Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsia vai ei - ihan mahdoton päätös!!
Miten te olette ratkaisseet??
30.12.2019 |
Vauvakuumetta ei ole, koskaan ollutkaan ja tuntuu että tämänhetkiseen elämään ei lasta mahdu. Ahdistaa ajatus siitä, mistä kaikesta pitäisi luopua : vapaudesta, omasta ajasta, harrastuksista, ja varmaan talouskin kärsisi. Puhumattakaan yöunista. Elämäni on todella hyvää juuri näin!
Toisaalta, elämää on (toivottavasti) jäljellä vielä vuosikymmeniä - alkaako tämä vapaa, oman itsen ympärillä pyörivä elämäntyyli joskus kyllästyttää? Vähän päivä murmelina- tyyliin?
Siihen en usko, että yksinäisyys vanhana liittyy lapsiin. Olen nähnyt yksinäisiä vanhuksia, joilla useita lapsia - ja lapsettomia vanhuksia, jotka eivät ole yksinäisiä. Tähän tarkoitukseen en siis lapsia hankkisi!
Lapset eivät myöskään voi olla elämän merkitys. Sisältöä he kyllä varmasti tuovat, mutta oman elämän merkitys pitää löytää muualta.
Toisaalta voisi olla kiva matka, nähdä lapsen kasvavan. Mutta riittääkö tämä ilo kaiken sen menetetyn korvaukseksi?
Koen tällä hetkellä mahdottomaksi ratkaista tätä ongelmaa! Ja aikaa ei ole, kun maagiset 40 vuotta lähestyy.
Kommentit (62)
Tai sitten se olisi vielä karseampaa kuin muilla?
Ihan mielenkiinnosta, mitkä ovat ne asiat jotka muiden lapsiperhe-elämässä näyttävät sinusta karseilta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
40-vuotiaalla on noin 50 % mahdollisuus tulla raskaaksi. Voithan siis laittaa asian kohtalon päätettäväksi, ja käy miten käy... ainakaan ei sitten myöhemmin kaduta, ettet kokeillut. Jos et missään nimessä halua lasta, sitten ei tietenkään kannata!
Mistähän sinä tuon 50% olet vetäissyt? 40-vuotiaana raskauden mahdollisuus on enää 6% ja laskee radikaalisti joka ikinen kuukausi. Vaikka menkat tulisikin vielä, niin munasolut eivät enää ole kunnossa. Eli 94% tuon ikäisistä raskautta yrittävistä ei enää saa elävää vauvaa syliinsä.
Äitini on katunut hankkimistani, on sanonut sen suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40-vuotiaalla on noin 50 % mahdollisuus tulla raskaaksi. Voithan siis laittaa asian kohtalon päätettäväksi, ja käy miten käy... ainakaan ei sitten myöhemmin kaduta, ettet kokeillut. Jos et missään nimessä halua lasta, sitten ei tietenkään kannata!
Mistähän sinä tuon 50% olet vetäissyt? 40-vuotiaana raskauden mahdollisuus on enää 6% ja laskee radikaalisti joka ikinen kuukausi. Vaikka menkat tulisikin vielä, niin munasolut eivät enää ole kunnossa. Eli 94% tuon ikäisistä raskautta yrittävistä ei enää saa elävää vauvaa syliinsä.
Joo 50% on liian suuri luku mutta tuo 6% taas liian pieni, oikea luku oli muistaakseni jossain 13% paikkeilla, tutin lääkärin kertomana.
T. Kolme lasta yli nelikymppisenä saanut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
”40-vuotiaista noin kolmannes tulee enää raskaaksi” https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2016/04/24/nain-ika-vai…
Vierailija kirjoitti:
Entä jos ei ole mitään sisäsyntyistä tietoa, että ei halua lapsia? Välillä tuntuu, että haluaisin. Esim. vauvan pitäminen sylissä saattaa aiheuttaa tällaisen tunteen.
Olen aina ajatellut, että ehkä jonain päivänä minulla on lapsia.Nyt kun päätöksen aika on, niin en enää tiedä. Liikaa sekä huonoja- että hyviä puolia, joita ei voi vertailla.
Yksi juttu on se, että enhän tiedä millaista oman lapsen kanssa on. Ehkä se ei olisikaan niin karseaa, kuin muilla näyttää olevan?
Tämän elämän tiedän, perhe-elämä hyppy tuntemattomaan, mahdollisesti kamalaan.
