Mies haluaa, että menen huomenna hoitamaan lapsiani, jotka asuvat pysyvästi isällään

Ehkä oot paranemisprosessissasi sellaisessa vaiheessa, että sun resurssit vanhempana toimimiseen on tosi vajavaiset. Hienoa että käyt terapiassa, toivon että prosessi etenee jossain vaiheessa siihen, että ymmärrät roolisi äitinä tärkeyden lastesi tarpeiden tyydyttäjänä ja kykenet täyttämään sen roolin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä hetkellä olet aika kykenemätön vanhemmointiin, enkä tiedä ootko käynyt puolisosi kanssa läpi voimiesi ja kykyjesi vajavaisuutta. Voisi olla hyvä käydä vaikka niin, että terapeuttisi olisi myös paikalla auttamassa keskustelun kulussa.

Jossain vaiheessa saat voimaa, ja kykyjä ja ymmärtänet, että lapsille ei riitä se, että selität ja avaat omia ongelmiasi, he jäävät silti vaille perustarpeiden täyttymistä ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmiselle on elintärkeää kokea itsensä tärkeäksi osaksi ”omaa yhteisöään”, eli yleensä perhettä. Jo pieni lapsi kokee mielekkääksi elämän ajatellessaan olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Toivon, että saat apua oman minuutesi eheyttämiseen terapiasta ja asiat saavat paremman suunnan.

Tekisi mieli mennä sinne laittamaan lapsille oikein pahat mielet, että miksi ette pienet räkänokat kuuntele äitiä ja mitä äiti sanoo!

Mutta en tee niin : D Se itkun ja pään seinään hakkaamisen määrä ois niin paha. Kun eivät ota mistään vaarin, mitä sanotaan. Ja sitten itketään, varmaan omaa huonoutta ihmisenä, eiks niin? Näin mun äitini ajatteli minusta. Ja se asui kanssani KAKSIN.

Ap

Lapsiraukat, minkälaiset vanhemmat heillä on. Toivottavasti pääsisivät huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehesi otti sinut huomioon ja kertoi, että saat mennä heille silloin, kun itse haluat. Hän ei halunnut riidellä kanssasi siitä, mikä aika sinua huvittaa tai ei huvita. Hän luuli, että olisit ollut tyytyväinen, että saat mennä, kun haluat.

Niin, eli taaskaan kuunnellut minua.

Ap

Miehen kannattaisi toimia siltä perustalta, mitä hänelle sanotaan, eikä siltä, mitä itse kuvittelee toisen haluavan. Mutta ei se osaa, eikä välitä. Tosin tavallaan se ei ole miehen vika, koska en minä ole osannut suhtautua häneen niin, että minua kuultaisiin. Tai että jos hänestä minulle sopiva asia ei ole ok, niin että se ei haittaisi minua. Koska olin tottunut siihen, ettei minua kuunnella ja että minun tarpeeni sivuutetaan, niin suutuin, jos miehen mielestä jokin asia, jonka mä tarvitsin ei ollut hienoa ja kivaa, koska se tarkoitti, että minun piti luopua siitä tai minulla oli todella paha olo sen tarvitsemisen takia. Koska mies siis ei ollut samaa mieltä täysin.

Nyt kun ymmärrän, että on ihan okei, että minua kuunnellaan, niin silloin tajuan, että on ihan ok, ettei mies tykkää siitä, miten mä jonkin asian haluan ja että se ei ole minun vastuullani miettiä, kestääkö hän sen, että mulla on tarpeita.

Ap

Ap

Joskus läheisetkin tarvitsevat aidosti ystävällistä muistutusta että ”tää on mulle vaikeaa, koska mulla on peruskokemus ettei mua kuulla”, ja sen voi sanoa ilman syytöstä tai vihaa, muistuttaa vaan että tarvitsen teidän apua koska mulla on trauma.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä oot paranemisprosessissasi sellaisessa vaiheessa, että sun resurssit vanhempana toimimiseen on tosi vajavaiset. Hienoa että käyt terapiassa, toivon että prosessi etenee jossain vaiheessa siihen, että ymmärrät roolisi äitinä tärkeyden lastesi tarpeiden tyydyttäjänä ja kykenet täyttämään sen roolin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä hetkellä olet aika kykenemätön vanhemmointiin, enkä tiedä ootko käynyt puolisosi kanssa läpi voimiesi ja kykyjesi vajavaisuutta. Voisi olla hyvä käydä vaikka niin, että terapeuttisi olisi myös paikalla auttamassa keskustelun kulussa.

