Lue keskustelun säännöt.
Te jotka olette onnettomia avioliitossanne: millaista elämänne on?
30.12.2019 |
Mitkä asiat hiertävät tai ovat huonosti? Oletteko koskaan pettäneet? Entä harkinneet eroa?
Kommentit (33)
Elämästä onnettomassa liitossa tulee ensin mieleen nämä:
- Yksinäisyys. Sellainen henkinen kalvava yksinäisyyden tunne. Yksin tekeminen asioissa, joita pariskunnat tekevät yhdessä.
-Me-hengen puuttuminen. Ei ollut meitä, vain minä ja minä.
- Ihan lopussa ilkeys, jopa puhdas viha exäni taholta. Hänellä oli uusi rakas, ehkä toivoi että olisin vaan kadonnut olemasta, niin ei olisi tarvinnut käsitellä niin hankalaa asiaa kuin avioero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies ei halua erota. Itse koen olevani vankilassa. Miestä en halua seksuaalisesti, nukun pojan huoneessa. Ja kyllä olen pettänyt miestä lukuisia kertoja.
Mies tosin tietää niistä. Meillä on sanomaton vapaa suhde, mies on niin epätoivoinen, että antaa mun viettää öitä vieraiden miesten kanssa.
Minä tosiasiassa etsin uutta miestä. Mies yrittää nähdä asian ns vapaana suhteena, ja odottaa että olisin juoksuni juossut.
Niin, olen miestäni 12 v nuorempi ja mies papparoitunut. Joo tiedän. Olen hirviö.
Sama täällä. Mutta miten pysyy tässä oma pää kasassa? Aloin syksyllä deittailemaan muita. Parin kanssa harrastin seksiäkin. Tiedän, olen hirviö. Eroa olen yrittänyt järjestellä, mutta mies hangoittelee vastaan. Puhun siitä jatkuvasti miehelle ja toivon, että voisimme yhdessä asiat järjestää. Eikä mies edes kysy, mistä tulen kun tulen yöllä 3.30 hoidon luota kotiin. Ei sano mitään.
Miehiä tapailin, koska toivoin, että rakastuisin ja pääsisin pois. Eli en hae irtoseksiä erityisesti. Eron järjesteleminen on raskasta, asuntoasiat vaikeita kun alueellamme sopivia ei ole. En halua repäistä lapsia tutuista koulu- ja kaveriympyröistä pois, joten vaihtoehdot vähissä.
Pelottaa, että lähden rakkaudettomasta liitosta, mutta lopulta jäänkin yksin. Ei ole ihan helppo juttu löytää keski-ikäisenä naisena täysipäistä rakkautta. Ero on myös taloudellisesti kova isku, vaikka keskituloinen olenkin. Ahdistaa, kun mietin, miten lapset kärsivät erossa.
Pelkään totaalista katastrofia: jään yksin, sekoan, menetän työn, lapset, luottotiedot.
Olen ihan itsarin partaalla. Ja mies tyytyväisenä porskuttaa ja teettää likaisen erotyön minulla. Minä olen se, joka lähtee lasten kanssa ylihintaiseen kaksioon, hän tietysti jää kotiimme. Vaikka henkisesti molemmat ovat jo eronneet. Suhde täysin kulissi. Viimeksi suudeltu 2018.
Onko väärin haluta rakkautta? Kenellekään en voi puhua, koska olen se pahis. Tämä on minun synkkä yksinäinen taakkani, jonka alle luhistun.
Hae keskusteluapua ja sitten ihan laki-sellaista.
Pariterapiaan voi mennä myös yksin. Lakimies jakaa omaisuuden parhain päin.
Jos muu ei auta, pitää luottaa siihen että lapset kestävät muuton. Koska kyllä terveet lapset tekevät niin.
Et ole pahis, vaan se likaisen työn teettäjä on. Hän vahingoittaa samalla myös omia lapsiaan.
Olen ilmoittanut miehelle, että mietin eroa. Toivoin, että hän heräisi ja edes sanoisi, että älä lähde, yritetään vielä. Vaan ei sanonut, ainoastaan syytti minua. Kerroin, että tunnen, että tulen aina viimeisenä:: lasten ja anopin jälkeen. Kuulemma sekään ei pidä paikkansa. Vaan mitä tekee mies kun sanon, että ylihuomiseen mennessä pitää keskustella asiat niin, että tiedän otanko vuokra-asunnon vastaan. Kutsuu anopin meille tuntien varoitusajalla uudeksi vuodeksi. Koska anoppi on yksinäinen ja onneton vietettyään parin viikon aikana pari päivää omissa oloissaan.
Mitenhän onneton ja yksinäinen minä olen ollut lähes koko liittomme ajan kun aina tulen viimeisenä? Ei vuosipäivien muistamista, ei lohduttavaa olkapäätä kun jouduin työpaikkakiusatuksi ja ulos potkituksi. Ei ymmärrystä kun sairastin synnytyksen jälkeistä masennusta. Ei myöskään mukana iloitsemista kun nousin kaiken tämän jälkeen jaloilleni.
