Te jotka olette onnettomia avioliitossanne: millaista elämänne on?

Olen harkinnut eroa, en ole pettänyt

Lasten takia asutaan yhdessä. Mies ärsyttää ja kotona tykkään olla kun mies ei ole kotona. Teen paljon töitä ja tykkään työstäni. Mulla on myös mukavia harrastuksia. Miehen kanssa ei mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Mies ns. passiivinen sohvaperuna.

Eroa harkitsen koko ajan.

Mikä tökkii? Miehen bipolaarihäiriö ja päihteidenkäyttö. On ollut jo pitkään maniajakso päällä, ja silloin mies uhkapelaa, juo, pettää, on ärtyisä ja levoton, ei nuku öisin jne. Viimeinen pisara on ollut että on alkanut saada jostain myös huumeita ja käyttää niitä. Oli ennen erittäin huumekielteinen, alkoholia on kyllä maniassa aina mennyt liikaa.  Nyt on ainakin kokaiinista jäänyt kiinni useamminkin ja amfetamiiniakin on kokeillut. Eikä edes kadu eikä häpeä vaan puhuu kuin paraskin asiantuntija kaikista kovista huumeista ja "mitään kannabista hän ei kyllä käytä, liian lälly aine".

Miksen ole jo eronnut? Koska sairaus. Ei miehen perusluonne ole tuollainen, se on herkkä ja ihana ihminen. Tuossa puhuu mania, enkä haluaisi hylätä rakasta ihmistä sairauden takia. Toisaalta en kyllä kauaa tällaista menoa omassa kodissani jaksa katsoa, on jo alkanut tehdä itsekin mieli tissutella viiniä että kestää oma pää... 

Itse olen jo eronnut, mutta 20 vuoden suhteessa viimeiset vuodet oli sellaisia, että olin aina yksin. Ex ei halunnut edes puhua kanssani ja nukkuikin eri huoneessa. Mitään yhteistä tekemistä ex-mies ei suostunut harkitsemaan. Koskaan suhde ei miehen puolelta ollut mitenkään intohimoinen, mutta naimisiin mentiin ja lapset saatiin. Kaikki muuttui täysin sitten. Vähäkin rakkaus loppui, mutta ei vätys-miehellä ollut kanttia sanoa. Minun tuloilla maksettiin 80% menoista. Mies oli tyytyväinen.

Eroa harkitsin pari vuotta, mutta tuntui hankalalta. Kävi sitten niin, et ihastuin toiseen mieheen ja se oli menoa. Elämä muuttui täysin. Olen onnellinen.

Mies ei halua erota. Itse koen olevani vankilassa. Miestä en halua seksuaalisesti, nukun pojan huoneessa. Ja kyllä olen pettänyt miestä lukuisia kertoja.

Mies tosin tietää niistä. Meillä on sanomaton vapaa suhde, mies on niin epätoivoinen, että antaa mun viettää öitä vieraiden miesten kanssa.

Minä tosiasiassa etsin uutta miestä. Mies yrittää nähdä asian ns vapaana suhteena, ja odottaa että olisin juoksuni juossut.

Niin, olen miestäni 12 v nuorempi ja mies papparoitunut. Joo tiedän. Olen hirviö.

Vierailija kirjoitti:

Eroa harkitsen koko ajan.

Mikä tökkii? Miehen bipolaarihäiriö ja päihteidenkäyttö. On ollut jo pitkään maniajakso päällä, ja silloin mies uhkapelaa, juo, pettää, on ärtyisä ja levoton, ei nuku öisin jne. Viimeinen pisara on ollut että on alkanut saada jostain myös huumeita ja käyttää niitä. Oli ennen erittäin huumekielteinen, alkoholia on kyllä maniassa aina mennyt liikaa.  Nyt on ainakin kokaiinista jäänyt kiinni useamminkin ja amfetamiiniakin on kokeillut. Eikä edes kadu eikä häpeä vaan puhuu kuin paraskin asiantuntija kaikista kovista huumeista ja "mitään kannabista hän ei kyllä käytä, liian lälly aine".

Miksen ole jo eronnut? Koska sairaus. Ei miehen perusluonne ole tuollainen, se on herkkä ja ihana ihminen. Tuossa puhuu mania, enkä haluaisi hylätä rakasta ihmistä sairauden takia. Toisaalta en kyllä kauaa tällaista menoa omassa kodissani jaksa katsoa, on jo alkanut tehdä itsekin mieli tissutella viiniä että kestää oma pää... 

Muistan teitä rukouksin.

