Lue keskustelun säännöt.
Miehen JÄRKKY neljänkympin kriisi - mitä kaikkea siihen kuuluu ja kuinka jeesuksen pitkään se kestää? Mikä on paras lääke vaivaan?
31.12.2019 |
Te jotka olette vierestä seuranneet miesten neljänkympin kriisejä, niin mitä se käytännössä eteni? Kuinka hulluna mies oli ja ymmärsikö tätä itse ja jos kyllä, niin missä vaiheessa? Kuinka kauan tällainen kriiseily oikein kestää? Kuinka äkisti kriisi loppuu? Miten tämän saa kestettyä ja minimoitua vahingot niin, ettei koko perhe hajoa?
Mies on saanut oman kriisinsä joskus v. 2017/2018 vuoden taitteessa, mutta tämä vuosi on ollut jotakin aivan järkyttävää. Tänä vuonna on kyseenalaistanut yhteisen elämän, uhoaa ja uhmaa. Syyttää minua, ystäviään ja sukulaisia kaikesta ja kaikki asiat on huonosti. On ihastunut kolmanteen, ostelee hullunlailla tavaraa ja käy parturissa ja vaatekaupassa muutaman viikon välein. On kotiaskareissa flegmaattinen ja kiukuttelee siitäkin.
Mielipiteet vaihtelee päivittäin ja suuttuu käsittämättömistä asioista, esim. on itse ehdottanut edellisenä päivänä jotakin, ja jos olen hyvää hyvyyttäni selvittänyt asiaa ja kertonut sitten hänelle, että tämä homma onnistuisi, niin sitten asia onkin yhtäkkiä aivan syvältä ja suuttuu. Aivan käsittämätöntä.
Koko yhteinen elämämme (20 v) onkin ollut nyt yhtäkkiä täysin hirveää aikaa ja hän on minun takia menettänyt elämän. Syyttelee 15 vuotta vanhoista jutuista, kuin ne olisi eilen tapahtunut. Kiukuttelee ja uhoaa kotona, kuin näppynaamainen teini. Koko maailman on häntä vastaan, paitsi tämä ihana uusi, nuori typy, joka on kenties hänen kauan etsimänsä elämänkumppaninsa. Huoh. Millään ei tunnu olevan väliä, paitsi sillä omalla navalla ja peilikuvalla. Kaikki aiemmin tehdyt päätökset ovatkin olleet yhtäkkiä AIVAN vääriä eikä häntä ole IKINÄ kuunneltu missään asiassa. Mieliala heittelee laidasta laitaan. Ollaan yhtäkkiä oltu AINA aivan vääriä tyyppejä toisillemme.
Muuten olisin lähtenyt kävelemään jo aikaa sitten, mutta ko kyseessä on ollut aikaisemmin tasapainoinen ja normaali mies ja perheen isä. Nyt on kuitenkin pari vuotta hypännyt hulluna, mutta aivan erityisesti tämän vuoden.
En ole oikein mistään löytänyt varsinaista faktaa tästä ukkojen neljänkympin kriisistä, joten ihmettelen tässä, että tuleeko se järki joskus vielä päähän ja kuinka kauan tällainen kriisi kestää? Ukko täyttää ensi vuonna 40 v.
Mulla on hyvä itsetunto ja tiedän tasan tarkkaan, että muitakin ottajia omavaraiselle, työteliäälle ja katseenkestävälle naiselle kyllä olisi, jolla on jalat maassa. Olenpahan kuitenkin sinnikkoluonteeltani ja rakkaudesta jäänyt katsomaan, että palaako se järki sinne kalloon. Noin hulluna ei voi nimittäin loputtomiin olla.
Kommentit (266)
Vierailija kirjoitti:
No nelikymppisenä viimeistään aletaan kyseenalaistaa nuorena alkanutta suhdetta. Ei silloin parikymppisenä ymmärrä, mitä suhteelta toivoo ja tarvitsee. Moni alkaa silloin vain seurustella jonkun kivan kanssa, ja siihen sitten jäädään. Keski-iässä aletaan miettiä, täyttääkö tämä suhde tarpeeni ja olenko tässä onnellinen. Jos vielä samaan syssyyn löytyy uusi kumppaniehdokas, joka täyttää eri tarpeita kuin se nuoruudenrakkaus, niin ollaan liemessä. Voi myös löytyä aivan uusia tarpeita, joita ei tiennyt itsellä olevankaan.