Mutta kun anopilla, aikuisella ihmisellä on ensimmäistä kertaa koko elämässään yksinäistä, niin se ajaa kaiken yli. Kuten on ajanut jo vuosia, kun anopin tilanne on siitä lähtien ollut sama. Edes kesken olevat erokeskustelut eivät saa nostettua omaa perhettä etusijalle.
Muistanpa, että en itse tule pilaamaan poikieni parisuhteita tulevaisuudessa roikkumalla heissä kaiken muun kustannuksella . Meidän perheemme ei siis voi sanoa saaneensa raskaissa ruuhkavuosissa tukea, vaan päin vastoin. Tuo nainen on entisestään tehnyt tilanteesta raskaamman.
Nyt en tiedä mitä teen. Tarjolla laatuunsa nähden kallis ja meille ahdas vuokra-asunto, ja pitäisi päättää lähdenkö. Töissä seuraavat pari kk uusia asioita ja pitkiä päiviä. En tiedä miten hoidan muuton ja ehdin antaa huomiota lapsille uudessa tilanteessa. Olen töissäkin koeajalla. Mutta toisaalta, pystynkö odottamaan, että aika on erolle parempi? Kun kotona ahdistaa jokainen hetki. Viikonlopun jäljiltä olen töissä valmiiksi väsynyt.
Miksi te roikutte suhteissa joita ette siedä, kestä ja joista saatte vain pelkkää pahaa oloa? Eikö olisi kaikille parasta erota? Turha siinä itkeä että suhde on huono kun itse silti siinä roikkuu kiinni vaikka kuinka kauan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi te roikutte suhteissa joita ette siedä, kestä ja joista saatte vain pelkkää pahaa oloa? Eikö olisi kaikille parasta erota? Turha siinä itkeä että suhde on huono kun itse silti siinä roikkuu kiinni vaikka kuinka kauan.
Jos olisit lukenut vastauksia tietäisit syitä:
-Lapset pieniä tai kouluikäisiä, jolloin jos asuntoa ei löydy alueelta, on muutos lapselle melkoinen. Eron lisäksi ero tutuista kavereista ja uusi koulu - ei pikkujuttu.
-Työelämä voi olla niin kovaa, ettei vuoroviikoin selviä lasten viemisestä, hauista, harrastuskuskauksista yksin.
-1500-2000 euron perheasunnon vuokra tai 400 000 e asuntolaina Helsingissä voi olla liikaa maksettavaksi yksin. Itselle se ainakin on, vaikka olen koulutettu ja kohtuullisesti palkatussa työssä, mutta alallani ei tienata mitään 7000 e palkkoja.
-Mitä jos rakkautta ei enää löydä ja jää yksin? Ihan kivannäköinen keski-ikäinen nainen joutuu kilpailemaan omanikäisistä miehistä 15 vuotta nuorempien lapsettomien naisten kanssa. Yksin, siis ilman rakkautta olen nytkin suhteessa, mutta jatkossa saatan olla totaalisen yksin joka toinen viikko kun lapset ovat exällä. Kaverit ovat perheellisiä kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te roikutte suhteissa joita ette siedä, kestä ja joista saatte vain pelkkää pahaa oloa? Eikö olisi kaikille parasta erota? Turha siinä itkeä että suhde on huono kun itse silti siinä roikkuu kiinni vaikka kuinka kauan.
Jos olisit lukenut vastauksia tietäisit syitä:
-Lapset pieniä tai kouluikäisiä, jolloin jos asuntoa ei löydy alueelta, on muutos lapselle melkoinen. Eron lisäksi ero tutuista kavereista ja uusi koulu - ei pikkujuttu.
-Työelämä voi olla niin kovaa, ettei vuoroviikoin selviä lasten viemisestä, hauista, harrastuskuskauksista yksin.
-1500-2000 euron perheasunnon vuokra tai 400 000 e asuntolaina Helsingissä voi olla liikaa maksettavaksi yksin. Itselle se ainakin on, vaikka olen koulutettu ja kohtuullisesti palkatussa työssä, mutta alallani ei tienata mitään 7000 e palkkoja.
-Mitä jos rakkautta ei enää löydä ja jää yksin? Ihan kivannäköinen keski-ikäinen nainen joutuu kilpailemaan omanikäisistä miehistä 15 vuotta nuorempien lapsettomien naisten kanssa. Yksin, siis ilman rakkautta olen nytkin suhteessa, mutta jatkossa saatan olla totaalisen yksin joka toinen viikko kun lapset ovat exällä. Kaverit ovat perheellisiä kaikki.
-raha
-raha
-raha
-olet jo ilman rakkautta joka tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos ei löydä enää rakkautta ja jää yksin? Koska kamala suhde on jotenkin autuaampaa kuin yksinolo? No huh huh.