Jossain vaiheessa saat voimaa, ja kykyjä ja ymmärtänet, että lapsille ei riitä se, että selität ja avaat omia ongelmiasi, he jäävät silti vaille perustarpeiden täyttymistä ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmiselle on elintärkeää kokea itsensä tärkeäksi osaksi ”omaa yhteisöään”, eli yleensä perhettä. Jo pieni lapsi kokee mielekkääksi elämän ajatellessaan olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Toivon, että saat apua oman minuutesi eheyttämiseen terapiasta ja asiat saavat paremman suunnan.

En tiedä miten sellainen kokemus heille annettaisiin? He eivät toimi kuten pyydetään, ei sellaisessa ihminen ole mitään rakastettavaa. Toki en halua heille mitään pahaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehesi otti sinut huomioon ja kertoi, että saat mennä heille silloin, kun itse haluat. Hän ei halunnut riidellä kanssasi siitä, mikä aika sinua huvittaa tai ei huvita. Hän luuli, että olisit ollut tyytyväinen, että saat mennä, kun haluat.

Niin, eli taaskaan kuunnellut minua.

Ap

Miehen kannattaisi toimia siltä perustalta, mitä hänelle sanotaan, eikä siltä, mitä itse kuvittelee toisen haluavan. Mutta ei se osaa, eikä välitä. Tosin tavallaan se ei ole miehen vika, koska en minä ole osannut suhtautua häneen niin, että minua kuultaisiin. Tai että jos hänestä minulle sopiva asia ei ole ok, niin että se ei haittaisi minua. Koska olin tottunut siihen, ettei minua kuunnella ja että minun tarpeeni sivuutetaan, niin suutuin, jos miehen mielestä jokin asia, jonka mä tarvitsin ei ollut hienoa ja kivaa, koska se tarkoitti, että minun piti luopua siitä tai minulla oli todella paha olo sen tarvitsemisen takia. Koska mies siis ei ollut samaa mieltä täysin.

Nyt kun ymmärrän, että on ihan okei, että minua kuunnellaan, niin silloin tajuan, että on ihan ok, ettei mies tykkää siitä, miten mä jonkin asian haluan ja että se ei ole minun vastuullani miettiä, kestääkö hän sen, että mulla on tarpeita.

Ap

Ap

Joskus läheisetkin tarvitsevat aidosti ystävällistä muistutusta että ”tää on mulle vaikeaa, koska mulla on peruskokemus ettei mua kuulla”, ja sen voi sanoa ilman syytöstä tai vihaa, muistuttaa vaan että tarvitsen teidän apua koska mulla on trauma.

He ovat loukanneet minua aivan tarpeeksi jo sillä, etteivät ole ymmärtäneet, missä traumoissani on kyse VAIKKA tajuankin sen, etteivt he ole voineet ymmärtää. Se on silti loukannut minua niin paljon, että en varmana ala leperrellä ja lässyyttää heille. Syydän vihaani ja katkeruuttani heihin että miksi vtussa ette tajunneet ilman että itse tiedän, mistä traumasta on kyse? Koska se on tunteeni. En voi sille tunteelle mitään. Olen todella, todella loukkaantunut siitä, etteivät he ole mitään tajunneet, mun tarpeista eivätkä minusta. Tulee tunne, etteivät edes välittäneet.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehesi otti sinut huomioon ja kertoi, että saat mennä heille silloin, kun itse haluat. Hän ei halunnut riidellä kanssasi siitä, mikä aika sinua huvittaa tai ei huvita. Hän luuli, että olisit ollut tyytyväinen, että saat mennä, kun haluat.

Niin, eli taaskaan kuunnellut minua.

Ap

Miehen kannattaisi toimia siltä perustalta, mitä hänelle sanotaan, eikä siltä, mitä itse kuvittelee toisen haluavan. Mutta ei se osaa, eikä välitä. Tosin tavallaan se ei ole miehen vika, koska en minä ole osannut suhtautua häneen niin, että minua kuultaisiin. Tai että jos hänestä minulle sopiva asia ei ole ok, niin että se ei haittaisi minua. Koska olin tottunut siihen, ettei minua kuunnella ja että minun tarpeeni sivuutetaan, niin suutuin, jos miehen mielestä jokin asia, jonka mä tarvitsin ei ollut hienoa ja kivaa, koska se tarkoitti, että minun piti luopua siitä tai minulla oli todella paha olo sen tarvitsemisen takia. Koska mies siis ei ollut samaa mieltä täysin.

