Mitä kaikkea häpeätte? Vertaistukea vailla...

hävettää tänne kirjoittelu...klikkaan aina toisen välilehden auki, kun kuuluu askelia.

t. mies

Häpeän aikusta lastani, joka vain juopottelee ja nolaa itseään. Hävettää siksi koska en tosiaankaan voi kaikille selittää että kyllä se on ihan hyvin ja rakkaudella kasvatettu, enkä tiedä miksi nykyään tuollainen. Hävettää siis se että joku luulee että lapsen alennustila on minun syyni. Vaikka ei siis ole, vaan ihan itse hän tiensä valitsi.

Häpeän sitä että en ole kuunnellut vaistoani, intuitiota. Etten kuunnellut ensisijaisesti itseäni. Monesti oli tunne että nyt on jotain vialla, mutta kun muut painosti, en kuunnellut itseäni.

Huonosti kävi. Jouduin monenlaisen väkivallan kohteeksi.

Siis hälytyskelloni soi täysillä, mutta oli kai tarve miellyttää, olin nössö ja jäin. Se tuhosi elämäni.

En häpeä oikeastaan mitään. Jotkin asiat pidän vain omana tietonani kuten täällä palstailun.

Häpeän kouluttamattomuuttani. Työtäni.

Häpeän, etten aikoinani kouluttautunut kunnolla. En ole tyhmä, olisin kyllä oppinut, mutta olen laiska ja välinpitämätön.

Tunne kestää vain 90 sekuntia. Sitten olet vapaa häpeästä. Terapiassa kuultua.

Vierailija kirjoitti:

Häpeän kouluttamattomuuttani. Työtäni.

Minä taas häpeän sitä, että hyvästä koulutuksesta huolimatta ei ole työtä.

Vierailija kirjoitti:

Tunne kestää vain 90 sekuntia. Sitten olet vapaa häpeästä. Terapiassa kuultua.

Ei oo totta! Olen tuntenut häpeää samasta asiasta jo kymmeniä vuosia.

Joskus tunnen myötähäpeää täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunne kestää vain 90 sekuntia. Sitten olet vapaa häpeästä. Terapiassa kuultua.

Ei oo totta! Olen tuntenut häpeää samasta asiasta jo kymmeniä vuosia.

Opettele pois häpeän tunteesta. Itteäs vaan turhaan kidutat.

Tällä hetkellä reilusti ylipainoisesta vartalostani. Etenkin runsaasta selluliitista jota on ollut aina, hoikkanakin. Mies yrittää houkutella minua aina uimahalliin mukaan mutta en kertakaikkiaan voi. Kasvot ja vartalo on ihan eri paria. Mies puhisee mun häpeälle, ei kuulemma voi ymmärtää...huoh.

Ulkonäköäni. Jännittämistäni. Asioita joita en kehtaa edes tähän kirjoittaa ☹

Jos sanon joskus jotain ilmiselvää, kuten samalla talk tilanteissa joskus tulee sanottua, se hävettää jälkikäteen.

Kaikesta. Tällä hetkellä siitä, että kuuluu kauhea rouske (todennäköisesti, itsehän en sitä kuule miltä kuulostan) kun syön salaattia. Ja siitä, etten saa laihdutettua. Ei ole varaa vähähiilariseen. Häpeän sitäkin, kun olen köyhä eläkeläinen. Häpeän kotiani, joka on pieni ja ahdas, ja sitä, etten jaksa siivota tarpeeksi. 

Opiskelen, häpeän sitä, että jännitän koko ajan. En pysty olemaan rennosti koulussa, vaikutan varmaan kummajaiselta.

Koitan jutella, mutta sanon välillä jotain ihan hölmöä ja en ole varma onko parempi olla vaan hiljaa vai yrittää rupatella.

Ahdistun tilanteista jossa on paljon ihmisiä, pienissä ryhmissä ja paritöistä selviän hyvin.

Oispa koulu jo loppu, odotan töihin pääsyä. 😞

Usein, kun olen innostunut juttelemaan jonkun vähän vieraamman kanssa, tule jälkeenpäin häpeä. En välttämättä osaa sanoa minkä takia, mutta pelkään jotenkin mokanneeni. Sanoneeni jotain typerää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeän kouluttamattomuuttani. Työtäni.

Minä taas häpeän sitä, että hyvästä koulutuksesta huolimatta ei ole työtä.

Sama minulla. Arvostettu koulutus on, mutta töitä en vain saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunne kestää vain 90 sekuntia. Sitten olet vapaa häpeästä. Terapiassa kuultua.

Ei oo totta! Olen tuntenut häpeää samasta asiasta jo kymmeniä vuosia.

Opettele pois häpeän tunteesta. Itteäs vaan turhaan kidutat.

Onko hyviä vinkkejä kuinka käsitellä häpeää?

Mokasin tänään ja monesti saatan vatvoa asiaa pitkään, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Tuntuu, että asia palaa väkisin takaisin mieleen.

Olen siis aina ollut tällainen...

Häpeän niin monia asioita. Yhtäkkiä voi mieleen nousta vaikkapa, kuinka vastasin koulussa väärin ja muisto nostattaa kasvoilleni häpeän punan, vaikka asiasta on 30 vuotta aikaa. Ihan pieniä, harmittomia, arkipäiväisiä mokia, joita sattuu kaikille, kaikkia ei voi mokiksikaan kutsua.  Silti tunne, joka herää on aina yhtä tuskallisen piinaava ja muisto tuntuu aina tuoreelta, kuin se olisi juuri sattunut.