Olen katsonut vierestä erään 45v miehen tämänkaltaista kamppailua. On ollut vaimonsa kanssa 25 vuotta. Nyt hän on moneen kertaan sanonut, ettei silloin nuorena tiennyt mitä haluaa ja luuli olevansa elämänsä rakkauden kanssa. Viitisen vuotta on nyt ollut eri mieltä ja koko ajan varmempi siitä, että ero tulee. Lasten takia ovat enää yhdessä.
No tämä on varmaan se ero, mikä erottaa nuo "kriiseilijät" ja me, jotka olemme onnellisesti yhdessä nuoruuden rakkaudensa kanssa vielä 50-vuotiaina. Eli tuo asia mietittiin jo silloin nuorena. Toki sitä ihmisenä on kasvettu ja toki elämän suurten kysymysten kanssa on kumpainenkin kipuillut, mutta silloin ollaan tuettu toisiamme, eikä koskaan ole tullut tarvetta purkaa omaa pahaa oloa toiseen haukkumalla toista, mitätöimällä yhdessä elettyjä vuosia tai pettämällä. Enkä sano tätä kehuakseni meitä, ymmärrän hyvin että ihmiset ja suhteet on erilaisia. Joku löytää sen parhaan kumppaninsa nelikymppisenä ja toinen teininä. Mutta se, että se kumppani on löydetty teininä tai nuorella iällä, ei oikeuta kriiseilemään siten, että oksentaa kaiken pahan olonsa toisen niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei auta täällä yhtään kehua jos itsellä sujunut kuin rasvattu ja oltu about 100 vuotta yhdessä sä:D ja tullaan leuhkimaan ja kehumaan, miettikää nyt te leuhkijat, im napa tärkein taitaa oll van, pääasia et itsellä menee hyvin niin kauan jos tai kun omalle kohdalle sattuu
Paljon jää äiti yksin lasten kanssa, kun miehille iskee ikäkriisi ja haluaa tai ottaa puolta nuoremman naisen tai päättää vaan ottaa eron ja lähteä jonnekin helvetin timbuktuun:D
Itsekäsä ja omahyväistä verrattavissa justiinsa noihin jotka tulee sanomaan "mäpäs oon saman miehen kanssa ollu monia vuosikymmeniä yhdessä/naimisissa"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pystyn hyvin samaistumaan tilanteeseesi. Omalle miehelleni tuli totaalinen oman ja yhtisen elämän kyseenalaistamiskriisi 46-vuotiaana. Olimme olleet onnellisessa suhteessa 21 vuotta, ja muutamassa viikossa kaikki mitä tein, olin ja edustin oli ärsyttävää ja väärin. Se oli todella hämmentävää. Mies alkoi pukeutua omituisesti, ahmi vitamiineja, alkoi lenkkeillä, vaihtoi harrastuksensa ja jopa musiikkimakunsa. Hän jäi puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaale töistä, vaikka olimme juuri ostaneet talon ja velkaerät olivat suuria. Vapalla häntä ei kotona näkynyt, vaan hän häipyi päiviksi uusiin harrastuksiin. Ajattelin jo että hän on vakavasti sairas, eikä halua kertoa siitä perheelle, mutta tekee nyt asioita joita ei kohta voi. Välillä antoi tällaiseen viitteitä.
No kahden vuoden jälkeen paljastui että hän oli ihastunut nuoreen naiseen, jonka kanssa oli hengaillut. Ero tuli. Miehen extreme-elämä palasi vanhoihin uomiin, mutta uomassa oli nyt 20 vuotta nuorempi nainen. Vuosia myöhemmin mies kirjoitti minulle, olevansa pahoillaan tavasta jolla eron hoiti. Ei osannut selittää miksi oli niin epäoikeudenmukainen ja itsekin välillä huolestui holtittomuudestaan, mutta jotenkin tuntui, että nyt on koettava kaikki mikä on vielä kokematta. Hän on varmaan tämän nykyisenkin kumppanin kanssa onnellinen, mutta olen ymmärtänyt, että arvostus minua ja yhteistä elämäämme kohtaan on palannut, eikä se meidän 20 vuotta ollutkaan kamalaa-aikaa. Kova oli kriisin hinta minulle. Ehkä myös hänelle, mutta elämä opettaa.