Nyt kun ymmärrän, että on ihan okei, että minua kuunnellaan, niin silloin tajuan, että on ihan ok, ettei mies tykkää siitä, miten mä jonkin asian haluan ja että se ei ole minun vastuullani miettiä, kestääkö hän sen, että mulla on tarpeita.

Ap

Ap

Joskus läheisetkin tarvitsevat aidosti ystävällistä muistutusta että ”tää on mulle vaikeaa, koska mulla on peruskokemus ettei mua kuulla”, ja sen voi sanoa ilman syytöstä tai vihaa, muistuttaa vaan että tarvitsen teidän apua koska mulla on trauma.

He ovat loukanneet minua aivan tarpeeksi jo sillä, etteivät ole ymmärtäneet, missä traumoissani on kyse VAIKKA tajuankin sen, etteivt he ole voineet ymmärtää. Se on silti loukannut minua niin paljon, että en varmana ala leperrellä ja lässyyttää heille. Syydän vihaani ja katkeruuttani heihin että miksi vtussa ette tajunneet ilman että itse tiedän, mistä traumasta on kyse? Koska se on tunteeni. En voi sille tunteelle mitään. Olen todella, todella loukkaantunut siitä, etteivät he ole mitään tajunneet, mun tarpeista eivätkä minusta. Tulee tunne, etteivät edes välittäneet.

Ap

Lapset ovat siihen syyttömiä, mutta mies ei osannut yhtään reagoida mun traumoihini, joita ei ollut vielä tunnistettu suhteessani lapsiin. Ei auttanut. YMMÄRRÄN KYLLÄ, ettei hän ole voinut kyetä, mutta olen silti todella loukkaantunut. Se on tuntunut koko ajan siltä, kuin he eivät välittäisi minusta yhtään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä oot paranemisprosessissasi sellaisessa vaiheessa, että sun resurssit vanhempana toimimiseen on tosi vajavaiset. Hienoa että käyt terapiassa, toivon että prosessi etenee jossain vaiheessa siihen, että ymmärrät roolisi äitinä tärkeyden lastesi tarpeiden tyydyttäjänä ja kykenet täyttämään sen roolin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä hetkellä olet aika kykenemätön vanhemmointiin, enkä tiedä ootko käynyt puolisosi kanssa läpi voimiesi ja kykyjesi vajavaisuutta. Voisi olla hyvä käydä vaikka niin, että terapeuttisi olisi myös paikalla auttamassa keskustelun kulussa.

Jossain vaiheessa saat voimaa, ja kykyjä ja ymmärtänet, että lapsille ei riitä se, että selität ja avaat omia ongelmiasi, he jäävät silti vaille perustarpeiden täyttymistä ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmiselle on elintärkeää kokea itsensä tärkeäksi osaksi ”omaa yhteisöään”, eli yleensä perhettä. Jo pieni lapsi kokee mielekkääksi elämän ajatellessaan olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Toivon, että saat apua oman minuutesi eheyttämiseen terapiasta ja asiat saavat paremman suunnan.

En tiedä miten sellainen kokemus heille annettaisiin? He eivät toimi kuten pyydetään, ei sellaisessa ihminen ole mitään rakastettavaa. Toki en halua heille mitään pahaa.

Ap

Oletteko harkinneet antaa vaille rakkautta jäävät lapset huostaan? Se olisi lasten etu, tämän kaiken perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä oot paranemisprosessissasi sellaisessa vaiheessa, että sun resurssit vanhempana toimimiseen on tosi vajavaiset. Hienoa että käyt terapiassa, toivon että prosessi etenee jossain vaiheessa siihen, että ymmärrät roolisi äitinä tärkeyden lastesi tarpeiden tyydyttäjänä ja kykenet täyttämään sen roolin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä hetkellä olet aika kykenemätön vanhemmointiin, enkä tiedä ootko käynyt puolisosi kanssa läpi voimiesi ja kykyjesi vajavaisuutta. Voisi olla hyvä käydä vaikka niin, että terapeuttisi olisi myös paikalla auttamassa keskustelun kulussa.

