Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joiden suhde ei alkanut ihastumisesta?
20.01.2020 |
Olen ollut miehen kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta ja voin sanoa etten ole ihastunut häneen kertaakaan, en edes alkuvaiheessa. Jotenkin kuitenkin keskustelun lomassa tunteeni heräsivät ja olemme nyt parhaat ystävät ja kestänyt tähän päivään saakka. Pystyisittekö olemaan suhteessa jos ihastuksen tunteita ei ole koskaan ollut?
Kommentit (35)
Tuli tästä ketjusta jotenkin surullinen olo. Onko rakkaus tosiaan niin harvinaista, että useimmat eivät sitä koe? Ovatko useimmat parisuhteet muodostuneet vain mukavuudenhalusta? Perustuvatko useimmat parisuhteet jollekin muulle kuin rakkaudelle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli tästä ketjusta jotenkin surullinen olo. Onko rakkaus tosiaan niin harvinaista, että useimmat eivät sitä koe? Ovatko useimmat parisuhteet muodostuneet vain mukavuudenhalusta? Perustuvatko useimmat parisuhteet jollekin muulle kuin rakkaudelle?
Eihän ihastuminen ja rakkaus ole sama asia!!! Erittäin syvää rakkautta voi tuntea, vaikka ei missään vaiheessa olisi sukat pyörineet jaloissa. Itselläni on tällainen suhde. Mies tuli elämääni ollessani vaikeassa elämäntilanteessa, jossa en kyennyt tuntemaan mitään itsesääliä kummempaa tunnetta, oli tuki ja turva ja osaltaan auttoi minut ylös suosta ja kas kummaa, kun elämä alkoi näyttää valoisammalta, tajusin rakastavani tuota miestä syvästi. Hän on minulle erittäin tärkeä ja rakas ja seksikin toimii, vaikka en ole koskaan tuntenut mitään sydämentykytyksiä hänen läsnäollessaan. Meillä on myös todella mukavaa yhdessä ja kaipaan häntä kovasti, kun emme ole yhdessä.
Kyllä, mutta en ole ihastunut häneen myöhemminkään. Rakastan kyllä, mutta lähinnä ystävänä.
Vierailija kirjoitti:
No täällä on toinen. En ole ollut koskaan kumppaniini ihastunut, ihan ystävyyttä tunnen häntä kohtaan. Kaipaan kyllä rakastumista, kemiaa ja huumaa. Tässä suhteessa saan kyllä välittämistä, läheisyyttä, seksiä, hyviä keskusteluja ja mukavaa yhdessäoloa. Mutta intohimo, rakastuminen ja sen kehittyminen rakkaudeksi, vahva kemia ja halu... nämä kaikki puuttuvat. Ja kyllähän tämä tuntuu erilaiselta, laimealta, jos vertaan aiempiin kokemuksiini, joissa sitä ihastusta ja intohimoa oli.
En vaan pystyisi. Ei, ei, ei ja ei.
Itse en ollut ihastunut suhteen alussa (hän oli kiinnostunut ja ehdotti sitkeästi tapaamista, lopulta suostuin tapaamiseen lähinnä siksi, että pyytely lakkaisi, mutta tapaamisessa heräsikin kiinnostus). Ihastus heräsi paremman tutustumisen myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmänkin ajautunut. Vähän niin kuin paremman tekemisen puutteessa. Nyt on menty monta vuotta sinkkuna kun on ollut mielekästä tekemistä. Ihmiset on kuitenkin sellaisia, että kun yhtälöstä poistaa seksin, niin mitään ei jää. Ei ole panettanut, ei ole tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli tästä ketjusta jotenkin surullinen olo. Onko rakkaus tosiaan niin harvinaista, että useimmat eivät sitä koe? Ovatko useimmat parisuhteet muodostuneet vain mukavuudenhalusta? Perustuvatko useimmat parisuhteet jollekin muulle kuin rakkaudelle?
Eihän ihastuminen ja rakkaus ole sama asia!!! Erittäin syvää rakkautta voi tuntea, vaikka ei missään vaiheessa olisi sukat pyörineet jaloissa. Itselläni on tällainen suhde. Mies tuli elämääni ollessani vaikeassa elämäntilanteessa, jossa en kyennyt tuntemaan mitään itsesääliä kummempaa tunnetta, oli tuki ja turva ja osaltaan auttoi minut ylös suosta ja kas kummaa, kun elämä alkoi näyttää valoisammalta, tajusin rakastavani tuota miestä syvästi. Hän on minulle erittäin tärkeä ja rakas ja seksikin toimii, vaikka en ole koskaan tuntenut mitään sydämentykytyksiä hänen läsnäollessaan. Meillä on myös todella mukavaa yhdessä ja kaipaan häntä kovasti, kun emme ole yhdessä.
