voi käyttää ne johonkin tarpeelliseen?
No, mulla oli sellainen. Olin sitten siinä 18-19 vuoden ikäisenä sellaisessa elämäntilanteessa, että olin todella iloinen ja helpottunut että sellainen oli minua varten tehty kun sain tietää. Päätettiin, että nostan ne rahat ja tili lopetetaan ja saan rahat täysimääräisenä. Ja eikä mitä :D Äiti tuli siihen osille että koska hän niitä rahoja sinne laittoi niin hänelle myös iso osa kuuluu koska sitä ja tätä!
....Eikös tästä nyt mennyt vähän se pointti sitten. Olis tehnyt oman säästötilin jos meinas tulla lokkeilemaan. Hirveän itkun ja riitelemisen ja uhriutumisen jälkeen hän sai kiristettyä itselleen noin kolmasosan säästetyistä rahoista jos muistan oikein. Haukkui minut itsekkääksi ja kaikkea muuta. Olin kovin hämmentynyt ja vihainen (olen edelleen joo).
Tottakai olisin antanut tai lainannut äidilleni rahaa jos hän olisi sitä erikseen pyytänyt, mutta ei näin.
-53
Mun mieheni äiti oli luvannut säilyttää hänen kesätyörahat, ja kun mies oli sitten talvella kysynyt rahoja, niin oli käyttänyt ne koko perheen joululahjoihin. Jostain syystä en suostunut siihen, että anoppi aukaisee lapsellemme tilejä.
Kaikissa perheissä aikuiset ei ole aikuisia. Joissain perheissä lapset ovat vanhempia ja aikuinen lapsi. Kyllä tuollaista käytöstä selittää vain joku persoonallisuushäiriö tmv.
Ainakin äiti on kantanut huolta teistä. Mielummin lääkäriin vaikka turhasta, kuin ei edes tarpeesta. Tuo tavaroiden tonkiminen voisi ehkä loppua ihan puhumalla.
Vierailija kirjoitti:
Minun äiti haluaa vain rahaa minulta. Aina itkee kuinka köyhä hän on ja että minun pitää "maksaa" hänelle velkani, koska hän on synnyttänyt ja kasvattanut minut (olen ainoa lapsi).
Tässä on kyse vaille jäämisen tunteesta. Tuolla rahalla ei sinänsä ole merkitystä, vaan hän kokee, että muiden pitää antaa hänelle jotain, juuri hänelle ollaan "velkaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut, jotka olette katkaisseet välit tai muuten olette vain vähän tekemisissä koette esimerkiksi äitienpäivät, joulut, sukujuhlat ynnä muut?
Minulla on niin, että olen yksin jäänyt suvun ja lapsuusperheeni ulkopuolelle. Veljeni sai äidiltämme minuun (tyttäreen) verrattuna erilaisen kasvatuksen ja kohtelun, ja he ovat edelleen ok väleissä keskenään. Veljeni ei ymmärrä yhtään, miksi en tule jouluksi tai synttäreille, mutta eihän äiti häntä lyönytkään tai latistanut itsetuntoa täysin.
Tuntuu välillä surulliselta ja epäreilulta, että lapsuuden hirveyksien jälkeen äidittömyys ja suvuttomuus lyö kasvoille vielä aikuisenakin monta kertaa vuodessa.
Varamummoja ja vaarejakin on, voisiko jostain löytää myös muun varasuvun? :D
Välillä miehen vanhempien kanssa, väillä ystävien kanssa ja välillä oman perheen kesken. Äitienpäivä ollaan aina keskenämme, anoppi tietää tilanteen ja on hienotunteisesti hyväksynyt tämän, vaikka heidän suvussaan on perinteisesti juhlittu mummojakin äitienpäivänä. Miehen vanhempien kanssa tuntuu välillä pahalta, koska perinteet on niin erilaiset ja tulee ikävä omia, siksi ollaan joulut usein keskenämme. Lasten synttärit ja esim. omat kolmikymppiset menee ystävien kanssa, ja välillä muutkin juhlat. Oman suvun juhlia on välillä ikävä, koska ei minua niihinkään enää näytetä kutsuvan, vaikka välit on poikki vaan vanhempiin ja toiseen siskoon. Pidän joka tapauksessa itseäni onnekkaana, kun on paljon muita ihmisiä ympärillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"sinä et ymmärrä miltä äidistä tuntuu!" on meilläkin tavallinen. Olipa kyse sitten vaikka siitä että kertoo jostain itselleen vaikeasta asiasta.
Toisaalta, joskus voi olla myös tosi ymmärtäväinen ja tukea. Mutta sitä ei koskaan tiedä. Eikä tiedä koska se loppuu, ja käyttääkö myöhemmin sua vastaan niitä asioita vai ei.