Miksi se laina pitäisi maksaa yksin? Miksi on ottanut tai ottaisi niin ison lainan, ettei siitä voi selvitä? Miksi pitää asia Helsingissä? Asioita pystyy kyllä järjestämään jos oikeasti haluaa. Mutta toki, mikäs siinä tuhlata elämäänsä katkeroituen ja onnettomana huonossa suhteessa. Omia on valinnat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te roikutte suhteissa joita ette siedä, kestä ja joista saatte vain pelkkää pahaa oloa? Eikö olisi kaikille parasta erota? Turha siinä itkeä että suhde on huono kun itse silti siinä roikkuu kiinni vaikka kuinka kauan.
Jos olisit lukenut vastauksia tietäisit syitä:
-Lapset pieniä tai kouluikäisiä, jolloin jos asuntoa ei löydy alueelta, on muutos lapselle melkoinen. Eron lisäksi ero tutuista kavereista ja uusi koulu - ei pikkujuttu.
-Työelämä voi olla niin kovaa, ettei vuoroviikoin selviä lasten viemisestä, hauista, harrastuskuskauksista yksin.
-1500-2000 euron perheasunnon vuokra tai 400 000 e asuntolaina Helsingissä voi olla liikaa maksettavaksi yksin. Itselle se ainakin on, vaikka olen koulutettu ja kohtuullisesti palkatussa työssä, mutta alallani ei tienata mitään 7000 e palkkoja.
-Mitä jos rakkautta ei enää löydä ja jää yksin? Ihan kivannäköinen keski-ikäinen nainen joutuu kilpailemaan omanikäisistä miehistä 15 vuotta nuorempien lapsettomien naisten kanssa. Yksin, siis ilman rakkautta olen nytkin suhteessa, mutta jatkossa saatan olla totaalisen yksin joka toinen viikko kun lapset ovat exällä. Kaverit ovat perheellisiä kaikki.
-raha
-raha
-raha
-olet jo ilman rakkautta joka tapauksessa.
Tuo on läheisriippuvuutta, jos jää kaltoinkohdeltavaksi siksi, että pelkää yksinoloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ei löydä enää rakkautta ja jää yksin? Koska kamala suhde on jotenkin autuaampaa kuin yksinolo? No huh huh.
Miksi se laina pitäisi maksaa yksin? Miksi on ottanut tai ottaisi niin ison lainan, ettei siitä voi selvitä? Miksi pitää asia Helsingissä? Asioita pystyy kyllä järjestämään jos oikeasti haluaa. Mutta toki, mikäs siinä tuhlata elämäänsä katkeroituen ja onnettomana huonossa suhteessa. Omia on valinnat.
Kun eivät vaan pilaisi lastensakin elämiä. Itse pyysin vanhempiani eroamaan teini-iästä lähtien, tuloksetta. Sain kotoa sysipaskan parisuhteen mallin, ja niillä eväillä valitsin ensimmäisen puolisoni niin huonosti, että sen jälkiä korjattiin terapiassa. Nykyään, paljon, paljon myöhemmin tiedän vihdoin, mitä rakkaus ja hyvä parisuhde on.
Vierailija kirjoitti:
Eroa harkitsen koko ajan.
Mikä tökkii? Miehen bipolaarihäiriö ja päihteidenkäyttö. On ollut jo pitkään maniajakso päällä, ja silloin mies uhkapelaa, juo, pettää, on ärtyisä ja levoton, ei nuku öisin jne. Viimeinen pisara on ollut että on alkanut saada jostain myös huumeita ja käyttää niitä. Oli ennen erittäin huumekielteinen, alkoholia on kyllä maniassa aina mennyt liikaa. Nyt on ainakin kokaiinista jäänyt kiinni useamminkin ja amfetamiiniakin on kokeillut. Eikä edes kadu eikä häpeä vaan puhuu kuin paraskin asiantuntija kaikista kovista huumeista ja "mitään kannabista hän ei kyllä käytä, liian lälly aine".
Miksen ole jo eronnut? Koska sairaus. Ei miehen perusluonne ole tuollainen, se on herkkä ja ihana ihminen. Tuossa puhuu mania, enkä haluaisi hylätä rakasta ihmistä sairauden takia. Toisaalta en kyllä kauaa tällaista menoa omassa kodissani jaksa katsoa, on jo alkanut tehdä itsekin mieli tissutella viiniä että kestää oma pää...
Itsellä sama tilanne. Mies on ihana ja meillä on aina ollut hyvä puheyhteys mutta mielenterveysongelmat ja päihteidenkäyttö repii tämän suhteen hajalle. On vaan niin kamala ajatella että jättäisin hänet ja hän päätyisi sillan alle viinaa juomaan, minä kun olen ainoa asia joka hänet on pitänyt vielä pinnalla. Kyllästyttää vaan elää alkoholismin ja hulluuden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erota voi ja saa.