Poikien äiti, toivoitko myös tyttöä?

Vierailija kirjoitti:

Toivoin tyttöä, mutta vielä enemmän toivoin lapsia ja pienellä ikäerolla, joten en tehnyt mitään kommervenkkejä tytön saamiseen. Jotenkin ajattelin, että olisi kuitenkin sen verran todennäköistä, että edes toinen lapsista olisi tyttö. Meillä on siis kaksi poikaa. Mieheni kanssa olemme puhuneet, että jos voisi olla varma, että kolmas lapsi on tyttö, sitä yritettäisiin, mutta riskiä kolmanteen poikaan emme halua kun kaksi on meistä muuten sopiva määrä lapsia. Luulen, että ultria tekevät hoitajat ovat tottuneet siihen, että ihmiset pettyvät. Kun toisen raskauden aikainen hoitaja oli kertonut sukupuolen, hän jatkoi höpinäänsä katsomatta minuun, ja sain rauhassa niellä kyyneleitäni.

Pidän poikalapsista yhtä paljon kuin tyttölapsistakin, mutta mielestäni poikien elämä on vaikeampaa. Toksinen maskuliinisuus on onneksi vähenemään päin, mutta silti herkät ja sirot poikamme ovat jo joutuneet kärsimään sellaisista ominaisuuksista, jotka eivät tytöillä olisi niin ongelmia (esim. itkuherkkyys). Toisella pojistamme on lisäksi pari sellaista sairautta, jotka periytyvät yleensä pojille ja vain hyvin harvoin tytöille. Tiesin kaiken mainitsemani todennäköisyydestä meidän geeneillämme. Lisäksi minun on vaikeampi neuvoa poikiani heidän sosiaalisissa ongelmissaan, koska itse osaan vain tyttöjen kaverikuviot. Lasten isällä taas ei ollut oikein kavereita itselläänkään lapsena, joten hän ei osaa auttaa yksinäistä poikaansa.

Omasta puolestani kaipasin tyttöä erityisesti ajatellen sitä aikaa, kun lapset ovat aikuisia. Olen huomannut Suomessa naisten olevat paljon enemmän yhteyksissä ikääntyviin vanhempiinsa. Samoin lastenlapset ovat yleensä paljon enemmän tekemisissä äidinpuoleisten isovanhempien kanssa, mikä on ihan luonnollista. Minun miespuoliset kaverini ovat sitä mieltä, että heidän vaimonsa ovat liian kiinni äideissään, jos puhuvat näiden kanssa monta kertaa viikossa puhelimessa. Miehet saattavat olla yhteyksissä vanhempiinsa vain muutaman kerran vuodessa. Haluaisin, että voisin olla ystävä lasteni kanssa sitten, kun he ovat kasvaneet aikuisiksi, mutta pelkään, että se ei ole miesten kanssa mahdollista.

Ehkäpä nyt pidät enemmän yhteyttä poikiisi, kun ei ole sitä tyttöä johon tukeutua ja välit pysyvät siten parempina ja läheisempinä. Ei se varmaan niistä pojistakaan mukavalta tunnu, jos äiti viettää selvästi enemmän aikaa tyttären kanssa ja tyttären lasten.

Myöskin tulevaisuudessa kun perhevapaat jakautuvat tasaisemmin niin se tarkoittaa todennäköisesti myös isovanhemmuuden jakautumista tasaisemmin.

Olen kahden pojan äiti vaikka ensisijaisesti ajattelenkin olevani vain lasteni äiti. En osaa samaistua näihin "poikien äiti" - äiteihin.

Toivoin molemmissa raskauksissa tyttöä, olin n. kolmen sekunnin pettymyksen jälkeen onnellinen terveistä pojista, tokan kohdalla pettymyt kesti ehkän hetken vähemmän kun oli aavistus, että toinen lapsikin olisi kuitenkin poika.