Saanko kysyä että mitä se sinulle tuossa opetti?
Älä luota keneenkään?
Kyllä minä ihmisiin luotan vieläkin, mutta sen tiedän nyt, että luottamukselle kannattaa antaa lyhyt takuuaika. Kaikki täällä on surullisen väliaikaista, myös suuri rakkaus.
Itse kriiseilin neljääkymppiä kolme vuotta. Aloitin kun olin täyttäny 39 ja nyt kun 42 häämöttää niin elämä on tasaantunut. Itse olen aina ollut mukava ja huomioon ottava puoliso ja ”vähään tyytyväinen”, enkä koskaan ole aiemmin kriiseillyt minkään ikävaiheen kanssa. Enkä myöskään olisi uskonut että koskaan tulen mitään kriiseilemään. Jos mieheltäni nyt kysyttäisiin niin hän varmaan sanoisi että tulin hulluksi. Moukaroin oman liittoni melkoisen huonoon kuntoon ja siitä palautuminen on ollut hidasta.
Ymmärrän kyllä aloittajaa että hän haluaa katsoa rauhassa, mitä sitten tapahtuu kun puolisonsa tuosta tokenee. Ja on kunnioitettavaa että rakastaa kumppaniaan niin paljon että jaksaa katsoa tuon kaiken yli ja eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai ap ole mun miehen kanssa naimisissa? Jokainen ap:n kirjoittama sana tässä ketjussa on kuin kynästäni! Mies 43v ja 6 vuotta on tätä hulluutta kestänyt. Yhdessä 25 vuotta. Jep, olen varmaan maailman pitkähermoisin nainen.
Ja on mies pettänyt, haukkunut minut rumaksi, elämää rajoittavaksi, tylsäksi, koko perhe-elämämme ja suhteemme kuivaksi, arki on mälsää - eikun ihan hyvää- eikun mälsää, seksi on huonoa ja jos onkin joskus hyvää niin sitä on liian harvoin ja olen liian himoton. Mitään en enää osaa tehdä oikein ja en ihannoi miestä riittävästi. Pitäisi kuulemma lausua ääneen miehelle kiitokset jos hän tyhjentää tiskikoneen, tosin hän ei ole 25 vuoden aikana kertaakaan kiittänyt minua tiskikoneen tyhjennyksestä. En kuulemma huomioi tarpeeksi ja erityisen huonoa on että en toivota häntä eteisessä tervetulleeksi kotiin kun hän saapuu töistä - ei kuulemma osoita rakkautta jos huudan keittiöstä 'moi'. Ei halua että katson telkkaria, mutta ei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä sen sijaan. Juo alkoholia tosi paljon ja syö vain roskaruokaa, mikä näkyy jo ulkonäössä. Töissä ahdistaa, ja työkaverit on ammattitaidottomia. jne jne.
Nyt taas on mykkäkoulu miehellä päällä. Syynä se, että en ollut kovin kiinnostunut valmistamaan perinteisiä jouluruokia itse vaan halusin ostaa lanttulaatikot ja kinkut valmiina. Kun kuulemma joulu syntyy ruokia tekemällä eikä kaupasta valmiina ostamalla.
Silloin kun pettäminen selvisi sanoin, että mene ja ota ero. Hoidan lapset niin pääset kunnon naintipuuhiin ja tyhmä vaimo ja tyhmät lapset ei rajoita elämää. Ei lähtenyt, itki että haluaa minut ja perheen.
Mä olen sanonut, että sinä olet se joka erohakemuksen laittaa vireille, en minä, koska minä en ole juossut muiden naisten perässä ja halunnut tuhota nelilapsisen perheen elämää.
En ymmärrä jos elämä mun ja lasten kanssa on niiiiin kaameaa niin miksi ei lähde?
Diagnoosi: Miehesi on jumissa maallisessa kehossaan.
Ratkaisu: Meditaatio ja jooga osaksi elämäntapaa. Tällä tavoin ihminen saa rauhan, joka on riippumaton kehosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette olleet liian nuoresta asti yhdessä. En tiedä miten tuo ongelma ratkaistaan, mutta tuohon se juurtaa. Monilla miehillä ei tule mitään kriisiä tuossa iässä.
