Lue keskustelun säännöt.
Koko elämän kestävä erilaisuuden ja yksinäisyyden tunne
13.01.2020 |
Onkohan täällä ketään muuta joka kokee elämää näin. Olen lähes aina kokenut olevani jollakin tapaa vääränlainen ja erilainen. Olin lapsena ujo ja vetäytyvä ja tietenkin kuulin siitä aina, eli johtuu varmasti siitäkin. Olen kärsinyt sosiaalisesta fobiasta ja tietyissä tilanteissa sitä on edelleen.
Pari ystävää on joita näen silloin tällöin. Käyn jopa ulkona kapakoissa, eli en siis vaikuta yksinäiseltä tai ulkopuoliselta varmaan muiden silmissä. Kuitenkin tuntuu, että olen lasin takana enkä pääse ulos, kuin olisin arvoton ja huonompi kuin muut. En usko kelpaavani omana itsenäni koskaan, olen ikuisesti riitämätön. Seurustelusuhteita on takana vain yksi jonkunlainen ja sekin parklymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa. En usko koskaan kelpaavani muuhun kuin seksiin, uskon että minussa on jotain niin pahasti pilalla etten voi kelvata muuhun. Tapailujakin on ollut, ja koin olevani vain seksiä varten. Arvoton. Tunnen itseni ikuisesti yksinäiseksi ja huonoksi ja elän kuin valheessa, käyn töissä esittämässä normaalia ja koko ajan sisällä on tunne loputtomasta ja toivottomasta yksinäisyydestä mitä kukaan normaali ei ymmärrä.
Kommentit (73)
Me kaikki olemme biologisesti erilaisia, jotain ainutlaatuista maailmankaikkeudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syy on kasvatuksessa, vahemmissa. Jos vanhemmat ovat olleet empatiakykyisiä, liiankin niin että kasvattavat lapsena olemaan kaikelle hyvä, mutta eivät opeta rajoja, ihmisyyden nurjia puolia, niin tulos on tietysti se, että olet ihan hukassa. Toinen ääripää että vanhemmat ovat kohdelleet sinua näkymättömänä, pakollisena lapsena, koska olet syntynyt, mutta lapselle ei ole annettu lapsen kasvatukseen välttämättömiä tarpeita, rakkautta, välittämistä ja rajoja. Katsokaa aina sinne kasvatuspuoleen, kun oma identiteetti tuottaa hankaluuksia.
Ootko ajatellut että voisit olla autistinen? Kuulostaa Ihan siltä.
Vierailija kirjoitti:
Kaikille meille on samanlaista se, että tunnetaan olevansa erilaisia. Osalla se tunne vain vahvistuu koko ajan, ja sitten pudotaan yhteiskunnan ulkopuolelle.
Voi tätä empatian määrää :D
Vierailija kirjoitti:
Syy on kasvatuksessa, vahemmissa. Jos vanhemmat ovat olleet empatiakykyisiä, liiankin niin että kasvattavat lapsena olemaan kaikelle hyvä, mutta eivät opeta rajoja, ihmisyyden nurjia puolia, niin tulos on tietysti se, että olet ihan hukassa. Toinen ääripää että vanhemmat ovat kohdelleet sinua näkymättömänä, pakollisena lapsena, koska olet syntynyt, mutta lapselle ei ole annettu lapsen kasvatukseen välttämättömiä tarpeita, rakkautta, välittämistä ja rajoja. Katsokaa aina sinne kasvatuspuoleen, kun oma identiteetti tuottaa hankaluuksia.
Jos katsoo sinne lapsuuteen ja tunnistaakin sieltä asioita, joista tämä tunne voi osaltaan juontaa juurensa, niin mitäs sitten kun on tunnistanut ne? Eihän niitä voi enää muuttaa, mutta miten niitä lähtisi työstämään tai mitä tässä pitäisi tehdä?
N29
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä koin myös ennen olevani se outolintu ja jääväni porukoista ulkopuolelle. Minua ei kiusattu ja oli kavereita, mutta en kuulunut mihinkään porukkaan enkä onnistunut koskaan muuttamaan kaverisuhteita ystävyyksiksi, vaan kaverit jäivät aina kun esim koulu vaihtui jne.
