Ihme käytöstä, vai onko? (pakko purkautua)

..meille kun syntyi vauva (kuopus), niin olen ollut todella kireä. Olen päästänyt suustani mitä sattuu ja esikoinen on totta vie kokeillut rajojaan. Silti, sanon silti, itken yksikseni iltaisin sitä, että huudan ja raivoan, välillä aiheesta, välillä aiheettomasti. Haluan huomauttaa, että meillä ei ole fyysistä väkivaltaa, vaikka naapuri saattaisi niin luullakin huudostani päätellen :/ Olen vain NIIIN totaalisen väsynyt ja hankkinut apua niin perheneuvolasta kuin psykiatrilta, mutta he eivät ole fyysistä väsymystäni poistaneet enemmänkin jakaneet vain henkistä taakkaani. Ja tietäisittepä vaan kuinka paljon näitä lapsiani rakastan, antaisin henkeni heidän vuokseen. Joten olisi kauheaa, jos jonakin päivänä lastensuojelu koputtaisi oveeni ja sanoisi, että naapuri on kuullut minun huutavan lapsilleni ja nyt he ottavat ne pois...vain siitä syystä että olen sanonut rumasti välillä. Lapseltani olen kyllä pyytänyt anteeksi jokaista huutoani ja kertonut sen johtuvan vain ainoastaan äidin väsymyksestä.

eli sinänsä on ihan eri asioista kyse. Ja siskoni ei ole hankkinut apua mistään, vaikka olen monesti hänelle sanonut että nyt olis ammattiapu paikallaan, etsiskelin hänelle jopa numerot valmiiksi joihin vois soittaa ja pyytää apua, mutta loppujen lopuksi hän oli kuitenkin sitä mieltä etteivät he tarvitse apua...

äidin tuollainen käyttäytyminen on mielestäni selvä merkki siitä, että hänellä itsellään ei ole kaikki ok. sanoisin, että hänellä ongelmia, joiden seurauksena sytyvää vihaa hän purkaa syyttömään lapseensa.

Jos et itse pysty saamaan asiaa perille, ota muut sukulaiset apuun. Porukalla vois asiaa selvittää ja miettiä, miten olisi oikea tapa toimia ja viestiä. Koittakaa nätisti mutta lujasti sanoa, ettei lapsia voi kasvattaa tuolla tavalla. Siskosi ei välttämättä hoksaa, että hänen käytöksensä on lapselle vaaraksi.

Se on sydäntä raastavaa. Tämä äiti on tavallaan neuroottinen siisteydestä yms., joten pelkää esim. lapsen saavan pöpöjä ja komentelee ja rajoittaa siksi kamalasti. Mutta puhuu myös lapselleen rumasti (esim. oletpa sinä tyhmä; nyt idiootti teet niin kuin sanon) ja puhuu lapsista muille rumasti näiden kuullen (esim. tosi kivoja pallopäitä tämä minun sakkini) ja kun on vaikkapa puhelimessa ja lapsi tulee puhumaan jotain - asiaakin - , äiti huutaa siitä (turpa kiinni nyt X, minä olen puhelimessa näetkö, no mene pissalle jos pissattaa äläkä tule siitä minulle inisemään). Samoin jos ollaan jossain ravintolassa tms. yhdessä, niin sekä isä että äiti moittivat näitä lapsia (nyt jos ette tyhmät käyttäydy niin lähdetään heti kotiin eikä koskaan enää tuoda teitä metsäläisiä ihmisten ilmoille) ja siis lapset käyttäytyy ihan kunnolla, ovat vain lapsia.



Se on hirveää. En tiedä mitä tekisin. Yritän itse aina puhua noille lapsille nätisti ja rohkaista heitä ja joskus huomautan tälle äidille tyyliin lapsihan yritti juuri auttaa / ilahduttaa sinua...

siis siinä mielessä, että voit olla mukana näiden tyttöjen elämässä läheisestikin (niinkuin kerroitkin), jos vain sinulla on aikaa ja voimavaroja siihen. Ystävä voisi suuttua asiasta sanomisesta ja laittaa välit poikki, perheen sisällä se on kuitenkin epätodennäköisempää. Voisitko puhua asiasta vaikka äitinne/isänne kanssa? Todennäköistä kuitenkin on, että ellei siskoasi saa jotenkin heräämään näkemään tekojensa surulliset seuraukset, hän ei tule muuttamaan käyttäytymistään (tai ehkä sinun seurassasi, mutta kotona ei).