Me olemme olleet 19-vuotiaista yhdessä ja nyt viisikymppisiä. Mitään kriisejä ei ole kummallakaan ollut kertaakaan. Teoriasi ei pidä paikkaansa.
Olin 25 ja kokenut kaikenlaista kun tavattiin. Mies täytti 22 ja asui vielä kotona. Kriiseilin jonkin verran alle 40 v, suurimmaksi osaksi taustastani johtuen. Mies pysyi ikänsä puolesta viilipyttynä.
KUNNES ylitti 4-kympin rajapyykin. Kiukuttelua, syyttelyä, vonkaamista, uhoa. Libido ja jokin muukin taivaissa asti. Stressi pahensi oireita.Tänä vuonna hän täyttää 44, ja osoittaa jo rauhoittumisen merkkejä.
Viidenkympin villitystä odotellessa.Miksi sellainen tulisi?
Hormonit jälleen.
Isäni kävi läpi sekä villityksen että andropaussin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siihen auttaa nuori lettu ja paksu lompsa. Haha oleb AlFa johtaja ja vetelen paljaallA
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap ole mun miehen kanssa naimisissa? Jokainen ap:n kirjoittama sana tässä ketjussa on kuin kynästäni! Mies 43v ja 6 vuotta on tätä hulluutta kestänyt. Yhdessä 25 vuotta. Jep, olen varmaan maailman pitkähermoisin nainen.
Ja on mies pettänyt, haukkunut minut rumaksi, elämää rajoittavaksi, tylsäksi, koko perhe-elämämme ja suhteemme kuivaksi, arki on mälsää - eikun ihan hyvää- eikun mälsää, seksi on huonoa ja jos onkin joskus hyvää niin sitä on liian harvoin ja olen liian himoton. Mitään en enää osaa tehdä oikein ja en ihannoi miestä riittävästi. Pitäisi kuulemma lausua ääneen miehelle kiitokset jos hän tyhjentää tiskikoneen, tosin hän ei ole 25 vuoden aikana kertaakaan kiittänyt minua tiskikoneen tyhjennyksestä. En kuulemma huomioi tarpeeksi ja erityisen huonoa on että en toivota häntä eteisessä tervetulleeksi kotiin kun hän saapuu töistä - ei kuulemma osoita rakkautta jos huudan keittiöstä 'moi'. Ei halua että katson telkkaria, mutta ei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä sen sijaan. Juo alkoholia tosi paljon ja syö vain roskaruokaa, mikä näkyy jo ulkonäössä. Töissä ahdistaa, ja työkaverit on ammattitaidottomia. jne jne.
Nyt taas on mykkäkoulu miehellä päällä. Syynä se, että en ollut kovin kiinnostunut valmistamaan perinteisiä jouluruokia itse vaan halusin ostaa lanttulaatikot ja kinkut valmiina. Kun kuulemma joulu syntyy ruokia tekemällä eikä kaupasta valmiina ostamalla.
Silloin kun pettäminen selvisi sanoin, että mene ja ota ero. Hoidan lapset niin pääset kunnon naintipuuhiin ja tyhmä vaimo ja tyhmät lapset ei rajoita elämää. Ei lähtenyt, itki että haluaa minut ja perheen.
Mä olen sanonut, että sinä olet se joka erohakemuksen laittaa vireille, en minä, koska minä en ole juossut muiden naisten perässä ja halunnut tuhota nelilapsisen perheen elämää.
En ymmärrä jos elämä mun ja lasten kanssa on niiiiin kaameaa niin miksi ei lähde?
Meilläkin meni juuri tismalleen näin. Nyt kriisi ohi, mutta itselläni vaikeaa jatkaa tästä. Pinnistelin vuosia miehen kriiseillessä ja nyt kun on tasaista on alkanut ahdistaa kaikki tuo henkinen väkivalta mitä kriisin aikana koin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siihen auttaa nuori lettu ja paksu lompsa. Haha oleb AlFa johtaja ja vetelen paljaallA
Johtaja jätkä selvästi.
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap ole mun miehen kanssa naimisissa? Jokainen ap:n kirjoittama sana tässä ketjussa on kuin kynästäni! Mies 43v ja 6 vuotta on tätä hulluutta kestänyt. Yhdessä 25 vuotta. Jep, olen varmaan maailman pitkähermoisin nainen.