Sitten tutustuin mieheeni ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin oikeasti tulevani nähdyksi ja hyväksytyksi, mieheni on ihan kaltaiseni. Sen jälkeen jotenkin oudosti sosiaalinen elämäni on lähtenyt lentoon.
Olen ollut mieheni kanssa kohta 15 vuotta yhdessä ja yksinäisyysajat tuntuvat jo tosi kaukaisilta. Nykyään saan helposti ystäviä ja olen huomannut että ihmiset jopa hakeutuvat seuraani, vanhat työkaverit soittelevat ja pyytävät ulos jne.
En ole keksinyt tähän muuta selitystä kuin sen, että vasta saatuani olla oikeasti oma itseni, aloin luottaa itseeni enkä enää kerjännyt muilta kiintymystä jne. Olin ehkä epätoivoisen oloinen silloin nuorempana? Muuten en koe muuttuneeni, olen sama vähän outo tyyppi.
Yksikin tärkeä ihmiskontakti, jossa saa tuntea olevansa täydellinen, voi riittää ja avata uusia maailmoja.
Teillä on ulkopuolisuuden tunnelukko. Lukekaa seuraavasta linkistä tunnelukoista, samalla sivustolla voi myös testata mitä lukkoja itseltä löytyy. Kimmo Takasen kirjat ovat todella hyviä ja ovat saaneet jo monen silmät avautumaan. Tunnelukoista on mahdollista vapautua. Ensimmäinen askel on huomata, että itsellä on niitä. Suurin osa ihmisistä elää koko elämänsä tunnelukkojensa ohjailemana, koska ei muusta tiedä. Tähän kannattaa nyt teidän tarttua:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Bars-hoito. Kannattaa kokeilla 💖 et ainakaan menetä mitään
Yllättävän moni teistä kertoo, että ei ole koskaan kuulunut porukoihin tai on jäänyt jotenkin porukoissakin syrjään. Voisiko tässä olla syy, miksi tunnette itsenne erilaisiksi? En minäkään ole koskaan kuulunut porukoihin enkä edes halunnut kuulua, mutta en silti ole tunteut itseäni erilaiseksi. Mulla on aina ollut ystäviä ja kavereita, mutta ei mitään ystävä- tai kaveriporukoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on aika paljon tota ongelmaa. Kavereita on, mutta ystäviä ei. Se on välillä aika rankkaa. Kuulun kyllä perheeseeni eli koen johonkin kuuluvani, mutta usein saan tuntea sitä ulkopuolisuuden tunnetta kun on jossain ihmisten keskuudessa. Ja välillä myös perheenkin kesken, vaikka se kuulostaa varsin oudolta.
Olen kyllä erityisherkkä että ehkä se johtuu siitä. Harvassa seurassa osaan olla oma itseni. Monesti yrittää miellyttää liikaa että tulisi hyväksytyksi. Aivan naurettavaa, mut näin sitä ihminen epätoivoissaan toimii.
Hyvä kuulla että en ole sittenkään ongelmani kanssa yksin ja että on muitakin outoja.
Vierailija kirjoitti:
Syy on kasvatuksessa, vahemmissa. Jos vanhemmat ovat olleet empatiakykyisiä, liiankin niin että kasvattavat lapsena olemaan kaikelle hyvä, mutta eivät opeta rajoja, ihmisyyden nurjia puolia, niin tulos on tietysti se, että olet ihan hukassa. Toinen ääripää että vanhemmat ovat kohdelleet sinua näkymättömänä, pakollisena lapsena, koska olet syntynyt, mutta lapselle ei ole annettu lapsen kasvatukseen välttämättömiä tarpeita, rakkautta, välittämistä ja rajoja. Katsokaa aina sinne kasvatuspuoleen, kun oma identiteetti tuottaa hankaluuksia.