Jossain vaiheessa saat voimaa, ja kykyjä ja ymmärtänet, että lapsille ei riitä se, että selität ja avaat omia ongelmiasi, he jäävät silti vaille perustarpeiden täyttymistä ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmiselle on elintärkeää kokea itsensä tärkeäksi osaksi ”omaa yhteisöään”, eli yleensä perhettä. Jo pieni lapsi kokee mielekkääksi elämän ajatellessaan olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Toivon, että saat apua oman minuutesi eheyttämiseen terapiasta ja asiat saavat paremman suunnan.

En tiedä miten sellainen kokemus heille annettaisiin? He eivät toimi kuten pyydetään, ei sellaisessa ihminen ole mitään rakastettavaa. Toki en halua heille mitään pahaa.

Ap

Oletteko harkinneet antaa vaille rakkautta jäävät lapset huostaan? Se olisi lasten etu, tämän kaiken perusteella.

Millaista rakkautta he huostaperheessä saisivat?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehesi otti sinut huomioon ja kertoi, että saat mennä heille silloin, kun itse haluat. Hän ei halunnut riidellä kanssasi siitä, mikä aika sinua huvittaa tai ei huvita. Hän luuli, että olisit ollut tyytyväinen, että saat mennä, kun haluat.

Niin, eli taaskaan kuunnellut minua.

Ap

Miehen kannattaisi toimia siltä perustalta, mitä hänelle sanotaan, eikä siltä, mitä itse kuvittelee toisen haluavan. Mutta ei se osaa, eikä välitä. Tosin tavallaan se ei ole miehen vika, koska en minä ole osannut suhtautua häneen niin, että minua kuultaisiin. Tai että jos hänestä minulle sopiva asia ei ole ok, niin että se ei haittaisi minua. Koska olin tottunut siihen, ettei minua kuunnella ja että minun tarpeeni sivuutetaan, niin suutuin, jos miehen mielestä jokin asia, jonka mä tarvitsin ei ollut hienoa ja kivaa, koska se tarkoitti, että minun piti luopua siitä tai minulla oli todella paha olo sen tarvitsemisen takia. Koska mies siis ei ollut samaa mieltä täysin.

Nyt kun ymmärrän, että on ihan okei, että minua kuunnellaan, niin silloin tajuan, että on ihan ok, ettei mies tykkää siitä, miten mä jonkin asian haluan ja että se ei ole minun vastuullani miettiä, kestääkö hän sen, että mulla on tarpeita.

Ap

Ap

Joskus läheisetkin tarvitsevat aidosti ystävällistä muistutusta että ”tää on mulle vaikeaa, koska mulla on peruskokemus ettei mua kuulla”, ja sen voi sanoa ilman syytöstä tai vihaa, muistuttaa vaan että tarvitsen teidän apua koska mulla on trauma.

He ovat loukanneet minua aivan tarpeeksi jo sillä, etteivät ole ymmärtäneet, missä traumoissani on kyse VAIKKA tajuankin sen, etteivt he ole voineet ymmärtää. Se on silti loukannut minua niin paljon, että en varmana ala leperrellä ja lässyyttää heille. Syydän vihaani ja katkeruuttani heihin että miksi vtussa ette tajunneet ilman että itse tiedän, mistä traumasta on kyse? Koska se on tunteeni. En voi sille tunteelle mitään. Olen todella, todella loukkaantunut siitä, etteivät he ole mitään tajunneet, mun tarpeista eivätkä minusta. Tulee tunne, etteivät edes välittäneet.

Ap

Lapset ovat siihen syyttömiä, mutta mies ei osannut yhtään reagoida mun traumoihini, joita ei ollut vielä tunnistettu suhteessani lapsiin. Ei auttanut. YMMÄRRÄN KYLLÄ, ettei hän ole voinut kyetä, mutta olen silti todella loukkaantunut. Se on tuntunut koko ajan siltä, kuin he eivät välittäisi minusta yhtään.