Niin mutta moni tässä keskustelussa nimenomaan sanoo, ettei rakasta kumppaniaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole ikinä ollut tietoisesti ihastunut kehenkään, oon vaan jossain vaiheessa huomannut et ups, oonpa suhteessa. Yleensä oon kieltänyt kaikki tunteeni loppuun asti, ettei vaan sattuisi. Nykyinen on ainoa jota en ole itse jarrutellut, olin ihan hänen lumoissaan heti alusta asti, siitä on nyt 5 vuotta.
Näin jälkikäteen kun miettii niin kyllä niitä ihastumisia on ollut enemmänkin en vain ole osannut tunnistaa niitä tunteita sillä nimellä.
Vierailija kirjoitti:
Itse en ollut ihastunut suhteen alussa (hän oli kiinnostunut ja ehdotti sitkeästi tapaamista, lopulta suostuin tapaamiseen lähinnä siksi, että pyytely lakkaisi, mutta tapaamisessa heräsikin kiinnostus). Ihastus heräsi paremman tutustumisen myötä.
Kiitos kaunis, että jaoit kokemuksesi. Se antoi toivoa ja uskoa tulevaan. Olen jo ennättänyt pelkäämään, että en koskaan saa tai löydä parisuhdetta. Ikää minulla tosin on vasta 30 vuotta, enkä ole siis koskaan ollut vielä parisuhteessa. Ja alan olla pikkuhiljaa vakuutunut, ettei kukaan ihastu saati rakastu minuun ensi-silmäyksellä.
Ei vaikka mitään isompaa puutetta ei mielestäni ulkonäössäni tuskin luoneesanikaan; kavreia ja ysäviä minulla ja muita läheisiä minulla on ja on ollut. Mutta turhauttaa tai on jo turhauattanut jo pidempään kun on jo itse ennätäny toiseen ihastua ja uskoen ja luottaen, että nyt "Se" tapahuu, niin pian onkin taas saanut havaita, että kaikki on ollut vain omaa kuvtielmaa ja haavetta. Unelmahöttöä
Pakeisa selviämiseen menee aikansa, vielä en voi sanoa tottuneeni niihin.
Mutta pieni pelon siemen on alkanu versoa sisälläni, joka tunkee ja kasvattaa epäluuloisuutta sisälläni kysyen: Miten kuvitelen tai uskon enää löytäväni keään jonka kanssa tunne tulevasta olisi jaettu ja molemmin puolinen, yhteinen.
Ei hänen (tai minun) kaikesta tarvitse olla samaa mieltä ja totta kai tosiella, saa etten sanoisi pitää olla myös omia jutuja ja puuhia mutta suurista linjoista olisi syyä olla samaa mieltä. Edetä ja kulkea niin, että jossain vaiheessa me voisimme todeta tai huomata olevamme toinen tosiamme tukeva ja samaa suuntaa kohti kulkeva pari.
Pelkään, että tämä nyt iduillaan oleva epäluuloisuuteni pian kasvaa niin isoksi möykyksi, tehden minusta ni-in epävarman, että se näkyy ja tai muutoin välittyy kaikkialle missä liikun tai olen. -Epävarmuus ja arkuus taas ei luullakseni ole mitenkään erityisen viehättävää.
Nurinkurista asiassa on se, että en koe itse muutoin olevani mitenkään erittyisen arka saati ujo, vaan koen tulevani yleensä hyvin juttuun erilaisten ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Ja mikäpä olleessa onneksi sinkkunakin voi elää ihan hyvää ja laaddukasta elämää. - - Olen vielä niin nuori, että en osaa vielä pelätä saati ajatella, että eläiisin loppuikäni yksin. En siis koe olevani -koputtaa puuta.- olevani eriyisen yksinäinen.
En vaikka läheisyyden kaipuu ja halu on toisinaan aivan pakahduttava ja tuskallista, mutta minkäs teet. - Plaash. ulipas taas aikamoinen minä minä postaus, niin että kiitos jos jaksoit lukea tähän asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole, jos ei ole minkäänlaista kipinää niin miksi ihmeessä kukaan menisi suhteeseen? Paitsi jos mennään lompakon perässä.