Vierailija kirjoitti:

Mies ei halua erota. Itse koen olevani vankilassa. Miestä en halua seksuaalisesti, nukun pojan huoneessa. Ja kyllä olen pettänyt miestä lukuisia kertoja.

Mies tosin tietää niistä. Meillä on sanomaton vapaa suhde, mies on niin epätoivoinen, että antaa mun viettää öitä vieraiden miesten kanssa.

Minä tosiasiassa etsin uutta miestä. Mies yrittää nähdä asian ns vapaana suhteena, ja odottaa että olisin juoksuni juossut.

Niin, olen miestäni 12 v nuorempi ja mies papparoitunut. Joo tiedän. Olen hirviö.

Todellakin olet hirviö. Juokset vieraissa ja kehtaat vielä mennä poikasi huoneeseen nukkumaan. Ällötys.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jo eronnut, mutta 20 vuoden suhteessa viimeiset vuodet oli sellaisia, että olin aina yksin. Ex ei halunnut edes puhua kanssani ja nukkuikin eri huoneessa. Mitään yhteistä tekemistä ex-mies ei suostunut harkitsemaan. Koskaan suhde ei miehen puolelta ollut mitenkään intohimoinen, mutta naimisiin mentiin ja lapset saatiin. Kaikki muuttui täysin sitten. Vähäkin rakkaus loppui, mutta ei vätys-miehellä ollut kanttia sanoa. Minun tuloilla maksettiin 80% menoista. Mies oli tyytyväinen.

Eroa harkitsin pari vuotta, mutta tuntui hankalalta. Kävi sitten niin, et ihastuin toiseen mieheen ja se oli menoa. Elämä muuttui täysin. Olen onnellinen.

Sama tarina.

-ohis

Entisestä onnettomasta suhteessa pahinta oli miehen jatkuva pahantuulisuus. Kaikki sai miehen pahalle tuulelle, eikä oikeastaan ollut kiinnostunut keskustella tai tehdä mitään yhdessä. Hän lähinna katseli telkkaria tai pelasi videopelejä tai sitten tapaili kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroa harkitsen koko ajan.

Mikä tökkii? Miehen bipolaarihäiriö ja päihteidenkäyttö. On ollut jo pitkään maniajakso päällä, ja silloin mies uhkapelaa, juo, pettää, on ärtyisä ja levoton, ei nuku öisin jne. Viimeinen pisara on ollut että on alkanut saada jostain myös huumeita ja käyttää niitä. Oli ennen erittäin huumekielteinen, alkoholia on kyllä maniassa aina mennyt liikaa.  Nyt on ainakin kokaiinista jäänyt kiinni useamminkin ja amfetamiiniakin on kokeillut. Eikä edes kadu eikä häpeä vaan puhuu kuin paraskin asiantuntija kaikista kovista huumeista ja "mitään kannabista hän ei kyllä käytä, liian lälly aine".

Miksen ole jo eronnut? Koska sairaus. Ei miehen perusluonne ole tuollainen, se on herkkä ja ihana ihminen. Tuossa puhuu mania, enkä haluaisi hylätä rakasta ihmistä sairauden takia. Toisaalta en kyllä kauaa tällaista menoa omassa kodissani jaksa katsoa, on jo alkanut tehdä itsekin mieli tissutella viiniä että kestää oma pää... 

Muistan teitä rukouksin.

Kiitos 🙏🏻 (Viestin kirjoittaja)

Ollaan onnettomia varmasti paljolti mun mielenterveysongelmien takia. Tullaan keskimäärin ihan hyvin toimeen, välillä riidellään. Ei ole oikein sellaista iloa elämässä. Mua painaa sekin, että miehellä ei ole täällä asuinseudullamme kavereita.

Olen seurustellut vasta hieman alle vuoden ja olemme molemmat melko nuoria, hieman yli parikymppisiä. Ikämme voi siis vaikuttaa asiaan.

Miehelläni on ikään kuin kaksi persoonallisuutta. Suurimman osan ajasta, etenkin kotona ollessamme hän on aito, rento, herttainen, hauska, älykäs ja suloinen. Aina välillä, yleensä silloin kun menemme ulos, hän käyttättyy tavalla jota pidän luotaantyöntävänä. Hänestä muuttuu itseriittoisen ja töykeän oloinen, hän on koko ajan äänessä sekä hänen puhetapansa on hyökkäävä ja provosoiva, hän leveilee myötähäpeällisen machoilla asioilla sekä puhuu naisista seurassani limaiseen sävyyn.