Ap

Uskon että traumaterapia voi jeesata sua. Tunteen tasolla koet asiat tosi irrallaan todellisuudesta. Mies -tai kukaan muukaan- ei voi tietää asioita automaattisesti, vaikka välittäisi susta paljon. Asiat tulevat tietoon kun niistä kerrotaan ja niitä käsitellään. Silloinkin joskus toinen ymmärtää ihan väärin. Vaikka välittäisi. Toivottavasti saat terapiassa kykyä uskoa siihen, että ihmiset voivat tahtoa sulle myös hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä oot paranemisprosessissasi sellaisessa vaiheessa, että sun resurssit vanhempana toimimiseen on tosi vajavaiset. Hienoa että käyt terapiassa, toivon että prosessi etenee jossain vaiheessa siihen, että ymmärrät roolisi äitinä tärkeyden lastesi tarpeiden tyydyttäjänä ja kykenet täyttämään sen roolin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä hetkellä olet aika kykenemätön vanhemmointiin, enkä tiedä ootko käynyt puolisosi kanssa läpi voimiesi ja kykyjesi vajavaisuutta. Voisi olla hyvä käydä vaikka niin, että terapeuttisi olisi myös paikalla auttamassa keskustelun kulussa.

Jossain vaiheessa saat voimaa, ja kykyjä ja ymmärtänet, että lapsille ei riitä se, että selität ja avaat omia ongelmiasi, he jäävät silti vaille perustarpeiden täyttymistä ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmiselle on elintärkeää kokea itsensä tärkeäksi osaksi ”omaa yhteisöään”, eli yleensä perhettä. Jo pieni lapsi kokee mielekkääksi elämän ajatellessaan olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Toivon, että saat apua oman minuutesi eheyttämiseen terapiasta ja asiat saavat paremman suunnan.

En tiedä miten sellainen kokemus heille annettaisiin? He eivät toimi kuten pyydetään, ei sellaisessa ihminen ole mitään rakastettavaa. Toki en halua heille mitään pahaa.

Ap

Oletteko harkinneet antaa vaille rakkautta jäävät lapset huostaan? Se olisi lasten etu, tämän kaiken perusteella.

Ihan käsittämätön kommentti. Ainoa syy antaa heidät huostaan olisi säännöllisessä elämänrytmissä elämisen kokemuksen antaminen heille ja sen, että heiltä vaaditaan kotitöihin osallistumista yms. Tai ainakin oletan, että huostaperheiden on oltava kunnollisia niissä. Enkä ole ihan varma, että se olisi lapsista hyppy rakkauden saannin keskelle. Päinvastoin. Rangaistus. Toki niitä taitoja olisi hyvä saada, mutta en usko, että ne ovat sellaista rakkautta, joka on lapsille tässä tärkeää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä oot paranemisprosessissasi sellaisessa vaiheessa, että sun resurssit vanhempana toimimiseen on tosi vajavaiset. Hienoa että käyt terapiassa, toivon että prosessi etenee jossain vaiheessa siihen, että ymmärrät roolisi äitinä tärkeyden lastesi tarpeiden tyydyttäjänä ja kykenet täyttämään sen roolin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä hetkellä olet aika kykenemätön vanhemmointiin, enkä tiedä ootko käynyt puolisosi kanssa läpi voimiesi ja kykyjesi vajavaisuutta. Voisi olla hyvä käydä vaikka niin, että terapeuttisi olisi myös paikalla auttamassa keskustelun kulussa.

Jossain vaiheessa saat voimaa, ja kykyjä ja ymmärtänet, että lapsille ei riitä se, että selität ja avaat omia ongelmiasi, he jäävät silti vaille perustarpeiden täyttymistä ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmiselle on elintärkeää kokea itsensä tärkeäksi osaksi ”omaa yhteisöään”, eli yleensä perhettä. Jo pieni lapsi kokee mielekkääksi elämän ajatellessaan olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Toivon, että saat apua oman minuutesi eheyttämiseen terapiasta ja asiat saavat paremman suunnan.

En tiedä miten sellainen kokemus heille annettaisiin? He eivät toimi kuten pyydetään, ei sellaisessa ihminen ole mitään rakastettavaa. Toki en halua heille mitään pahaa.

Ap

Oletteko harkinneet antaa vaille rakkautta jäävät lapset huostaan? Se olisi lasten etu, tämän kaiken perusteella.

Millaista rakkautta he huostaperheessä saisivat?

Ap

Rakkautta vaille jääneet lapset, jotka oireilevat ja vaikuttavat ”hankalilta”, herättävät monissa perusturvan omaavissa ihmisissä rakkautta ja hoivaamisen halua. Tätä voi olla vaikea ymmärtää jos traumatausta värittää kaiken sun silmissäsi.