Ja on mies pettänyt, haukkunut minut rumaksi, elämää rajoittavaksi, tylsäksi, koko perhe-elämämme ja suhteemme kuivaksi, arki on mälsää - eikun ihan hyvää- eikun mälsää, seksi on huonoa ja jos onkin joskus hyvää niin sitä on liian harvoin ja olen liian himoton. Mitään en enää osaa tehdä oikein ja en ihannoi miestä riittävästi. Pitäisi kuulemma lausua ääneen miehelle kiitokset jos hän tyhjentää tiskikoneen, tosin hän ei ole 25 vuoden aikana kertaakaan kiittänyt minua tiskikoneen tyhjennyksestä. En kuulemma huomioi tarpeeksi ja erityisen huonoa on että en toivota häntä eteisessä tervetulleeksi kotiin kun hän saapuu töistä - ei kuulemma osoita rakkautta jos huudan keittiöstä 'moi'. Ei halua että katson telkkaria, mutta ei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä sen sijaan. Juo alkoholia tosi paljon ja syö vain roskaruokaa, mikä näkyy jo ulkonäössä. Töissä ahdistaa, ja työkaverit on ammattitaidottomia. jne jne.
Nyt taas on mykkäkoulu miehellä päällä. Syynä se, että en ollut kovin kiinnostunut valmistamaan perinteisiä jouluruokia itse vaan halusin ostaa lanttulaatikot ja kinkut valmiina. Kun kuulemma joulu syntyy ruokia tekemällä eikä kaupasta valmiina ostamalla.
Silloin kun pettäminen selvisi sanoin, että mene ja ota ero. Hoidan lapset niin pääset kunnon naintipuuhiin ja tyhmä vaimo ja tyhmät lapset ei rajoita elämää. Ei lähtenyt, itki että haluaa minut ja perheen.
Mä olen sanonut, että sinä olet se joka erohakemuksen laittaa vireille, en minä, koska minä en ole juossut muiden naisten perässä ja halunnut tuhota nelilapsisen perheen elämää.
En ymmärrä jos elämä mun ja lasten kanssa on niiiiin kaameaa niin miksi ei lähde?
Siis mitä ihmettä, nautitko tosta kiukkupussista? Miksi et itse kirjoita erohakemusta? Rikkoutunut idylli perheestä on vaan sun pään sisällä. Mutta idyllistä on pidettävä kiinni vaikka kynsin ja hampain. Onko toi menopaussinen haiseva kyr*pä sen arvoinen? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette olleet liian nuoresta asti yhdessä. En tiedä miten tuo ongelma ratkaistaan, mutta tuohon se juurtaa. Monilla miehillä ei tule mitään kriisiä tuossa iässä.
Me olemme olleet 19-vuotiaista yhdessä ja nyt viisikymppisiä. Mitään kriisejä ei ole kummallakaan ollut kertaakaan. Teoriasi ei pidä paikkaansa.
Heeei viiskymppinen, pientä ajatusta mukaan. Koeta ymmärtää, että sinun ja miehesi tarina ei ole se ainoa oikea. Ja voit ehkä tajuta, ettei tuo edellinen kirjoittaja ehkä niin väärässä olekaan.
Ei tietenkään ole ainoa oikea tarina, mutta ihan yhtä hölmöä on heittää, että miehen kriisi johtuu siitä, että ollaan oltu liian kauan yhdessä. Kahdestakin syystä, kriisi voi tulla myös, vaikka ei olisikaan ollut niin pitkään yhdessä tai sitten ei tule, vaikka on ollut pitkään yhdessä. Ja vaikka se "johtuisikin" siitä, niin mitä sitten? Ei sitä kelloa enää takaisin saa käännettyä.
(M44, 24-vuotiaasta ensimmäisessä suhteessa vielä, ei kriisiä vielä, ehkä viisikymppisenä sitten)
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap ole mun miehen kanssa naimisissa? Jokainen ap:n kirjoittama sana tässä ketjussa on kuin kynästäni! Mies 43v ja 6 vuotta on tätä hulluutta kestänyt. Yhdessä 25 vuotta. Jep, olen varmaan maailman pitkähermoisin nainen.