Minä sanoisin, että lapsen hankintaa (kuten myös raskautta ja synnytystä) kannattaa aina miettiä sen kaikkein kauheimman vaihtoehdon kautta, jos ei ole tulenpalavaa himoa, että kupsahdan jos en saa lasta. Joillekin nekin nimittäin osuvat kohdalle. Jos puhutaan nyt vain lapsista ja perhe-elämästä;
Mitä, jos lapsi on vaikeasti vammainen tai vammainen, joka pärjää jotekuten itsekseen? Mitä, jos syntyy sokea tai kuuro tai mykkä lapsi? Mitä, jos lapsi menehtyy ennen syntymäänsä? Mitä, jos lapsella on pahoja elämää rajoittavia allergioita? Mitä, jos lapsi vammautuu synnytyksessä? Mitä, jos tulee koliikkivauva? Mitä, jos lapsella on asperger, ADD, ADHD, tai muu neurologinen elämää vaikeuttava häiriö? Mitä, jos tulee täysin itsestään päinvastainen tempperamentti, jonka kanssa on vaikeaa?
Mitä, jos huomaakin, ettei ole yhtään äiti/isätyyppiä? Mitä, jos lapsen kanssa jää yksin, pärjääkö? Riittävätkö rahat`? Miten työelämä/opinnot, jos asiat eivät menekään putkeen? Mitä, jos tulee masennus ja lasta ei jaksa? Mitä, jos jää tukiverkottomaksi? Entä leskeksi? Ymmärrätkö, että lapsi ei ole sinun tai puolison jatke, vaan oma persoona ja mitä jos se persoona onkin ihan hirveä, etkä ikinä olisi edes ystävä moisen persoonatyypin kanssa?
Mitä, jos puolisosta kuoriutuukin yksi lapsi lisää lapsen synnyttyä? Entä, jos itse on äiti/isätyyppiä, mutta puoliso ei? Entä, jos kasvatustavat eivät mene yksiin puolison kanssa?
Minusta KAIKKEA on hyvä pohtia, kun tehdään niin jumalattoman isoa elämänmuutosta kuin se, että tuodaan maailmaan uusi ihminen. Sitäkin pitää pohtia minusta siltä kannalta, ettei sieltä tule vauva, vaan uusi aikuinen ihminen. Millaiset eväät annat hänelle? Millainen aikuinen hänestä tulee sinun kasvatuksesi ja vaikutuksesi seurauksesta?
Liika raadollisuus on parempi vaihtoehto kuin ruusuiset lasit, jos minulta kysytään.
Hyvä puoli siinä, että varautuu kaikkeen pahaan, joka ON mahdollista eikä kovinkaan harvinaista (esim. koliikkivauva, synnytysogelmat, ero puolisosta, sinun vastakohtainen tempperamenttityyppi, masennus), on se, että jos niitä ei tulekaan, on yksi murhe vähemmän ja näin ollen yksi ilo enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä lapsen saaminen kannattaa, pitkällä tähtäimellä ajatellen. Se tuo todella paljon sellaista iloa ja sisältöä, jota ei saa mistään muusta. Meillä on pari kouluikäistä lasta, ja kaikki parhaat hetket elämässäni liittyvät jotenkin lapsiini. Esimerkiksi lomamatkatkin tuntuisi tosi tylsiltä ilman tyttäriäni!
On elämässä muutakin ihanaa, työ, harrastukset, aviomies ja niin edelleen. Mutta lapset on silti se sokeri kaiken päällä. Silti olen saanut kaiken muunkin, pitkän ja hauskan opiskeluajan, haastavan ja palkitsevan työn, matkustelua niin paljon kuin olen halunnut.
En koe että olisin luopunut mistään, vaikka kai elämä olisi ollut ns. helpompaa ollut ilman lapsia. Ei se helpoin vaihtoehto aina ole paras, monessa muussakaan asiassa.
Tekisin varmasti tilanteessasi lapsen, jos asiat on muuten kunnossa. Se tuo elämään niin paljon uutta, kivaa ja sisältöä. En usko että katuisit missään nimessä.
Mieti ehkä vaikka niin päin että sekin on valinta, että lasta ei tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
”40-vuotiaista noin kolmannes tulee enää raskaaksi” https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2016/04/24/nain-ika-vai…
Yhden vuoden aikana. Kaikkiaan on n. 50 % jos jatkaa yrittimistä useamman vuoden ja hoidoilla toki vielä enemmän.
Ei tähän kysymykseen ole mitään oikeaa vastausta, koska muuttujia on niin paljon. Ensinnäkään kukaan ei tiedä, miltä se äitiys lopulta juuri sinusta tuntuu. Myös se stereotyyppinen hoivaihminen, joka on aina halunnut äidiksi, voi katua. Toisaalta se rationaalinen uranainen voikin viihtyä äitinä yllättävän hyvin. Lisäksi perhe-elämän raskauteen vaikuttaa suuresti tukiverkostot ja lapsen temperamentti sekä mahdolliset sairaudet. Lapsen saanti on aina hyppy tuntemattomaan.