Kasvatuskin merkitsee tietenkin, mutta myös se miten elämä ja varsinkin lapsuus/nuoruus muuten menee. Jollakin on helpompi tie ja saa onnistuneita kokemuksia muilta ihmisiltä ja kokee olevansa niidenkin myötä hyvä ihminen sekä onnistunut. Joillakin on sitten vaikea tie esim kiusaamista, yksinäisyyttä joskus huonot kotiolot päälle eli kyllä nämä muutkin asiat ratkaisevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samanlainen tunne. Ei ole yhtään ystävää, ei ole ollutkaan ylä-asteen jälkeen. Aviomies on ollut monta vuotta, mutta hän jaksaa aina muistuttaa miten epäsosiaalinen, outo ja epäkelpo olen.. uskon, että puhuu totta. Kukaan hänen suvustaan tai ystävistään ei pidä minusta, koska olen niin hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö. Minulla on paha sosiaalisten tilanteiden fobia. Elämäni on kurjaa ja yksinäistä.
Erittäin tuttu tunne.
Olen saanut perheen, mutta kodin ulkopuolista sosiaalista elämää on ollut hyvin vähän.
10 vuptta työtä paljansaajana toi yhden ystävän.
Nykyään työskentelen elinkeinonharjoittajana ja sodiaalinen elämä on tuön suhteen lähes tyystin loppunut.
Viimein olen löytänyt kuitenkin kavereita harrastusten parista, yli 40- vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihana ketju !
pakko kirjoittaa vähän itsekin kun olen samanlainen, erilainen, yksinäinen..
röllissä tais joskus olla sellanen omituisten otusten kerho, saisi olla ihmisillekin jotka ei sovi joukkoon.. vähän kuin alkoholisteille AA kerho mutta OO kerho... (O_O)
Tuo tunne kun katsoo muiden ohi menevää elämää paksun lasin takaa, on niin tuttu. Sitä ei voi oikein kuvata paremmin. Se tunne kun kokee että itse ei pääse muiden mukaan vaikka kuinka haluaisi.. kun on aina itse jotenkin erilainen, puutteellinen tai viallinen.
Olen pannut merkille seuraavaa meistä erakoituneista, meitä kun on ainakin kolmenlaisia;
ulkoisesti normaaleita - sisäisesti erilaisia
ulkoisesti erilaisia - sisäisesti normaaleita
ulkoisesti erilaisia - sisäisesti erilaisia
Sitten on vielä oma lukunsa ihmiset jotka ovat ulkoisesti ehkä hiukan poikkeavia, ylipainosia, ujoja, tjsp. että erilaisuus näkyy, mutta kuitenkin sisäisesti heillä on hyvinkin normaalit toiveet ja ajatusmaailma, ja jotka kyllä löytävät seuraa ja vertaisiaan eivätkä kuitenkaan koe sitä samanlaista yksinäisyyttä kuin mitä "oikeasti erilainen" kokee.
Tähän on törmäillyt itse parisuhteissa kun on erehtynyt luulemaan nuorempana jotain ujoa, erilaiseksi.. varsinkin kun monella yksinäisellä on kokemukset yksinäisyydestä ainakin näennäisesti samat.
kun on sitten tavallaan paljastanut oman erilaisuutensa.. onkin sitten järkyttänyt sitä toista koska toinen on kuitenkin sisäisesti ihan normaali ja haluaa kumppanikseenkin normaalin taviksen. Moni kun on vain liian ujo tai estynyt, heikko, arka tai rajoittunut ulkoisesti (ei niin viehättävä) sitä etsiäkseen..
Erilaisuuden tunnetta tietenkin vaikea edes mitata tai arvioida kun jokaisen kokemus siitä on omakohtainen. Joillakin erilaisuuden tunne voi olla lyhytaikaista mutta oletan että tätä ketjua seuraaville ja siihen kirjoittajille tämä erilaisuuden tunne on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
Tämä ketjuhan on kuitenkin hyvä esimerkki siitä muitakin samalla tavalla tuntevia on. Että ainakin voi lohduttautua ajatuksella että vaikka onkin yksin erilainen, niin ei ole kuitenkaan ihan niin yksin..
kiitos tästä ketjusta AP
Jep. Tuo on niin tuttua, että katsoo muiden elämää paksun lasin takaa. Nimen omaan elämää. Onhan toki minullakin elämää ja tapahtunut asioita, hyviäkin sellaisia. Mutta jotenkin tuntuu, että elämä on pysähtynyttä. Ei ole kaiken maailman tapaamisia kavereiden kanssa, menoja, uusia juttuja jne.. olis kiva aloittaa joku uus harrastus, mutta yksin ei oo ehkä rohkeutta mennä. Asun pienellä paikkakunnalla, täällä ei oo hirveesti vaihtoehtoja ja täällä on aika pienet piirit ja kaikki suunnilleen tietää toisensa. Tuntuu, että mulla olis intoa kokeilla kaikkea uutta, mutta jotenki on semmonen tunne, että ei tuu hyväksytyksi porukassa ni ei viiti yksin lähtee kokeileen.