Tämän lisäksi hän pukeutuu omaan makuuni liian fiinisti, käyttää liikaa hajuvettä ja liian kireitä housuja, sekä peilailee jatkuvasti itseään jokaisesta vastaan tulevasta ikkunasta. Tiedän näiden seikkojen olevan pinnallisia asioita, mutta ne ovat silti minulle suuri turn off. Itse kun pidän sopivasti hippimäisestä ulkonäöstä sekä mieheni rennosta kotityylistä.

Uskon miehen "seurapiirikäytöksen" johtuvan hänen ujoudestaan, mutta en tiedä miten ottaisin asian puheeksi hänen kanssaan.

Erosin, mutta ne viimeiset eroa edeltävät vuodet olivat onnettomia. Kumpikaan ei pitänyt toisesta, oli hankala edes sietää, mies halveksi avoimesti. Yritin välttää konflikteja, pidin suuni kiinni ja painoin hartiat kasaan. Unelmoin pitkään, että mies löytäisi jonkun toisen ja jättäisi minut. Lopulta lähdin itse. Nyt elän enemmän omanlaista elämää onnellisena, mieskin varmaan tyytyväinen kun en sotke hänen kuvioitaan.

Ei mitään fyysistä kontaktia, ei kosketusta ei hellyyttä, en saa mitään väreitä miehestäni, ei seksiä. Käyttää mielestäni liikaa alkoholia ja nuuskaa. Ollaan kämppiksiä, puhutaan neutraaleista asioista. Lomaillaan yhdessä kuin kaverukset lasten takia ja niiden takia kai tässä ollaan yhdessä, tai tavan vuoksi. Muuten ihan ok suhde mutta olen miettinyt riittääkö pidemmän päälle, en ole pettänyt enkä usko että mieskään. Tylsää on mutta toisaalta olen onnellinen, ihan hyvää elämää mutta fyysinen puoli puuttuu. Joitain vuosia jaksoin olla aloitteellinen mutta kun toinen ei ole koskaan niin väsyin ja lopetin.

Vierailija kirjoitti:

Mies ei halua erota. Itse koen olevani vankilassa. Miestä en halua seksuaalisesti, nukun pojan huoneessa. Ja kyllä olen pettänyt miestä lukuisia kertoja.

Mies tosin tietää niistä. Meillä on sanomaton vapaa suhde, mies on niin epätoivoinen, että antaa mun viettää öitä vieraiden miesten kanssa.

Minä tosiasiassa etsin uutta miestä. Mies yrittää nähdä asian ns vapaana suhteena, ja odottaa että olisin juoksuni juossut.

Niin, olen miestäni 12 v nuorempi ja mies papparoitunut. Joo tiedän. Olen hirviö.

Sama täällä. Mutta miten pysyy tässä oma pää kasassa? Aloin syksyllä deittailemaan muita. Parin kanssa harrastin seksiäkin. Tiedän, olen hirviö. Eroa olen yrittänyt järjestellä, mutta mies hangoittelee vastaan. Puhun siitä jatkuvasti miehelle ja toivon, että voisimme yhdessä asiat järjestää. Eikä mies edes kysy, mistä tulen kun tulen yöllä 3.30 hoidon luota kotiin. Ei sano mitään.

Miehiä tapailin, koska toivoin, että rakastuisin ja pääsisin pois. Eli en hae irtoseksiä erityisesti. Eron järjesteleminen on raskasta, asuntoasiat vaikeita kun alueellamme sopivia ei ole. En halua repäistä lapsia tutuista koulu- ja kaveriympyröistä pois, joten vaihtoehdot vähissä.

Pelottaa, että lähden rakkaudettomasta liitosta, mutta lopulta jäänkin yksin. Ei ole ihan helppo juttu löytää keski-ikäisenä naisena täysipäistä rakkautta. Ero on myös taloudellisesti kova isku, vaikka keskituloinen olenkin. Ahdistaa, kun mietin, miten lapset kärsivät erossa.

Pelkään totaalista katastrofia: jään yksin, sekoan, menetän työn, lapset, luottotiedot.

Olen ihan itsarin partaalla. Ja mies tyytyväisenä porskuttaa ja teettää likaisen erotyön minulla. Minä olen se, joka lähtee lasten kanssa ylihintaiseen kaksioon, hän tietysti jää kotiimme. Vaikka henkisesti molemmat ovat jo eronneet. Suhde täysin kulissi. Viimeksi suudeltu 2018.

Onko väärin haluta rakkautta? Kenellekään en voi puhua, koska olen se pahis. Tämä on minun synkkä yksinäinen taakkani, jonka alle luhistun.

