Lue keskustelun säännöt.
Vakava sairastuminen ja kavereiden reagointi
28.12.2019 |
Onko aihe tabu, jos sairastuu syöpään tai johonkin muuhun vakavaan sairauteen? Kaikkoavatko ihmiset ympäriltä, vai muuttuvatko muuten vaan etäisiksi? Tällaisia mietin, kun tuntuu, että ympärilläni ollaan jotenkin varpaillaan. En itse ota suurta stressiä aiheesta, mutta toiset tuntuvat ottavan.
Kokemuksia?
Kommentit (21)
Jotkut itkeskeli ja jotkut muuttui etäisiksi. Sukulaisista osa osoitti tukea, osa oli niinkuin ei mitään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On normaalia. Osa voi suhtautua jopa vihamielisesti. Jos perheessä lapsi on sairas noin sukulaiset voivat etääntyä tai syrjiä avoimesti. Usein kyseessä on oma pelko hyväksyä elämän rajallisuutta.
Itse sairastin kaksikymppisenä. Yhtä lukuunottamatta kaikki "ystävät" kaikkosivat, suvusta ei myöskään liiemmin tukea tullut. Meni kyllä täydellisesti luottamus ihmisiin loppuiäksi.
Diagnoosista on n. puoli vuotta ja hoito vielä kesken. Olen siitä silloin kertonut avoimesti, ja mitä rajoituksia elämään on tullut, mutta en ole halunnut surkutella tai mässäillä asialla. Se nyt on vaan sellainen juttu, joka kulkee mukana, vaikka ei haluaisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse sairastin kaksikymppisenä. Yhtä lukuunottamatta kaikki "ystävät" kaikkosivat, suvusta ei myöskään liiemmin tukea tullut. Meni kyllä täydellisesti luottamus ihmisiin loppuiäksi.
Ikävä kuulla :( Eivätkö vanhempasikaan reagoineet mitenkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse sairastin kaksikymppisenä. Yhtä lukuunottamatta kaikki "ystävät" kaikkosivat, suvusta ei myöskään liiemmin tukea tullut. Meni kyllä täydellisesti luottamus ihmisiin loppuiäksi.
Ikävä kuulla :( Eivätkö vanhempasikaan reagoineet mitenkään?
Välit vanhempiin ovat aina olleet etäiset, uskoin kuitenkin että jos jotain pahaa tapahtuu olisivat tukena. Ikävä kyllä eivät juurikaan olleet vaan jouduin melkolailla yksin selviytymään.
Tällasta tää on Suomessa. Ihmiset on kylmiä ja suuri osa tunnevammaisia. Jos sinulla on välittäviä läheisiä, niin arvosta heitä! Meillä kaikilla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin kuvitella, että jos näin kävisi omalle ystävälleni, voisi olla hämmentävää, en ehkä ensin tietäisi miten voin olla avuksi, mitä sanoa. Tähän törmäsin, kun nuorena menetin vanhempani, ja siinä kuitenkin ns. aika parantaa, mutta olin hyvin rikki, ja aika yksin. Vain muutama "uskalsi" olla rikkinäisen ihmisen seurassa, vierellä. Tätä varmaankin ystävälleni sitten tarjoisin, mutta en koskaan väkisin tuppaudu seuraan.
Ollaanko niinkuin syöpää ei olisikaan, vai haluatko keskustella siitä, tuntemuksistasi, saavatko syöpäpotilaat terapiaa/ammattikeskusteluapua? Tarvitseeko muiden "osata" sanoa mitään? Mitä muilta haluat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mitä ajatella, millainen kaveri hylkää diagnoosin vuoksi? Ehkä kyseessä oli tällöin ennemminkin hyvänpäiväntuttu
Minkä ikäinen olet? Mä en varmaankaan alle kolmekymppisenä osannut suhtautua toivotulla tavalla ystäväni syöpään. Kyse oli vielä ennusteeltaan varsin hyvänlaatuisesta syövästä. Olin varmasti liian naiivi ja optimistinen. Ystäväni kuitenkin kuoli. Nyt 30 vuotta myöhemmin harmittaa, että en ymmärtänyt elämän rajallisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän se onkin, kun en sinänsä oikeastaan kaipaa mitään erityistä keskusteluapua tai terapiaa, tiedän, miten tässä edetään jne. Vertaistukea saan, jos haluan, ja olen saanutkin. Se vain häiritsee, että perhettäni lukuunottamatta kaverit väistelevät ja ovat ikäänkuin varuillaan. Ei minun seurassani ole kuitenkaan koskaan tarvinnut varoa sanojaan, kun huumorintaju on muutenkin hieman kiero.