Lapsiluku on ehkä täynnä, mutta voi olla että tehdään vielä yksi vähän myöhemmin ja silloinkin tulen toivomaan tyttöä ja olemaan onnellinen lapsesta, oli se kumpi vaan. En usko, että ruvetaan kuitenkaan mitään temppuja yrittämään jotta mahdollisuus tyttöön nousisi, ei yritetty mitään edellistenkään kohdalla :)

Minulla on yksi lapsi ja hän on poika. Poikaa toivoinkin ja enempää lapsia ei varmaankaan tule. En ole itse mikään prinsessatyyppi, vaikka meikkaan ja olen ihan naisellinen. Olen kiinnostunut urheilusta ja muutenkin sovin paremmin äidiksi pojalle. En jaksaisi mitään nukkeleikkejä ja prinsessajuttuja ym.

AP:n kysymys herätti vastakysymyksen.

Miksi tytön saaminen olisi äidille tärkeää?

Mitä toiveita ja haaveita äiti lastaa tyttärensä harteille? Pitäisikö tytön olla mini-minä, joka tykkää samoista jutuista kuin äiti.

Itse riitelin äitini kanssa röyhelövaatteista, mekoista, hiuksista, leluista, oikeastaan ihan kaikesta. Äiti olisi halunnut minun olevan pikkuprinsessa, jonka voi pukea söpösti ja joka nätisti leikkii kotia ilman omaa persoonaa ja temperamenttia.

Kun temperamenttini olikin erilainen kuin äidillä enkä edes kiinnostunut prinsessajutuista vaan kiipeilin mieluummin puissa ja rakentelin patoja ojien pohjille, jäi äidin haaveet toteutumatta ja siitä seurasi katkeruutta.

En ole koskaan ymmärtänyt miksi lapsen pitäisi olla tiettyä sukupuolta. Hän on joka tapauksessa yksilö, jolla on omat toiveet ja tarpeet. Hän ei ole mikään äidin egon jatke tai nukke prinsessaleikkiin.

Poikaa toivoin eka kerralla, toisella ehkä tyttöä, koska niin oli tapana 30 vuotta sitten.

2 poikaa, en yhtään pettynyt.

Nyt poika ja tyttö seuraavaa polvea.

Siitä tiedän että pojat helpompia lapsia.

Minua ihmetyttää tämä, että tytöstä odotetaan äidin parasta kaveria, jonka kanssa vietetään aikuisena aikaa ja jonka lasten elämässä saadaan olla läsnä. Jääkö ne pojat etäisiksi siksi, että keskitytään tyttöön?

Olen nimittäin huomannut, että monessa perheessä jossa on sekä tyttö että poika niin äiti panostaa enemmän tyttöön ja isä poikaan. Jos äiti aina häärää tytön harrastusten yms parissa niin tottakai tyttö on silloin läheisempi.

Esikoinen on poika ja odotan nyt toista poikaa. Mielestäni se on ihanaa! Emme aio yrittää kolmatta "josko tulisi tyttö"

Ainoa harmitus, että tyttöjen vaatteet on paljon kivempia kuin poikien, mutta onneksi on paljon hienoja sp-neutraaleja vaatteita nykyään :)

Jos olisin voinut valita ensimmäisen lapseni sukupuolen, olisin ehkä valinnut tytön, sillä en oikeastaan ole ollut tekemisissä juurikaan pienten poikien kanssa ja tytöt tuntuivat siksi tutummilta. Lisäksi mielessä kävi monen muunkin mainitsema äidin ja tyttären läheisyys aikuisiällä ja se, että suhde mahdollisiin tyttären lapsiin voisi olla läheisempi kuin pojan lapsiin. Stereotyyppisiä ajatuksia siis.

Sain kuitenkin pojan, enkä vaihtaisi häntä mihinkään, minulle hän on täydellinen ja rakkain asia maailmassa juuri omana itsenään.