Ja aina saa olla varuillaan, ikinä ei tiedä mistä tänään loukkaantuu.
Tietenkään kukaan muu ei saa käyttäytyä niin, hän saa.
Voisin kirjoittaa miljoona asiaa tänne, mutta tunnistan hyvin paljon noista mitä on jo.Mulla kesti pitkälle aikuiseksi ennen kuin tajusin ettei se ole normaalia, ja ettei kavereiden äidit esim huuda niille tyhjästä. Siis vielä aikuisille lapsille huuda. Tai että ne saa jutella sisarukset keskenään ilman että äiti tulee siihen 'hössöttämään' niin kun ap tais sanoa.
Kuulostaa tutulta. Koskaan ei tiedä, mihin niitä asioita lopulta käyttää. Olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että ei pidä kertoa mitään erityistä. Tämä on ollut vaikeaa, koska tietysti sitä haluaisi ajatella, että äiti on ihminen, jolle asiansa voi jakaa. Ja varmasti pitkään tämä on toiminutkin näin siksi, että lohdutusta tai apua saattaa joskus saada.
Äidilläni on ollut myös tapana sanoa jonkin kertomani uutisen yhteydessä, että hän kyllä tiesi jo. Niin kipeää se on tehnyt, kun aikuinen lapsi ei olekaan kertonut hänelle kaikkea etukäteen vaan vasta asian jo tapahduttua. Silloin kun vielä kerroin asioistani, hän saattoi soitella muille, uutisesta vielä tietämättömille puheluita tyyliin "oletkos kuullut 'Tiinasta' jotain? Kyllä hän varmasti sinullekin pian soittaa". Äiti myös jatkuvasti vähättelee nuorempia ihmisiä ja tytöttelee kolmekymppisiä. Koen tämän erittäin loukkaavana käytöksenä.
Äiti on myös kova loukkaantumaan eli jos otan puheeksi hänen käytöksensä, saattaa juurikin seurata itku, jonka tavoitteena on ilmeisesti saada ihmiset siunailemaan, että on siinäkin tytär, kun vanhaa äitiään itkettää. Sairasta.
Meillä on yhden lähisukulaisen kanssa samanlaista käytöstä, ja hän saa nykyään tietää kaikesta viimeisenä. Jokaisessa isossa asiassa soitetaan kaikki kaukaisemmatkin sukulaiset läpi ennen häntä. Loukkaavinta on ollut raskausuutisten kertominen kaikille muille ennen kuin olemme itse ehtineet. Joitakin asioita on myös kertonut vääristellen ja liioitellen muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni juttu kuulostaa niin tutulta. Lapsena oma äitini riehui ja raivosi milloin mistäkin, muistan lapsena pelänneeni usein. Joskus kävi lievästi käsiksikin raivoissaan. Kertoi usein, kuinka odottaa, että muutan jo pois. Toisaalta oli ihan hirveän symbioosissa, minä olin varmaan äidille vain hänen itsensä jatke, kaikki saavutukseni olivat oikeastaan hänen saavutuksia jne. Tiettyjä sairausasioita peloteltiin todella paljon, että jos sitä ja sitä tapahtuu, niin kuolen varmasti. Raha on aina ollut kiristyskeino, samoin lahjat, kaikesta pitää olla kiitollinen, sellaisistakin asioista, joita ei ole pyytänyt. Oli raskasta avata lahjoja, kun kasvojen ilmeitä vahdittiin ja myöhemmin äiti valitti, että ei tainnut olla mieleinen, kun naama oli tuollainen. Aina muistutetaan siitä, mitä on hyväksi tehnyt.
Meidän sisarusten seurustelukumppaneita tai puolisoita ei ole koskaan hyväksynyt, ovat kaikki huonoja ihmisiä ja mitä vielä. Ei ole osannut päästää irti - puhuu meistä, aikuisista ihmisistä, vielä "vauvoinaan" ja "pikku kultinaan". Minulle "vitsaili" aina nuorena, että yksi pitäisi jäädä äidille palkaksi, sama meno jatkuu nyt aikuisenakin. Kokee, että hänellä on
Onko kellään kokemusta siitä, että terapeutti näitä juttuja kuunnellessa yrittää tuoda äidin hyviä puolia aina voimakkaasti esiin? Että onhan äidissäsi tämä ja tämä hyvää jne. Tottahan se onkin, mutta tämä mietityttää
Vierailija kirjoitti:
Moni juttu kuulostaa niin tutulta. Lapsena oma äitini riehui ja raivosi milloin mistäkin, muistan lapsena pelänneeni usein. Joskus kävi lievästi käsiksikin raivoissaan. Kertoi usein, kuinka odottaa, että muutan jo pois. Toisaalta oli ihan hirveän symbioosissa, minä olin varmaan äidille vain hänen itsensä jatke, kaikki saavutukseni olivat oikeastaan hänen saavutuksia jne. Tiettyjä sairausasioita peloteltiin todella paljon, että jos sitä ja sitä tapahtuu, niin kuolen varmasti. Raha on aina ollut kiristyskeino, samoin lahjat, kaikesta pitää olla kiitollinen, sellaisistakin asioista, joita ei ole pyytänyt. Oli raskasta avata lahjoja, kun kasvojen ilmeitä vahdittiin ja myöhemmin äiti valitti, että ei tainnut olla mieleinen, kun naama oli tuollainen. Aina muistutetaan siitä, mitä on hyväksi tehnyt.