Itseäni syöoäsairaana risoo se että joillekin kelpaan vain kun olen reipas. Se on kehuttava asia. Minulla on kuolemaan johtava syöpä ja en saa surra sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullinen ketju. Itse taistelin hengestäni ja perhe, sukulaiset ja ystävät oli vahvasti mukana taistelussa. Halaukset ja voimia teille kaikille.
Mielestäni syöpää vastaan ei taistella. Varsinkin ärsyttää nämä julkkis rintasyöpäpotilaat. Heistä on elossa 90% 5 vuoden päästä.Minulla vajaa pari prosenttia. Lääketiede se on joka taistelee meidän syöpäpotilaiden edestä. Itse et voi tehdä mitään
Vierailija kirjoitti:
Itseäni syöoäsairaana risoo se että joillekin kelpaan vain kun olen reipas. Se on kehuttava asia. Minulla on kuolemaan johtava syöpä ja en saa surra sitä.
Tämä on tuttua. Itselläni ei ole ollut syöpää, mutta muuten vakavaa ja elämää pahoin rajoittavaa. Välillä jaksoja sairaalassa.
Toinen on se, että ne, jotka tulevat esim. sairaalaan katsomaan, haluavat _ilahduttaa_ ! Jos on kivulias infektio päällä, en jaksa a) olla katseltavana b) keskustella c) kuunnella d) ilahtua.
Jos samaiset ihmiset eivät ole yhteydessä silloin, kun olen kunnossa ja jaksaisin olla seurassa, on huono idea tulla katsomaan lepoa tarvitsevaa sairasta sairaalaan. Jos tulette, olkaa kilttejä ja olkaa potilaan ehdoilla. Hänen voimavaransa ovat hyvin vähissä. Jos tulette, varautukaa, että olen hyvin väsynyt, sairas, kiukkuinenkin. Älkää pettykö, jos potilas ei osoita iloa siinä tilassa.
Se ilon aika tulee myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Itseäni syöoäsairaana risoo se että joillekin kelpaan vain kun olen reipas. Se on kehuttava asia. Minulla on kuolemaan johtava syöpä ja en saa surra sitä.
Mulla on kuoleman johtava sydänsairaus. Olen jo keski-ikäinen ja selviytynyt monesta, mutta tästä en selviydy. Tein sen päätöksen, että en enää pidä yhteyttä ihmisiin, olen jo aikaisemmin kokenut ihmisten reaktiot sairastaessa ja tämä oli nyt tässä. En vaan halua selitellä mitään, enkä kuunnella ja katsella vaivaituneita ihmisiä.
Varmaan ihmiset pelkäävät, tuntee ettei osaa auttaa, tuntee itsensä pieneksi ja avuttomaksi.
Mun isä kuoli kun olin teini juuri siinä iässä kun olisi pitänyt vain pitää hauskaa ja elää elämää. Yhtä lukuunottamatta kaikki kaverit hävisi sen sileän tien vaikka luulin ystäväporukkaamme vakaaksi. Varmaan on helpompi keskittyä omaan elämään jos ei tarvitse ajatellakaan mitään negatiivista.
Hyvä ystäväni on sairastunut vaikeisiin mielenterveyden ongelmiin, on muuttunut vakavaksi, lyhytsanaiseksi ja ilottomaksi. Haluaisin kovasti olla tukena, mutta en tuppautua enkä pahentaa oloa. En yhtään tiedä mitä voisin tehdä, kun otan yhteyttä niin hän tuntuu jopa vihaiselta. Tiedän että voi huonosti ja sairauden takia on semmoinen mutta en tunne itseäni tervetulleeksi niin olen jättänyt rauhaan mutta tehnyt selväksi että rakastan ja olen tukena kun tarvitsee, kunhan vinkkaa vain.
Syöpä kuulostaa ihmisille tosi pelottavalta ja lopulliselta, kaikki eivät osa suhtautua sairauteen osana elämää kun eivät ole kokeneet vastaavaa.
Kauanko diagnoosista on?