Usein ihmiset puhuvat vanhemmuudesta siten, että sitä joko katuu tai rakastaa. Yleensä näin ei ole, vaan tunnelmat vaihtelevat. Joskus on ihanaa ja silloin tällöin hirveää, useimmiten jotain siltä väliltä. Siksi minun itsenikin on vaikea sanoa, suosittelenko tätä kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tykkäät olla huolissasi jostain toisesta ihmisestä, hanki lapsi.
Minulla on 7 lasta, jotka kaikki ovat ihania ja rakkaita. Vauvavuodet olivat pahimmillaan sellaiset, että kukaan läheisistämme ei osannut auttaa, mutta kaikki osasivat kyllä kauhistella sitä, kuinka rankkaa meillä täytyy olla. Raskainta äitiydessä on kuitenkin se jatkuva huolissaan oleminen, joka vain muuttaa muotoaan kun lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, ja alkavat tehdä omia omaperäisiä päätöksiään elämänsä suhteen, kun he eivät tee aina valintojaan sen mukaan, mikä olisi turvallisinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos ei ole mitään sisäsyntyistä tietoa, että ei halua lapsia? Välillä tuntuu, että haluaisin. Esim. vauvan pitäminen sylissä saattaa aiheuttaa tällaisen tunteen.
Olen aina ajatellut, että ehkä jonain päivänä minulla on lapsia.Nyt kun päätöksen aika on, niin en enää tiedä. Liikaa sekä huonoja- että hyviä puolia, joita ei voi vertailla.
Yksi juttu on se, että enhän tiedä millaista oman lapsen kanssa on. Ehkä se ei olisikaan niin karseaa, kuin muilla näyttää olevan?
Tämän elämän tiedän, perhe-elämä hyppy tuntemattomaan, mahdollisesti kamalaan.
Minä sanoisin, että lapsen hankintaa (kuten myös raskautta ja synnytystä) kannattaa aina miettiä sen kaikkein kauheimman vaihtoehdon kautta, jos ei ole tulenpalavaa himoa, että kupsahdan jos en saa lasta. Joillekin nekin nimittäin osuvat kohdalle. Jos puhutaan nyt vain lapsista ja perhe-elämästä;
Mitä, jos lapsi on vaikeasti vammainen tai vammainen, joka pärjää jotekuten itsekseen? Mitä, jos syntyy sokea tai kuuro tai mykkä lapsi? Mitä, jos lapsi menehtyy ennen syntymäänsä? Mitä, jos lapsella on pahoja elämää rajoittavia allergioita? Mitä, jos lapsi vammautuu synnytyksessä? Mitä, jos tulee koliikkivauva? Mitä, jos lapsella on asperger, ADD, ADHD, tai muu neurologinen elämää vaikeuttava häiriö? Mitä, jos tulee täysin itsestään päinvastainen tempperamentti, jonka kanssa on vaikeaa?
Mitä, jos huomaakin, ettei ole yhtään äiti/isätyyppiä? Mitä, jos lapsen kanssa jää yksin, pärjääkö? Riittävätkö rahat`? Miten työelämä/opinnot, jos asiat eivät menekään putkeen? Mitä, jos tulee masennus ja lasta ei jaksa? Mitä, jos jää tukiverkottomaksi? Entä leskeksi? Ymmärrätkö, että lapsi ei ole sinun tai puolison jatke, vaan oma persoona ja mitä jos se persoona onkin ihan hirveä, etkä ikinä olisi edes ystävä moisen persoonatyypin kanssa?
Mitä, jos puolisosta kuoriutuukin yksi lapsi lisää lapsen synnyttyä? Entä, jos itse on äiti/isätyyppiä, mutta puoliso ei? Entä, jos kasvatustavat eivät mene yksiin puolison kanssa?
Minusta KAIKKEA on hyvä pohtia, kun tehdään niin jumalattoman isoa elämänmuutosta kuin se, että tuodaan maailmaan uusi ihminen. Sitäkin pitää pohtia minusta siltä kannalta, ettei sieltä tule vauva, vaan uusi aikuinen ihminen. Millaiset eväät annat hänelle? Millainen aikuinen hänestä tulee sinun kasvatuksesi ja vaikutuksesi seurauksesta?
Liika raadollisuus on parempi vaihtoehto kuin ruusuiset lasit, jos minulta kysytään.
Hyvä puoli siinä, että varautuu kaikkeen pahaan, joka ON mahdollista eikä kovinkaan harvinaista (esim. koliikkivauva, synnytysogelmat, ero puolisosta, sinun vastakohtainen tempperamenttityyppi, masennus), on se, että jos niitä ei tulekaan, on yksi murhe vähemmän ja näin ollen yksi ilo enemmän.