Läheisyys, seksi, mukava yhdessäolo... Jos tuntuu ettei löydä tai saa niitä, joiden kanssa olisi kipinää. Jotkut nuoremmat voivat haluta esim. perustaa perheen, eikä silloin kipinöitä voi odotella jonnekin nelikymppiseksi - jotkut saattavat ottaa jonkun "ihan kivan", jonka kanssa on mukava olla ja arki sujuu, ja saa samalla sitä seksiä ja läheisyyttä, niin ainakin sitä kautta voi perustaa perheen. Ja joillain sitten taas ei ole niin valinnanvaraa - jos tietää, ettei itse oikein viehätä vastakkaista sukupuolta ja vaan pakkeja tulee kaikkialta, silloin moni ottaa sen ensimmäisen ja ainoan, jonka sattuu saamaan. Niin, ja sitten jotkut eivät ehkä edes mitään kipinöitä kaipaa - tai ainakin uskovat, etteivät kaipaa. Voivathan jotkut pelätäkin suuria tunteita, en tiedä miksi, ehkä jostain itsekontrollin menettämisen pelosta, läheisyyden pelosta, ties mistä syystä.
Mitä iloa siitä seksistä on ilman kipinää ( jos mainitsemasi lisääntyminen jätetään pois laskuista)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suoraan ihastuksesta alkanut suhde (eli ei kaveruutta tmv ennen) on siinä suhteessa vaarallinen, että ihastuksissaan antaa huonoja puolia helpommin anteeksi. Jos vaikka ihastus on siivoton, niin se on alussa söpöä, mutta ihastuksen laantuessa se alkaa ärsyttämään. Kaveruudesta alkanut taas pitää sitä siivottomuutta alusta asti huonona asiana, ja voi heti suhteen alussa mainita asiasta napakasti.
En ymmärrä. Molemmissa suhteissa se siivottomuus yhtä lailla joko muodostuu deal breakeriksi tai sitten ei.
Ensimmäisessä sitä kestetään vuosi-pari kunnes ihastus laantuu. Toisessa sitä kestetään pari kuukautta jos sitäkään. Se voi myös olla se kynnyskysymys alkaako koko suhteeseen vai ei.
Sille sotkuisemmalle tuollainen pinnallisuus ja pikkusieluisuus toisessa on taatusti kynnyskysymys.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole ikinä ollut tietoisesti ihastunut kehenkään, oon vaan jossain vaiheessa huomannut et ups, oonpa suhteessa. Yleensä oon kieltänyt kaikki tunteeni loppuun asti, ettei vaan sattuisi. Nykyinen on ainoa jota en ole itse jarrutellut, olin ihan hänen lumoissaan heti alusta asti, siitä on nyt 5 vuotta.
Näin jälkikäteen kun miettii niin kyllä niitä ihastumisia on ollut enemmänkin en vain ole osannut tunnistaa niitä tunteita sillä nimellä.
Sama. Vitsinä kerronkin kavereille ja ystäville, että olen viimeinen joka saa tietää minun ihastuneen. Ystävät huomaa ensimmäisinä ja ihastumisen kohde sitten toiseksi viimeisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No täällä on toinen. En ole ollut koskaan kumppaniini ihastunut, ihan ystävyyttä tunnen häntä kohtaan. Kaipaan kyllä rakastumista, kemiaa ja huumaa. Tässä suhteessa saan kyllä välittämistä, läheisyyttä, seksiä, hyviä keskusteluja ja mukavaa yhdessäoloa. Mutta intohimo, rakastuminen ja sen kehittyminen rakkaudeksi, vahva kemia ja halu... nämä kaikki puuttuvat. Ja kyllähän tämä tuntuu erilaiselta, laimealta, jos vertaan aiempiin kokemuksiini, joissa sitä ihastusta ja intohimoa oli.
Mikä on motiivi olla suhteessa, jossa haaveilee jostakin muusta? Jotenkin vielä pystyn ymmärtämään rakastumisesta alkaneen pitkän suhteen hiipumisen toveruudeksi ja vaikeuden lähteä siitä, mutta miksi aloittaa suhdetta ilman romanttisia tunteita?
Itselleen täysin täydellistä kumppania ei ole olemassa. Jos siis hylkää jokaisen ehdokkaan, josta löytää jonkin virheen, niin yksin saa jatkaa. Rakkautta on myös se, että osaa olla toisen kanssa sen ärsyttävistä piirteistä huolimatta.