Toivon toista lasta, ja kumpi tahansa kävisi. Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa, ja ennen kaikkea lapsi on oma persoonansa sukupuolesta riippumatta. Tytöt eivät välttämättä ole tyttömäisiä prinsessoja ja äidin kavereita, eikä pojat villejä, äänekkäitä ja huonotapaisia, kuten yllättävän moni tuntuu ajattelevan. Omassa tuttavapiirissä ei lasten sukupuolella ole muuta yhdistävää tekijää kuin se, että kaikki pojat tuntuvat pitävän autoleikeistä, he tosin leikkivät kaikkea muutakin. Luonteeltaan lapset ovat laidasta laitaan, on rauhallisia tyttöjä ja poikia, sekä vilkkaita tyttöjä ja poikia. Jokainen heistä on erilainen ja juuri hyvä sellaisena kuin on.

Enpa oikeen tieda.  Mulla on seka poika etta tytto.  Tyttareni on poikatytto mista omalla tavallani olen helpottunut.  Kuulostaa varmaan kamalalta,  mutta sellaiset pinkkiin pukeutuvat pikkuprinsessat ovat mielestani olleet aina hiukkasen rasittavia.  

Minulla on yksi tyttö, mutta rehellisesti sanottuna kun sain tietää raskaudesta, toivoin tyttöä. En tiedä mistä kyseinen tunne tuli, mutta se tuli hyvin vahvana. Varmasti olisin ollut yhtä onnellinen myös pojasta ja siitä olisi yhtälailla tullut maailman rakkain, mutta jostain se tunne tuli ja en tiedä miksi, mutta jos saamme toisen lapsen, toivoisin myös tyttöä.

Ehkä se tulee siitä, että minulla on monta siskoa ja ne ovat minulle todella tärkeitä ja läheisiä. Meidän perheessä on enemmän tyttöjä ja siskojen kanssa läheisimpi kuin veljien.

Toivon että tyttöni saa myös kokea sen että on sisko. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu hirveän pahalta, kun joku on pettynyt kuulessaan, että saa pojan kun olisi halunnut tyttöä tai toistepäin, kun olen itse joutunut hautaamaan oman lapseni. En ymmärrä, miten joku voi pettyä, kun saa elävän lapsen. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että toivoo tiettyä sukupuolta.

Olen pahoillani lapsesi kohtalosta, mutta nyt kyllä pahoitat mielesi ihan turhasta. Jos syntynyt lapsi on terve (ja elossa), niin se on tyttö tai poika. Miksi noista kahdesta vaihtoehdosta ei saa olla toivetta? Ja eiköhän se pettymys "väärästä sukupuolesta" hälvenny useimmissa tapauksissa ajan kanssa.

Mielestäni hän ei pahoita mieltään lainkaan turhasta. Hänen äärimmäisen surullinen kokemuksensa antaa asioille perspektiiviä. Sukupuolen toivominen on pinnallista, vääristynyttä (= kuvitelma sukupuolen takaavan jotakin ihmisen persoonasta tai ominaisuuksista).

En voi ymmärtää aikuisia ihmisiä, jotka jalkaa polkien hokevat, kuinka heillä on oikeus pettyä lapsensa sukupuoleen.

Mulla on kaksi poikaa, tyttöä en toivonut enkä onneksi saanutkaan. Olen muutenkin naiseksi aika sovinistinen. Näkeehän sen tällä palstallakin miten ilkeitä naiset ovat, miehet ovat paljon mukavampia ja reilumpia.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi poikaa, tyttöä en toivonut enkä onneksi saanutkaan. Olen muutenkin naiseksi aika sovinistinen. Näkeehän sen tällä palstallakin miten ilkeitä naiset ovat, miehet ovat paljon mukavampia ja reilumpia.

Kun anonyyminä saa myöntää niin taidan minäkin olla vähän sovinistinen. Kun pyydettiin johonkin äiti-poika-ryhmään niin jätin menemättä, koska en ole kiinnostunut asioimaan naisten kanssa.

En. Kolme keskenmenoa, kolme vaikeaa raskautta ja kolme poikaa. Olen ollut onnellinen, kun olen ihanat pojat saanut. Raskausaikoina vain toivoin, että saan eläviä lapsia.