Ja on mies pettänyt, haukkunut minut rumaksi, elämää rajoittavaksi, tylsäksi, koko perhe-elämämme ja suhteemme kuivaksi, arki on mälsää - eikun ihan hyvää- eikun mälsää, seksi on huonoa ja jos onkin joskus hyvää niin sitä on liian harvoin ja olen liian himoton. Mitään en enää osaa tehdä oikein ja en ihannoi miestä riittävästi. Pitäisi kuulemma lausua ääneen miehelle kiitokset jos hän tyhjentää tiskikoneen, tosin hän ei ole 25 vuoden aikana kertaakaan kiittänyt minua tiskikoneen tyhjennyksestä. En kuulemma huomioi tarpeeksi ja erityisen huonoa on että en toivota häntä eteisessä tervetulleeksi kotiin kun hän saapuu töistä - ei kuulemma osoita rakkautta jos huudan keittiöstä 'moi'. Ei halua että katson telkkaria, mutta ei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä sen sijaan. Juo alkoholia tosi paljon ja syö vain roskaruokaa, mikä näkyy jo ulkonäössä. Töissä ahdistaa, ja työkaverit on ammattitaidottomia. jne jne.
Nyt taas on mykkäkoulu miehellä päällä. Syynä se, että en ollut kovin kiinnostunut valmistamaan perinteisiä jouluruokia itse vaan halusin ostaa lanttulaatikot ja kinkut valmiina. Kun kuulemma joulu syntyy ruokia tekemällä eikä kaupasta valmiina ostamalla.
Silloin kun pettäminen selvisi sanoin, että mene ja ota ero. Hoidan lapset niin pääset kunnon naintipuuhiin ja tyhmä vaimo ja tyhmät lapset ei rajoita elämää. Ei lähtenyt, itki että haluaa minut ja perheen.
Mä olen sanonut, että sinä olet se joka erohakemuksen laittaa vireille, en minä, koska minä en ole juossut muiden naisten perässä ja halunnut tuhota nelilapsisen perheen elämää.
En ymmärrä jos elämä mun ja lasten kanssa on niiiiin kaameaa niin miksi ei lähde?
Et tunnu kyllä itsekään nauttivan elämästä miehesi kanssa, niin samaa voisi kysyä sinulta. Miksi et lähde?
Oletko ajatellut, että ehkä asumusero herättelisi miestäsikin, kun tajuaisi mitä on menettämässä. Onhan se mahdollista ettei tajua, mutta mitä sinä siinä menettäisit (paitsi sen kuvitteellisen sädekehän, jota kannat)
Älyhoileuhkijat kirjoitti:
Ei auta täällä yhtään kehua jos itsellä sujunut kuin rasvattu ja oltu about 100 vuotta yhdessä sä:D ja tullaan leuhkimaan ja kehumaan, miettikää nyt te leuhkijat, im napa tärkein taitaa oll van, pääasia et itsellä menee hyvin niin kauan jos tai kun omalle kohdalle sattuu
Paljon jää äiti yksin lasten kanssa, kun miehille iskee ikäkriisi ja haluaa tai ottaa puolta nuoremman naisen tai päättää vaan ottaa eron ja lähteä jonnekin helvetin timbuktuun:D
Itsekäsä ja omahyväistä verrattavissa justiinsa noihin jotka tulee sanomaan "mäpäs oon saman miehen kanssa ollu monia vuosikymmeniä yhdessä/naimisissa"
No se pointti ei ole se, että joillakin on pitkä suhde. Pointti on se, että oli se suhde kestänyt pitkään tai vain vuosia, niin se ei oikeuta käyttäytymään rumasti kumppaniaan kohtaan. Mä olen sitä mieltä että nämä "kriisit" on vaan tekosyy pikkulapsen tasolle vajoamiselle. Joo, onhan se sielua raastavaa tajuta, että me kaikki kuollaan joskus ja että jokaisella on vaan yksi elämä. Mutta asian kipuilu ei edellytä tai missään tapauksessa oikeuta perseilemään tuolla tavoin. Täällä tuntuu monet kertovan että ei voi mitään kun on niiin kova kriisi. Paskanmarjat sanon minä. Taatusti voi, jos haluaa. Eri asia jos ei halua, vaan valitsee sen, että kohtelee puolisoaan ja lapsiaan (!!) kynnysmattona. Varsinkin jos on valinnut lapset elämäänsä, niin silloin ei lähdetä hinkuintiaan valaistumaan ja "etsimään itseään", kun lapset ovat vielä alaikäisiä. Ihan sama mikä "kriisi" on. Ne kriisit setvitään niinkuin aikuiset ihmiset tekee, oman pään sisällä, ilman että vedetään läheisten elämä vessasta alas. Mua ihan raivostuttaa tämä nykyinen epäkypsä oman navan ympärillä pyörimisen kulttuuri. Ensin kauhealla kiireellä mennään uraputkeen pää kolmantena jalkana ja lykätään sitä perhettä "kun kaikki muutkin". Sitten kun ne tenavat on siinä ja tarvisi aikuisia ympärilleen luomaan turvallista lapsuutta, niin sitten, sitten siinä vaiheessa nämä "aikuiset" alkaa miettiä että kuka minä olen ja "saanko minä tästä suhteesta tarpeeksi". Jumalauta mitä touhua.