Onko tässä nyt sellainen curling-vanhemmuuden tulos? Ei millään pahalla, mutta elämää ei voi elää tuolla tavoin, missään asiassa. Aina voi kuolla, vaikka jo huomenna. Potkut voi saada, ehkä jo tänä iltana. Aina voi katketa raaja tai saada halvauksen. Elämästä ei koskaan tiedä.
Aloittajalle sanoisin, että jos asiat on kunnossa, tee päätös tunteella älä järjellä. Millaisia tunteita ajatus omasta lapsesta sinussa herättää? Ovatko tunteet lämpimiä vai enemmän ahdistavia?
Päätös on toki iso, mutta kyllä sinä syvällä sisimmässäsi tiedät mitä elämältäsi haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna en tekisi, kun en löytänyt tuosta tekstistä oikein edes syitä miksi haluaisit äidiksi.
Mistään maailmassa ei välitä niin paljon kuin omasta perheestä. Tajusin tämän vasta kun omat vanhempani yllättäen kuolivat suhteellisen nuorina eläkeläisinä.
Silloin tajusin että olisin todella todella yksin ilman omaa perhettäni ja lapsiani. Ja on minulla ystäviä vaikka kuinka, mutta se ei ole millään muotoa sama asia. Nyt olen niin iloinen, että on lapset ja elämä jatkuu.
Ei kannata jos ei ole mitään oikeaa halua. Itsellä oli todella vahvana vauvakuume jo 20 vuotiaana ja kolme lasta onkin siunaantunut, itse olisin voinut tehdä vielä enemmänkin mutta mies ei enää halunnut. Koskaan ei tullut mieleenkään vaihtoehtoa että olisin jäänyt lapsettomaksi, eikä meilläkään mitään tukiverkkoja ole. 11 vuotta eletty nyt lapsiperheiden arkea ja omin päin kaikki hommat järjestetty ja hoidettu. Mutta kyllä sen jaksaa kun ne lapset ovat olleet kovin toivottuja. En minäkään hommaa koiraa siksi että kaverilla on, miksi kenenkään pitäisi siis lisääntyä jos ei oikeasti tahdo?
Onhan se vähän kuin pimeään hyppäisi, lastenteko. Jos taloudelliset, henkiset ja sosiaaliset asiat kunnossa ja haaveilet lapsesta niin yritä ihmeessä! Se on hieno, opettavainen matka.
Vierailija kirjoitti:
”40-vuotiaista noin kolmannes tulee enää raskaaksi” https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2016/04/24/nain-ika-vai…
https://aamuset.fi/artikkeli/4745605/Ika+ei+tunne+armoa+yha+useampi+40v…
"Hedelmällisyysasioissa ikä on kuitenkin armoton. 40-vuotiaana raskauden mahdollisuus on enää 6 prosenttia.
– 25-vuotiaana raskauden mahdollisuus on 25 prosenttia yhden kierron aikana. 35-vuotiaana se laskee 12 prosenttiin. 40-vuotiaana mahdollisuus on enää 6 prosenttia ja 45-vuotiaana 0,5 prosenttia, Poranen täsmentää."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
”40-vuotiaista noin kolmannes tulee enää raskaaksi” https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2016/04/24/nain-ika-vai…
Yhden vuoden aikana. Kaikkiaan on n. 50 % jos jatkaa yrittimistä useamman vuoden ja hoidoilla toki vielä enemmän.
Älkää hyvät ihmiset menkö tähän harhaan! Juuri näiden optimististen luulojen vuoksi ihmiset siirtävät lastentekoa ja kuvittelee vielä 40-vuotiaana ryhtyvänsä harkitsemaan lisääntymistä. Haloo valot päälle nyt. Ei se enää silloin onnistu kuin todella harvoilla. 35-vuotiaana hedelmällisyys romahtaa ja 40-vuotiaana se on aivan olematon.
Alue: Aihe vapaa
Itselläni oli samankaltaiset ajatukset. Välillä halusin lapsen, välillä en. Mitään vauvakuumetta ei koskaan ollut. Tulin raskaaksi ja lapsi on nyt alle kouluikäinen. Mitään syvää äidinrakkautta en ole kokenut, niin kamalalta kuin se kuulostaakin sanoa. Varmaan jollain ne tunteet heräävät epävarmuudesta huolimatta, minulla ei kuitenkaan näin käynyt. Suosittelisin pohtimaan asiaa todella tarkkaan ja seuraamaan jonkun lapsiperheen elämää läheltä. Itse kadun joka päivä ja mietin miten tuli sitten pilattua lapsen elämä.