Sukupuolella on merkitystä, mutta vaikka olisin saanut tytön, en välttämättä tulisi sen paremmin hänen kanssaan toimeen, sillä ihmiset ovat aina erilaisia. - Todellakin toivoin tyttöä ja olin hyvin katkera, kun en saanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu hirveän pahalta, kun joku on pettynyt kuulessaan, että saa pojan kun olisi halunnut tyttöä tai toistepäin, kun olen itse joutunut hautaamaan oman lapseni. En ymmärrä, miten joku voi pettyä, kun saa elävän lapsen. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että toivoo tiettyä sukupuolta.

Olen pahoillani lapsesi kohtalosta, mutta nyt kyllä pahoitat mielesi ihan turhasta. Jos syntynyt lapsi on terve (ja elossa), niin se on tyttö tai poika. Miksi noista kahdesta vaihtoehdosta ei saa olla toivetta? Ja eiköhän se pettymys "väärästä sukupuolesta" hälvenny useimmissa tapauksissa ajan kanssa.

Mielestäni hän ei pahoita mieltään lainkaan turhasta. Hänen äärimmäisen surullinen kokemuksensa antaa asioille perspektiiviä. Sukupuolen toivominen on pinnallista, vääristynyttä (= kuvitelma sukupuolen takaavan jotakin ihmisen persoonasta tai ominaisuuksista).

En voi ymmärtää aikuisia ihmisiä, jotka jalkaa polkien hokevat, kuinka heillä on oikeus pettyä lapsensa sukupuoleen.

Kyllä jokaisella on tunteisiin oikeus! Se on sitten eri asia, miten niitä käsittelee ja miten aika niihin vaikuttaa. - Tunsithan sinäkin ärtymystä kirjoittaessasi viestisi - miksi koet, että sait tuntea niin? ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoin tyttöä, mutta vielä enemmän toivoin lapsia ja pienellä ikäerolla, joten en tehnyt mitään kommervenkkejä tytön saamiseen. Jotenkin ajattelin, että olisi kuitenkin sen verran todennäköistä, että edes toinen lapsista olisi tyttö. Meillä on siis kaksi poikaa. Mieheni kanssa olemme puhuneet, että jos voisi olla varma, että kolmas lapsi on tyttö, sitä yritettäisiin, mutta riskiä kolmanteen poikaan emme halua kun kaksi on meistä muuten sopiva määrä lapsia. Luulen, että ultria tekevät hoitajat ovat tottuneet siihen, että ihmiset pettyvät. Kun toisen raskauden aikainen hoitaja oli kertonut sukupuolen, hän jatkoi höpinäänsä katsomatta minuun, ja sain rauhassa niellä kyyneleitäni.

Pidän poikalapsista yhtä paljon kuin tyttölapsistakin, mutta mielestäni poikien elämä on vaikeampaa. Toksinen maskuliinisuus on onneksi vähenemään päin, mutta silti herkät ja sirot poikamme ovat jo joutuneet kärsimään sellaisista ominaisuuksista, jotka eivät tytöillä olisi niin ongelmia (esim. itkuherkkyys). Toisella pojistamme on lisäksi pari sellaista sairautta, jotka periytyvät yleensä pojille ja vain hyvin harvoin tytöille. Tiesin kaiken mainitsemani todennäköisyydestä meidän geeneillämme. Lisäksi minun on vaikeampi neuvoa poikiani heidän sosiaalisissa ongelmissaan, koska itse osaan vain tyttöjen kaverikuviot. Lasten isällä taas ei ollut oikein kavereita itselläänkään lapsena, joten hän ei osaa auttaa yksinäistä poikaansa.

Omasta puolestani kaipasin tyttöä erityisesti ajatellen sitä aikaa, kun lapset ovat aikuisia. Olen huomannut Suomessa naisten olevat paljon enemmän yhteyksissä ikääntyviin vanhempiinsa. Samoin lastenlapset ovat yleensä paljon enemmän tekemisissä äidinpuoleisten isovanhempien kanssa, mikä on ihan luonnollista. Minun miespuoliset kaverini ovat sitä mieltä, että heidän vaimonsa ovat liian kiinni äideissään, jos puhuvat näiden kanssa monta kertaa viikossa puhelimessa. Miehet saattavat olla yhteyksissä vanhempiinsa vain muutaman kerran vuodessa. Haluaisin, että voisin olla ystävä lasteni kanssa sitten, kun he ovat kasvaneet aikuisiksi, mutta pelkään, että se ei ole miesten kanssa mahdollista.