Aloin tossa yksi päivä miettimään, että mulle ei oo kukaan kaveri soittanu tai laittanu viestiä et mitä kuuluu pitkiin pitkiin aikoihin.. pitäs aina ite olla aktiivinen osapuoli. Toisaalta se on ajan henki, kaikki on somessa ja muunlaista yhteydenpitoa ei tunnu olevan. Ite en oo somessa, joskus ällöttää se teennäisyys siellä. Ihminen putoaa pois, kun ei oo somessa.
Mut en kyllä sen takia halua mihinkään liittyä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jep. Tuo on niin tuttua, että katsoo muiden elämää paksun lasin takaa. Nimen omaan elämää. Onhan toki minullakin elämää ja tapahtunut asioita, hyviäkin sellaisia. Mutta jotenkin tuntuu, että elämä on pysähtynyttä. Ei ole kaiken maailman tapaamisia kavereiden kanssa, menoja, uusia juttuja jne.. olis kiva aloittaa joku uus harrastus, mutta yksin ei oo ehkä rohkeutta mennä. Asun pienellä paikkakunnalla, täällä ei oo hirveesti vaihtoehtoja ja täällä on aika pienet piirit ja kaikki suunnilleen tietää toisensa. Tuntuu, että mulla olis intoa kokeilla kaikkea uutta, mutta jotenki on semmonen tunne, että ei tuu hyväksytyksi porukassa ni ei viiti yksin lähtee kokeileen.
Aloin tossa yksi päivä miettimään, että mulle ei oo kukaan kaveri soittanu tai laittanu viestiä et mitä kuuluu pitkiin pitkiin aikoihin.. pitäs aina ite olla aktiivinen osapuoli. Toisaalta se on ajan henki, kaikki on somessa ja muunlaista yhteydenpitoa ei tunnu olevan. Ite en oo somessa, joskus ällöttää se teennäisyys siellä. Ihminen putoaa pois, kun ei oo somessa.
Mut en kyllä sen takia halua mihinkään liittyä.Ap
Voi ei, kirjoitin ajatuksissani et ap :D en oo ap vaan N29
Pitää vielä kirjoittaa tähän ketjuun toinen viesti ( kirjoitin viestin 17). Minulle on myös todella tuttua tuo ajatus, että elän elämää kuin lasin takana ja vähän kuin erillään muista. Oikeastaan tämä tunne oli jo nuorena tuttu ja nyt myöhemmin olen huomannut, että minulla on jo silloin ollut dissosiaation oireita. Nämä ovatkin sitten vahvistaneet sitä etten aina koe eläväni elämää mitenkään täysillä vaan kuin jossain sumussa ja olo on epätodellinen monesti. En välttämättä aina muistakaan niin hyvin varsinkaan niitä tapahtumia, jotka ovat sattuneet vähän aikaa sitten eli lähimuistin asiat joskus aika "sumussa". Uskon, että kiusaamisella ja muilla huonoilla kokemuksilla on osuutta tähän, koska vaikka monesti olen lukenut, että lapsuuden vakavat traumat ovat kuulemma tähän syynä niin mitään niin traumaattista en ole kokenut ja kuitenkin lapsuus oli melko hyvä kuitenkin. Taidan vain olla vähän herkkä ihminen ja nuoruuden kokemukset ja yksinäisyys vaikuttivat aika paljon.