Oletteko te ap molemmat miehesi kanssa myös kehitysvammaisia muiden ongelmien lisäksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehesi otti sinut huomioon ja kertoi, että saat mennä heille silloin, kun itse haluat. Hän ei halunnut riidellä kanssasi siitä, mikä aika sinua huvittaa tai ei huvita. Hän luuli, että olisit ollut tyytyväinen, että saat mennä, kun haluat.

Niin, eli taaskaan kuunnellut minua.

Ap

Miehen kannattaisi toimia siltä perustalta, mitä hänelle sanotaan, eikä siltä, mitä itse kuvittelee toisen haluavan. Mutta ei se osaa, eikä välitä. Tosin tavallaan se ei ole miehen vika, koska en minä ole osannut suhtautua häneen niin, että minua kuultaisiin. Tai että jos hänestä minulle sopiva asia ei ole ok, niin että se ei haittaisi minua. Koska olin tottunut siihen, ettei minua kuunnella ja että minun tarpeeni sivuutetaan, niin suutuin, jos miehen mielestä jokin asia, jonka mä tarvitsin ei ollut hienoa ja kivaa, koska se tarkoitti, että minun piti luopua siitä tai minulla oli todella paha olo sen tarvitsemisen takia. Koska mies siis ei ollut samaa mieltä täysin.

Nyt kun ymmärrän, että on ihan okei, että minua kuunnellaan, niin silloin tajuan, että on ihan ok, ettei mies tykkää siitä, miten mä jonkin asian haluan ja että se ei ole minun vastuullani miettiä, kestääkö hän sen, että mulla on tarpeita.

Ap

Ap

Joskus läheisetkin tarvitsevat aidosti ystävällistä muistutusta että ”tää on mulle vaikeaa, koska mulla on peruskokemus ettei mua kuulla”, ja sen voi sanoa ilman syytöstä tai vihaa, muistuttaa vaan että tarvitsen teidän apua koska mulla on trauma.

He ovat loukanneet minua aivan tarpeeksi jo sillä, etteivät ole ymmärtäneet, missä traumoissani on kyse VAIKKA tajuankin sen, etteivt he ole voineet ymmärtää. Se on silti loukannut minua niin paljon, että en varmana ala leperrellä ja lässyyttää heille. Syydän vihaani ja katkeruuttani heihin että miksi vtussa ette tajunneet ilman että itse tiedän, mistä traumasta on kyse? Koska se on tunteeni. En voi sille tunteelle mitään. Olen todella, todella loukkaantunut siitä, etteivät he ole mitään tajunneet, mun tarpeista eivätkä minusta. Tulee tunne, etteivät edes välittäneet.

Ap

Lapset ovat siihen syyttömiä, mutta mies ei osannut yhtään reagoida mun traumoihini, joita ei ollut vielä tunnistettu suhteessani lapsiin. Ei auttanut. YMMÄRRÄN KYLLÄ, ettei hän ole voinut kyetä, mutta olen silti todella loukkaantunut. Se on tuntunut koko ajan siltä, kuin he eivät välittäisi minusta yhtään.

Ap

Uskon että traumaterapia voi jeesata sua. Tunteen tasolla koet asiat tosi irrallaan todellisuudesta. Mies -tai kukaan muukaan- ei voi tietää asioita automaattisesti, vaikka välittäisi susta paljon. Asiat tulevat tietoon kun niistä kerrotaan ja niitä käsitellään. Silloinkin joskus toinen ymmärtää ihan väärin. Vaikka välittäisi. Toivottavasti saat terapiassa kykyä uskoa siihen, että ihmiset voivat tahtoa sulle myös hyvää.

Tiedän, että mies ei ole voinut tietää mitään näistä ongelmistani, enhän tiennyt itsekään.

Ihmisten pelkkä hyvä tahtominen ja tahto ei riitä, heidän pitää tahtoa hyvää senkin jälkeen, kun tietävät, mitä haluan. Tosin en itse tiedä mitä haluan, koska se on demonisoitu minulta lapsuudesta alkaen. Joten en sen takia koe, että on ihmisiä, jotka todella oikeasti haluavat minulle hyvää. He haluavat vain tyydyttää omia tarpeitaan muiden kautta. Joskushan se natsaa oikeinkin kauniisti siihen, mitä joku toinen sattuu haluamaan ja tarvitsemaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mietin vain, että miten hyvä tuo nyt on lapsille, etteivät tiedä kellonaikaa, koska äiti tulee. Lapset ovat 10 ja 12.