Meidän sisarusten seurustelukumppaneita tai puolisoita ei ole koskaan hyväksynyt, ovat kaikki huonoja ihmisiä ja mitä vielä. Ei ole osannut päästää irti - puhuu meistä, aikuisista ihmisistä, vielä "vauvoinaan" ja "pikku kultinaan". Minulle "vitsaili" aina nuorena, että yksi pitäisi jäädä äidille palkaksi, sama meno jatkuu nyt aikuisenakin. Kokee, että hänellä on
Onko kellään kokemusta siitä, että terapeutti näitä juttuja kuunnellessa yrittää tuoda äidin hyviä puolia aina voimakkaasti esiin? Että onhan äidissäsi tämä ja tämä hyvää jne. Tottahan se onkin, mutta tämä mietityttää
Tuo on tuttua, että kaikesta piti aina olla kiitollinen. Siis terveellä tavalla tietenkin olin ja olen edelleen. Mutta jos jotain sai, siitä muistutettiin ja sitten piti vaan hymyillä ja olla kiltisti kun on kerran saanut jotain.
Aina myös käänsi sanomisia ja sitten uhriutumalla syyllisti.
Kirjoitin aiemmin tänne ketjun siitä kuinka äitini sanoi että minä en pysty lapsia tekemään. Se on mielessä aina välillä ehkä niistä loukkauksista eniten. Ja sen se heitti vain nauraen kuin ei mitään. Useamman kerran kuitenkin. Ja on sanonut sen muillekin.
Ja joo, toikin on tuttua että kun jollekin puhuu asiasta, niin mietitään sitten niitä hyviä asioita tai vähätellään että no onhan se äitikin erehtyväinen. On joo, mutta jos äiti järjestäen lyttää lapsiaan, uhriutuu, huutaa ja itkee vaikka mitään ei ole tapahtunut, niin kyllä sitä sellaista pitäisi saada puhumalla käsitellä.
Ei se ole normaali ympäristö kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äiti ei ole läheskään yhtä paha kuin monet muut, mutta rajojen ylittämistä on ollut ja paljon. Haluaisi vieläkin huolehtia minusta kuin pikkulapsesta.
Toisaalta koska olen aikuinen, ei enää osaa olla minun kanssani, ei ole tekemisissä, eikä juttele. En voi jakaa asioita ja huolia, koska suuttuu niistä.
Haluaisi huolehtia meidän lapsista, mutta sitten kun ”saa” huolehtia, valittaa siskolleen miten taas on hyväksikäytetty.
Minun ongelmani on se, että en ole koskaan oikein uskaltanut sanoa vanhemmilleni vastaan, enkä vieläkään, vaikka ole 46. Tunnen ihan pyörrytystä jos ajattelenkin, että pitäisi.
Nosto.
Jatkoa kertomuksille rajattomuudesta. Onko teille tuttuja 90-luvulla lapsille tehdyt säästötilit, jonne sitten isovanhemmat ja oma äiti joskus tallettivat rahaa, jotta lapsi täysi-ikäistyttyään voi käyttää ne johonkin tarpeelliseen?
No, mulla oli sellainen. Olin sitten siinä 18-19 vuoden ikäisenä sellaisessa elämäntilanteessa, että olin todella iloinen ja helpottunut että sellainen oli minua varten tehty kun sain tietää. Päätettiin, että nostan ne rahat ja tili lopetetaan ja saan rahat täysimääräisenä. Ja eikä mitä :D Äiti tuli siihen osille että koska hän niitä rahoja sinne laittoi niin hänelle myös iso osa kuuluu koska sitä ja tätä!
....Eikös tästä nyt mennyt vähän se pointti sitten. Olis tehnyt oman säästötilin jos meinas tulla lokkeilemaan. Hirveän itkun ja riitelemisen ja uhriutumisen jälkeen hän sai kiristettyä itselleen noin kolmasosan säästetyistä rahoista jos muistan oikein. Haukkui minut itsekkääksi ja kaikkea muuta. Olin kovin hämmentynyt ja vihainen (olen edelleen joo).
Tottakai olisin antanut tai lainannut äidilleni rahaa jos hän olisi sitä erikseen pyytänyt, mutta ei näin.
-53