Kuulostaa Alzheimerin ensioireilta.
Vierailija kirjoitti:
Älyhoileuhkijat kirjoitti:
Ei auta täällä yhtään kehua jos itsellä sujunut kuin rasvattu ja oltu about 100 vuotta yhdessä sä:D ja tullaan leuhkimaan ja kehumaan, miettikää nyt te leuhkijat, im napa tärkein taitaa oll van, pääasia et itsellä menee hyvin niin kauan jos tai kun omalle kohdalle sattuu
Paljon jää äiti yksin lasten kanssa, kun miehille iskee ikäkriisi ja haluaa tai ottaa puolta nuoremman naisen tai päättää vaan ottaa eron ja lähteä jonnekin helvetin timbuktuun:D
Itsekäsä ja omahyväistä verrattavissa justiinsa noihin jotka tulee sanomaan "mäpäs oon saman miehen kanssa ollu monia vuosikymmeniä yhdessä/naimisissa"
No se pointti ei ole se, että joillakin on pitkä suhde. Pointti on se, että oli se suhde kestänyt pitkään tai vain vuosia, niin se ei oikeuta käyttäytymään rumasti kumppaniaan kohtaan. Mä olen sitä mieltä että nämä "kriisit" on vaan tekosyy pikkulapsen tasolle vajoamiselle. Joo, onhan se sielua raastavaa tajuta, että me kaikki kuollaan joskus ja että jokaisella on vaan yksi elämä. Mutta asian kipuilu ei edellytä tai missään tapauksessa oikeuta perseilemään tuolla tavoin. Täällä tuntuu monet kertovan että ei voi mitään kun on niiin kova kriisi. Paskanmarjat sanon minä. Taatusti voi, jos haluaa. Eri asia jos ei halua, vaan valitsee sen, että kohtelee puolisoaan ja lapsiaan (!!) kynnysmattona. Varsinkin jos on valinnut lapset elämäänsä, niin silloin ei lähdetä hinkuintiaan valaistumaan ja "etsimään itseään", kun lapset ovat vielä alaikäisiä. Ihan sama mikä "kriisi" on. Ne kriisit setvitään niinkuin aikuiset ihmiset tekee, oman pään sisällä, ilman että vedetään läheisten elämä vessasta alas. Mua ihan raivostuttaa tämä nykyinen epäkypsä oman navan ympärillä pyörimisen kulttuuri. Ensin kauhealla kiireellä mennään uraputkeen pää kolmantena jalkana ja lykätään sitä perhettä "kun kaikki muutkin". Sitten kun ne tenavat on siinä ja tarvisi aikuisia ympärilleen luomaan turvallista lapsuutta, niin sitten, sitten siinä vaiheessa nämä "aikuiset" alkaa miettiä että kuka minä olen ja "saanko minä tästä suhteesta tarpeeksi". Jumalauta mitä touhua.
Amen.
Vaikea tilanne, ap. Ikäkriisejä tulee joskus, ovat usein hyvinkin ilkeitä läheisille. Pitkän parisuhteen salaisuus on kuitenkin kestää myös ne huonot ajat. Jos mies ei ole tehnyt mitään peruuttamatonta, niin itse antaisin tilaa ja yrittäisin odotella kriisin ohi menemistä. Perheen rikkominen on itselleni aina se viimeinen ratkaisu. Ja lapset ovat paras syy pysyä yhdessä :).
- yli 20 vuotta yhdessä ja jos jonkinlaista ylä- ja alamäkeä koettu
Nosto