Hieno juttu, että tätinä huolehdit noin paljon siskosi tytöistä :)

Erityisen huolestunut olen nyt, kun olemme muuttamassa toiselle paikkakunnalle 200km päähän siskostani, jolloin luonnollisestikin näemme harvemmin kuin nyt kun asumme muutaman kilometrin päässä toisistamme. Tänne ei myöskään jää ketään joka " huolehtis" lapsista niinkuin minä olen tähän asti tehnyt. Omat vanhempamme asuvat toisella puolella suomea, joten heistä ei tässä asiassa ole apua...



Siskoni on myös samanlainen kuin tossa aiemmin joku kirjoitti, että kaikki täytyy olla kotona tiptop ja haluaisi että perhe näyttäisi ulospäin täydelliseltä. Tuntuu välillä että näistä tytöistä koulutetaan robotteja ja kun lapset eivät käyttäydy kuin robotit, niin sitten vaikka lekalla taotaan käskyjä heidän päihinsä...



Ahdistaa, kun tunnen syyllisyyttä muutostamme, mutta muutto on väistämättä edessä työn takia...

Olen välillä hirveän kireä, enkä aina jaksa yhtään ja silloin huudan. Ny olen huomannut, että tyttäreni on alkanut myös huutamaan pikkusiskolleen, kun tämä käy hermoille ja se on aika ravistelevaa kuultavaa.



Olen kyllä pitänyt kiukkuisimmillanikin kiinni siitä, että ikinä en hauku lasta tyhmäksi tms, vaan sanon että tuo on tyhmää, teet tyhmästi tms. Edes pikkuero siis. JA pyytelen kyllä anteeksi, mutta silti harmittaa huonojen päivien iltana, että miten tuli taas käyttäydyttyä.



Toisaalta olen kasvanut kodissa jossa ei koskaan huudettu mitenkään. Silloin harvoin kun tein jotain ei-toivottua, minuun oltiin vain pettyneitä. Sellainenkaan ei ole kovin rakentavaa. Minusta kotona pitää olla niin turvallinen ilmapiiri, että kun on paha olla voi vähän höyrytäkin. Mutta ei niin paljon että siitä tulee tapa tai niin, että siinä oikeasti nollataan jotain ...

Oma siskoni on käyttäytynyt ihan samoin. Olen puhunut hänelle suoraan huolestani lasten mielenterveyden vuoksi. Olen yrittänyt saada häntä hoitoon johonkin, mutta itse kun ei myönnä olevan mitään psyykkistä niin ei väkisinkään voi hoitoon viedä. Aina kun tilanne toistuu asetun lasten puolelle rauhoittamaan tilannetta. Lastenkin on hyvä välillä nähdä että vika ei ole heissä. Tiedän että on ihan kamala tilanne, eikä se surkuttelemalla ja ymmärtämällä miksikään muutu. Meillä sosiaaliviranomaiset ovat kerran oleet asialla ja poliisi toisen kerran. Ihmetellään vaan kamalia naapureita kun aiheettomia ilmoituksia tekevät. Tehkää vaan joka kerta kun siltä tuntuu, jos ilmoituksia tulee jatkuvasti, on pakko muuttaa käyttäytymistään ja lastensuojelun on puututtava muilla keinoin asiaan.

Voisit nätisti ehdottaa sitä mahdollisuutta. Jonkinlaista terapiatyyppistä, mill ä parannetaa äidin ja lapsen suhdetta. Luulen, että tuossa pohjalla on masennuksen tai burn outin lisäksi syviä patoutumia, jotka pitäisi saada avautumaan. Ehkä äidin ja lapsen välinen rakkaus on jäänyt patoutumien alle, eikä pääse vaikuttamaan. Siksi äidin ja lapsien tulisi avautua toisilleen ja kyetä jälleen harjoittamaan rakkautta. Mutta luulen tosiaan, että tuossa tarvitaan ulkopuolinen ja puolueeton auttaja.