Ap

Eikö lapset saa olla sinuun suoraan yhteydessä? Etkö voi kysyä, mitä lapset toivovat?

Ylläpito voisi poistaa tämän sekopäinen aloituksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä oot paranemisprosessissasi sellaisessa vaiheessa, että sun resurssit vanhempana toimimiseen on tosi vajavaiset. Hienoa että käyt terapiassa, toivon että prosessi etenee jossain vaiheessa siihen, että ymmärrät roolisi äitinä tärkeyden lastesi tarpeiden tyydyttäjänä ja kykenet täyttämään sen roolin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä hetkellä olet aika kykenemätön vanhemmointiin, enkä tiedä ootko käynyt puolisosi kanssa läpi voimiesi ja kykyjesi vajavaisuutta. Voisi olla hyvä käydä vaikka niin, että terapeuttisi olisi myös paikalla auttamassa keskustelun kulussa.

Jossain vaiheessa saat voimaa, ja kykyjä ja ymmärtänet, että lapsille ei riitä se, että selität ja avaat omia ongelmiasi, he jäävät silti vaille perustarpeiden täyttymistä ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmiselle on elintärkeää kokea itsensä tärkeäksi osaksi ”omaa yhteisöään”, eli yleensä perhettä. Jo pieni lapsi kokee mielekkääksi elämän ajatellessaan olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Toivon, että saat apua oman minuutesi eheyttämiseen terapiasta ja asiat saavat paremman suunnan.

En tiedä miten sellainen kokemus heille annettaisiin? He eivät toimi kuten pyydetään, ei sellaisessa ihminen ole mitään rakastettavaa. Toki en halua heille mitään pahaa.

Ap

Oletteko harkinneet antaa vaille rakkautta jäävät lapset huostaan? Se olisi lasten etu, tämän kaiken perusteella.

Millaista rakkautta he huostaperheessä saisivat?

Ap

Rakkautta vaille jääneet lapset, jotka oireilevat ja vaikuttavat ”hankalilta”, herättävät monissa perusturvan omaavissa ihmisissä rakkautta ja hoivaamisen halua. Tätä voi olla vaikea ymmärtää jos traumatausta värittää kaiken sun silmissäsi.

En minä kysynyt olisivatko he huostaperheessä hankalia, vaan että minkälaista rakkautta he sieltä saisivat? Miten ihmeessä joidenkin vieraiden ihmisten koti voisi tuntua rakkaammalta ja rakkautta antavammalta paikalta, kuin oman isän koti? Ihan mielenkiinnosta kyselen. En nimittäin usko, että mikään huostavanhempi saisi näitä lapsia rakastamaan itseään enempää, kuin he rakastavat meitä. Niin miksi niiden huostaihmistenkään rakkaus ja välittäminen olisi lapsilleni niin ihmeen arvokasta? Heille saisivat perseillä ja vain hävetä kiittämättömyyttään jälkikäteen. Tosin, ehkä se olisi se rakkauden kokemus, mikä heiltä puuttuu. Tosin saa isällekin perseillä. Että tuskinpa. Tai siis isä ei edes yritä vaatia mitään, että voisi perseillä.

Ap

Onko tällä naisella joku uusikin mies?? Ei voi olla....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, syy on ap:n äidin, ei unohdeta sitä. Toiseksi, ehkä mies ei jaksa kolmatta lasta eli ap:ta, jolle pitää antaa kellonaika. Tulet kun tulet voi olla joko tervetuloa aina kunhan jaksat tai sen näkee sitten kun ja jos tulet.

Ja antoi kellonajan tai ei, ap kiukuttelee kotiintuloaikoja kuin teini, ei jaksa, ei huvita. Jos ap on aina pitänyt kiinni sovituista kellonajoista niin silloin tuskin kyse on siitä, että lapset peittyisivät kun sovittu ei pidä.

Eihän se ole lapsellista, että sovitaan kellonaika, se juuri on, ettei osaa sellaisesta sopia! Vain keh.arit ja retar.dit menevät ja tulevat miten sattuu.

Ap

Nii-i. Ja sinä et ilmeisesti sitä aikaa saanut sovittua.

Mielenvikainen äitihullu/ kivikissa jälleen. Voi herranjumala tuota maailman sairainta akkaa.