Tähän liittyen pitää täytyy kirjoittaa vielä identiteetistä. Joku kirjoitta viestin jossa mainitsi sen asian voin sanoa, että itse kuulun niihin ihmisiin joilla on jotenkin puuttuva identiteetti. Tietenkin minullakin sellainen varmasti on, mutta muuten koen monesti itseni vieraaksi ja en tavallaan tunne itseäni hyvin. Minun on vaikeaa kertoa itsestäni ja muutenkin en ole lainkaan varma siitä millainen olen. Joskus tämä tulee hyvin esiin kun joka osaa kertoa itsestään niin paljon ja kun minun pitäisi kertoa niin mietin todellakin kuka oikein olen. Ehkä tähän on syynä myös se etten ole saanut hyviä kokemuksia ja niinpä on vaikeaa kertoa itsestään mitään, kun tulee ne ikävät jutut vaan mieleen. Silti olen myöhemmin tajunnut myös, että kyllä minulla on ihan depersonalisaation kokemuksia myös. Katson joskus peilistä, että näytänkö tuolta ja minun on vaikeaa muistaa ja hahmottaa itseäni esim vaatteita ostaessa. Nämä saattavat vaikuttaa aika pahoilta jutuilta, mutta oikeastaan eivät silti vaikuta elämääni kuin sen verran, että vahvistavat juuri noita ulkopuolisuuden tunteita ja jotenkin vaikeuttavat tutustumista muihin. Myös juuri se tunne siitä, että elää jonkun lasiseinän takana erillään muista on tuttu tämänkin vuoksi. Mietin aina välillä sitä onko todellakin nuoruuden kokemukset syynä tähän kaikkeen.
joo some tuntuu ihan liian pinnalliselta ja teennäiseltä.. se tuntuisi vielä enemmän teennäiseltä tämmöiselle omituiselle otukselle koska elämä on muutenkin feikkiä.. siis, sellaista että yrittää olla ja näyttää normaalilta ja tehdä ne samat askeleet ku muutkin..
kun haluis jakaa oikeita ajatuksiaan, oikeita pelkojaan, oikeita tunteitaan ihmisten kans eikä vaan postailla kuvia tai katsoa kuvia toisen matkusteluista tai perhejuhlista.. niistä kun vaan tulee paha mieli.
joskus kauan sitten haaveilin että olisin niinkuin muutkin normaalit.. nykyään haaveilee että sais edes jonkun normaalilta tuntuvan hetken viettää ihmisten kans.. joku kiva keskustelu tai hetken yhdessä pelaaminen tai syöminen tai joku vastaava ihmisten asia. Kaikki sellainen tuntuu niin kaukaiselta..
puhumattakaan että olisi joku ystävä tai kumppani jonka kanssa jakaa tämä matka..
ihmiset on kuin kirjoja mut .. sit on meitä joita kukaan ei lue.. käy ehkä tsekkaamas kannet.. joku saattaa vähä selailla sieltä täältä ja todeta et tää on liian vaikeeta luettavaa tai ei oo tarpeeks paljo seksiä tjsp.. mitä kukin aina keksii... mutta kukaan ei lue kokonaan..
eikä auta että laittaisi hienot kuoretkaan ku sisältö on niin omituista ja monimutkaista että suurin osa ihmisistä ei jaksa vaivautua siihen perehtymään..
Ja sitten on vielä niitä ihmisiä jotka ovat niin tavallisia jotka ehdoin tahdoin koittavat ulkoisesti tai jotenkin muuttaa itseään jännemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi, vain erottuakseen.. kun itsellä ollu aina vaan haaveena et ois niinku muutkin, hukkuis sinne massaan.. että ois saanu sen perheen ja puolison ja lapsia ja jotenkin elää tätä elämää niinkuin luonto tarkoitti..
Jatkan vielä itsekin 38 viestiin. Minäkään en ole myöskään somessa joten kyllä itselläkin tuttua se kuinka ulkopuoliseksi itsensä tuntee kun ei ole siellä. Minusta ei ole mikään hyvä asia ainakaan "meille ulkopuolisille".
Sehän on silloin väärinymmärretyksi tulemista, ei siitä että muut käsittävät väärin pitäisi vielä seurata erilaisuuden kokemusta. Minä kuulun niihin jotka ymmärretään helposti väärin, mutta siitä huolimatta koen vahvasti olevani samanlainen kuin muut.