Ehkäpä nyt pidät enemmän yhteyttä poikiisi, kun ei ole sitä tyttöä johon tukeutua ja välit pysyvät siten parempina ja läheisempinä. Ei se varmaan niistä pojistakaan mukavalta tunnu, jos äiti viettää selvästi enemmän aikaa tyttären kanssa ja tyttären lasten.

Myöskin tulevaisuudessa kun perhevapaat jakautuvat tasaisemmin niin se tarkoittaa todennäköisesti myös isovanhemmuuden jakautumista tasaisemmin.

Jos löytävät puolison... Naisia tulee olemaan vähemmän kuin nuoria miehiä. Ja usein se vaimo haluaa pitää enemmän yhteyttä omiin sukulaisiinsa ja on ihan tutkittua että äidinpuoleiset isovanhemmat ovat läheisimpiä. Vai kenet luulet esim saavan kutsun synnytyssairaalaan, sen äidin äidin vai anopin? Kuka auttaa yleesnä vauvanhoidossa enemmän, anoppi vai se oma äiti? Perhevapaiden muutos tms ei tätä peruskuviota muuta.

No, suurin osa pojista ja tulevista miehistä tulevat olemaan ilman puolisoa ja perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä kyselyn aihe, ainoa vaan että tässä ketjussa ei ole yhtään rehellistä vastausta. :)

Jokainen nainen toivoo tyttöä aivan samoin kun isät haluavat pojan. Mutta tuntuuhan se paremmalta itselle kun todistelee että juu juu, ihan tyytyväinen olen 5 pojan äitinä ja aina olen vain poikaa toivonut.

Itse asiassa veikkaisin että esim. 4 tyttöä on äidille paljon pienempi pettymys kuin 3-4 poikaa. 

Ei pidä paikkansa. Meillä jopa tyttö huomasi että rakastan enemmän veljiä. Myönsin sen, mutta sanoin että se johtuu siitä kun isät rakastaa tyttäriä ja äidit poikia. Tyttö oli ensimmäinen lapsi, johon isänsä suhtautui ymmärtäväisesti ja rakkaudella. Muille oli tosi vaativa, kova ja halveksiva, jos ei täyttänyt mittaa.

Mitä helvettiä? Sairas perhe.

Ahdistaa oikeasti jotkut viestit täällä, äidit suorastaan iloitsemassa siitä etteivät saaneet tyttöjä kun "pojat on niin paljon helpompia". Miksei voi olla iloinen lapsensa sukupuolesta ilman että nostaa toista sukupuolta toisen ylle? Itselleni kelpaa yhtä hyvin tyttö- kuin poikalapsikin ja vaikka tulisi kolme tyttöä tai kolme poikaa peräkkäin, en silti sanoisi että "onneksi en saanutkaan sitä toista sukupuolta". Etenkin kyllä kylmää äidit sanomassa että eivät missään nimessä tahdo tyttölasta, hirvittää ajatella miten näiden kasvattamat pojat tulevat kohtelemaan naisia.

Jos puolison löytävät... Maailmanlaajuinen trendi länsimaissa on se että tyttöä toivotaan enemmän kuin poikaa. Tyttöjä syntyy vähemmän joten ovat " lahja".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoin tyttöä, mutta vielä enemmän toivoin lapsia ja pienellä ikäerolla, joten en tehnyt mitään kommervenkkejä tytön saamiseen. Jotenkin ajattelin, että olisi kuitenkin sen verran todennäköistä, että edes toinen lapsista olisi tyttö. Meillä on siis kaksi poikaa. Mieheni kanssa olemme puhuneet, että jos voisi olla varma, että kolmas lapsi on tyttö, sitä yritettäisiin, mutta riskiä kolmanteen poikaan emme halua kun kaksi on meistä muuten sopiva määrä lapsia. Luulen, että ultria tekevät hoitajat ovat tottuneet siihen, että ihmiset pettyvät. Kun toisen raskauden aikainen hoitaja oli kertonut sukupuolen, hän jatkoi höpinäänsä katsomatta minuun, ja sain rauhassa niellä kyyneleitäni.