Eletään vaan yhtä elämää eli miehen. Miehestä tullut katkeroitunut marttyyri. Kaikella on väliä mitä hän tekee mutta ei näe mitään mitä itse teen eli kotityöt joihin mies ei koske pitkällä tikullakaan. Missään ei käydä yhdessä, ei edes kaupassa. Mies nukkuukin eri huoneessa mutta syy että kuorsaa erittäin pahasti. Hänellä on kuulemma oikeus mennä mihin ikinä halajaa. "Sinä et minua estä!" , sanoo vihaisena. Oudointa on etten koskaan ole estänyt menemästä yhtään mihinkään.

Up

Sinä, joka jatkuvasti petät, eroa. Mistä tiedät, mitä mies hautoo päässään sun menoksi. Eroa ja pidä välit lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Sinä, joka jatkuvasti petät, eroa. Mistä tiedät, mitä mies hautoo päässään sun menoksi. Eroa ja pidä välit lapseen.

En ole henkilö, jolle kommentoit, mutta vastaanpa. Itse samassa tilanteessa nimenomaan toivon, että mies lähtee. Löytää vaikka toisen. Koska silloin minun ei tarvitse pohtia ja spekuloida teenkö oikein, pilaanko muiden elämän, kantaa syyllisyyttä. Silloin kun tulee jätetyksi ei ole vaihtoehtoa. Silloin toimitaan ja yritetään selviytyä. Veikkaanpa, että jätetty myös saa läheisten tuen. Eli kyllä, rukoilen, että näin käy.

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies ei halua erota. Itse koen olevani vankilassa. Miestä en halua seksuaalisesti, nukun pojan huoneessa. Ja kyllä olen pettänyt miestä lukuisia kertoja.

Mies tosin tietää niistä. Meillä on sanomaton vapaa suhde, mies on niin epätoivoinen, että antaa mun viettää öitä vieraiden miesten kanssa.

Minä tosiasiassa etsin uutta miestä. Mies yrittää nähdä asian ns vapaana suhteena, ja odottaa että olisin juoksuni juossut.

Niin, olen miestäni 12 v nuorempi ja mies papparoitunut. Joo tiedän. Olen hirviö.

Sama täällä. Mutta miten pysyy tässä oma pää kasassa? Aloin syksyllä deittailemaan muita. Parin kanssa harrastin seksiäkin. Tiedän, olen hirviö. Eroa olen yrittänyt järjestellä, mutta mies hangoittelee vastaan. Puhun siitä jatkuvasti miehelle ja toivon, että voisimme yhdessä asiat järjestää. Eikä mies edes kysy, mistä tulen kun tulen yöllä 3.30 hoidon luota kotiin. Ei sano mitään.

Miehiä tapailin, koska toivoin, että rakastuisin ja pääsisin pois. Eli en hae irtoseksiä erityisesti. Eron järjesteleminen on raskasta, asuntoasiat vaikeita kun alueellamme sopivia ei ole. En halua repäistä lapsia tutuista koulu- ja kaveriympyröistä pois, joten vaihtoehdot vähissä.

Pelottaa, että lähden rakkaudettomasta liitosta, mutta lopulta jäänkin yksin. Ei ole ihan helppo juttu löytää keski-ikäisenä naisena täysipäistä rakkautta. Ero on myös taloudellisesti kova isku, vaikka keskituloinen olenkin. Ahdistaa, kun mietin, miten lapset kärsivät erossa.

Pelkään totaalista katastrofia: jään yksin, sekoan, menetän työn, lapset, luottotiedot.

Olen ihan itsarin partaalla. Ja mies tyytyväisenä porskuttaa ja teettää likaisen erotyön minulla. Minä olen se, joka lähtee lasten kanssa ylihintaiseen kaksioon, hän tietysti jää kotiimme. Vaikka henkisesti molemmat ovat jo eronneet. Suhde täysin kulissi. Viimeksi suudeltu 2018.

Onko väärin haluta rakkautta? Kenellekään en voi puhua, koska olen se pahis. Tämä on minun synkkä yksinäinen taakkani, jonka alle luhistun.