Pidän poikalapsista yhtä paljon kuin tyttölapsistakin, mutta mielestäni poikien elämä on vaikeampaa. Toksinen maskuliinisuus on onneksi vähenemään päin, mutta silti herkät ja sirot poikamme ovat jo joutuneet kärsimään sellaisista ominaisuuksista, jotka eivät tytöillä olisi niin ongelmia (esim. itkuherkkyys). Toisella pojistamme on lisäksi pari sellaista sairautta, jotka periytyvät yleensä pojille ja vain hyvin harvoin tytöille. Tiesin kaiken mainitsemani todennäköisyydestä meidän geeneillämme. Lisäksi minun on vaikeampi neuvoa poikiani heidän sosiaalisissa ongelmissaan, koska itse osaan vain tyttöjen kaverikuviot. Lasten isällä taas ei ollut oikein kavereita itselläänkään lapsena, joten hän ei osaa auttaa yksinäistä poikaansa.

Omasta puolestani kaipasin tyttöä erityisesti ajatellen sitä aikaa, kun lapset ovat aikuisia. Olen huomannut Suomessa naisten olevat paljon enemmän yhteyksissä ikääntyviin vanhempiinsa. Samoin lastenlapset ovat yleensä paljon enemmän tekemisissä äidinpuoleisten isovanhempien kanssa, mikä on ihan luonnollista. Minun miespuoliset kaverini ovat sitä mieltä, että heidän vaimonsa ovat liian kiinni äideissään, jos puhuvat näiden kanssa monta kertaa viikossa puhelimessa. Miehet saattavat olla yhteyksissä vanhempiinsa vain muutaman kerran vuodessa. Haluaisin, että voisin olla ystävä lasteni kanssa sitten, kun he ovat kasvaneet aikuisiksi, mutta pelkään, että se ei ole miesten kanssa mahdollista.

Ehkäpä nyt pidät enemmän yhteyttä poikiisi, kun ei ole sitä tyttöä johon tukeutua ja välit pysyvät siten parempina ja läheisempinä. Ei se varmaan niistä pojistakaan mukavalta tunnu, jos äiti viettää selvästi enemmän aikaa tyttären kanssa ja tyttären lasten.

Myöskin tulevaisuudessa kun perhevapaat jakautuvat tasaisemmin niin se tarkoittaa todennäköisesti myös isovanhemmuuden jakautumista tasaisemmin.

Jos löytävät puolison... Naisia tulee olemaan vähemmän kuin nuoria miehiä. Ja usein se vaimo haluaa pitää enemmän yhteyttä omiin sukulaisiinsa ja on ihan tutkittua että äidinpuoleiset isovanhemmat ovat läheisimpiä. Vai kenet luulet esim saavan kutsun synnytyssairaalaan, sen äidin äidin vai anopin? Kuka auttaa yleesnä vauvanhoidossa enemmän, anoppi vai se oma äiti? Perhevapaiden muutos tms ei tätä peruskuviota muuta.

No, suurin osa pojista ja tulevista miehistä tulevat olemaan ilman puolisoa ja perhettä.

Kun se isä hoitaa vauvaansa, niin kysyykö apua anopiltaan vai äidiltään?

Ja tuota... suurin osa?

Luulin etukäteen että nuorempi olisi ollut tyttö. Ultrahoitaja vaikutti siltä et koitti pehmentää pettymystäni kun kertoi, et poika tämäkin, mut oikeasti olin huojentunut.

Pojat leikkii hyvin keskenään, kamppeita helmpompi kierrättää, enkä tarvitse kantaa vastuuta ns naisten juttujen opettamisesta. Luotan siihen, et tuovat joskus kivoja miniöitä taloon. Tai jos ei tai uusia vävyjäkin niin toki hyvä näin.