Muistan tuon saman epätoivon, joka oli minulla ensimmäisen avioliiton vetäessä viimeisiään.  Tuntui kuin joka puolella olisi ollut seinä vastassa.  Mies ei tikkua ristiin laittanut minkään asian suhteen ja eli oikeastaan siinä luulossa, että minun puheeni erosta oli vain sanahelinää.  Hänen mielestään kaikki oli hyvin, vaikka kaikki oli päin peetä.  Miehellä oli raju alkoholiongelma ja mielenterveysongelmia myös, mutta halusi, että minä kuitenkin pidän kodin ja kulissit hyvin pystyssä ja lapsikin voi hänen mielestään elää siinä sopassa aivan hyvin.  Äidilleen valitti, että ei ymmärrä, kun kaikki on ihan hyvin, että mitä minä oikein haluan.  Ja anoppi tietysti säesti oikein mielellään samaa säveltä.  No, se ei ollut kuulemassa miehen öisiä örvellyksiä eikä pirujen kanssa puhelemista ja muuta täysin järjetöntä eikä ollut kuulemassa kun mies uhkaili, kuinka hän tappaa minut kun olen nukkumassa yms.

Ja siitäkin sitten vain selvisin, kun vain sain niinsanotusti narun päästä kiinni.  Otin ensin yhden askeleen ja sitten toisen ja niin se kaikki sitten viimein lähti käyntiin.  Otin eron ja olin vapaa.

Minusta tuntuu, että tuo muiden miehien tapaileminen on sinulla sitä, että ainakin alitajuisesti etsit uutta rakkautta, josta saisit voimaa jättää tämä nykyinen avioliitto taaksesi.  Ehkä etsit jopa pelastajaa itsellesi.  Sillä syyllä ei tietenkään pitäisi lähteä kenenkään kanssa seurustelemaan, koska se on itse asiassa sen toisen osapuolen hyväksikäyttöä.  Mutta ymmärrän ihan hyvin.  Itsekin ajattelin silloin usein, että olisipa minulla jo valmiiksi joku, joka auttaisi ja jonka turvin saisin voimaa lähteä tästä.  No sellaista ei vastaan tullut, enkä siis etsinytkään, mutta ajatus oli mielessä.  Ehkä se olisi tosiaan ollut helpompaa kaikki, mutta toisaalta olin jo niin täysin valmis lähtemään, että ei siihen ketään tarvittu.  Ja yllätyin siitä, kuinka paljon itse asiassa sain tukea esim. työkavereilta, kun vain uskalsin avautua asiasta.  Ehkä minulle vain sattui hyvät työtoverit sitten.  No en heistäkään kaikille tietysti mitään puhunut.  Mutta minulle tuli tunne, että minua tuettiin täysillä kaikkialla muualla paitsi anoppilassa, ja sielläkin se oli vain anoppi.  Miehen veli vaimoineen oli minun puolellani kyllä, kyllähän he mieheni tunsivat hekin.  

En kenellekään suosittele eroa, mutta jos itsestä tuntuu siltä, että haluaa erota eikä näe muuta tietä parempaan, niin silloin on vain oltava rohkea ja päättäväinen ja tehtävä mitä pitää.  Kyllä se elämä siitä lähtee menemään.  Mistähän johtuu, että en tiedä ketään naisihmistä, joka katuisi eroaan.  Katuvia miehiä olen kyllä tavannut ja ne yleensä katuu sitä, että aiheuttivat sen  eron.

Vierailija kirjoitti:

Eroa harkitsen koko ajan.

Mikä tökkii? Miehen bipolaarihäiriö ja päihteidenkäyttö. On ollut jo pitkään maniajakso päällä, ja silloin mies uhkapelaa, juo, pettää, on ärtyisä ja levoton, ei nuku öisin jne. Viimeinen pisara on ollut että on alkanut saada jostain myös huumeita ja käyttää niitä. Oli ennen erittäin huumekielteinen, alkoholia on kyllä maniassa aina mennyt liikaa.  Nyt on ainakin kokaiinista jäänyt kiinni useamminkin ja amfetamiiniakin on kokeillut. Eikä edes kadu eikä häpeä vaan puhuu kuin paraskin asiantuntija kaikista kovista huumeista ja "mitään kannabista hän ei kyllä käytä, liian lälly aine".

Miksen ole jo eronnut? Koska sairaus. Ei miehen perusluonne ole tuollainen, se on herkkä ja ihana ihminen. Tuossa puhuu mania, enkä haluaisi hylätä rakasta ihmistä sairauden takia. Toisaalta en kyllä kauaa tällaista menoa omassa kodissani jaksa katsoa, on jo alkanut tehdä itsekin mieli tissutella viiniä että kestää oma pää... 

Viimeistään nyt sinun pitää pelastaa itsesi. Muuten teitä on pian 2 ongelmatapausta.

Autat miestä eniten, kun et mahdollista hänen alamäkeään.

Mitä hänestä on ihmisenä jäljellä? Onko mitään?

Voit ohjata hoitoon ja tsempata, mutta toista ihmistä ei voi toivoa ja ajatella terveeksi.