Lue keskustelun säännöt.
Oisko palstalla naisia joilla asperger?
27.12.2019 |
Miten teillä muilla menee suhteet miesten kanssa??? Kun ite vielä yli 40 vuotiaana jännitän tapaamisia ja romanttiset tunteet ei oikein meinaa syntyä eikä syttyä. Voin olla miesten kaa kaveri ja jutella syvällisiäkin juttuja ja toisaalta sänkyyn meneminenkin on helppoa eikä fyysinen läheisyys kammota. Siinä on vaan se kaikki muu mitä en osaa vieläkään, mikä muille tuntuu olevan sitä normaalia käytöstä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja ite vaan oon ihan outo. Toki sama on muissakin ihmissuhteissa, mutta parisuhdetta kaipaisin elämääni ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun pitkä avioliitto kariutui joku vuosi sitten. Siinä suhteessa olin ymmärretty ja rakastettu ihan just tällaisena, suhde päättyi aivan muihin juttuihin. Nyt pelkään jääväni yksinäni lopuksi ikää, kun oon näin estynyt. Ja juu... Oon käyny treffeillä ja jokunen tapailujuttu on takana ja miesten kaa yrittäny kaikesta tästä huolimatta tehdä tuttavuutta, nyt ei vaan meinaa jaksaa kun on tunne, että hakkaa päätä seinään :)
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Olen aseksuaali ja aromantikko 34-vuotias AS-nainen. Minulla ei ole minkäänlaisia alkeellisiakaan kokemuksia aihealueesta, en ole koskaan edes suudellut. Tyytyväinen olen näin.
Kun olet ensimmäisen kerran miehen tai naisen kanssa voi olla ettei susta olekaan enää niin mukava olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette saaneet diagnoosin? Onko aspergerinne niin paljon tavallista pahempi että se ei jää huomaamatta?
Itse sain diagnoosin lapsena: olin päiväkodissa ja päiväkodin tädit huomasivat, että viihdyin yksin enkä hakeutunutkaan leikkeihin muiden lasten seuraan. He sitten huolestuivat, että jotakin on vialla ja ottivat asian puheesi äitini kanssa, kun hän tuli hakemaan minut. Ja lopulta paljastui Asperger, joka oli vielä 20 vuotta sitten melko uusi ja tuntematon juttu ainakin Suomessa. Lapsena ja nuorena olin tosi ujo enkä esim. katsonut toisia silmiin. Iän varttuessa elämä on onneksi helpottunut paljon, eikä Asperger haittaa enää niin merkittävästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette saaneet diagnoosin? Onko aspergerinne niin paljon tavallista pahempi että se ei jää huomaamatta?
Itse sain diagnoosin lapsena: olin päiväkodissa ja päiväkodin tädit huomasivat, että viihdyin yksin enkä hakeutunutkaan leikkeihin muiden lasten seuraan. He sitten huolestuivat, että jotakin on vialla ja ottivat asian puheesi äitini kanssa, kun hän tuli hakemaan minut. Ja lopulta paljastui Asperger, joka oli vielä 20 vuotta sitten melko uusi ja tuntematon juttu ainakin Suomessa. Lapsena ja nuorena olin tosi ujo enkä esim. katsonut toisia silmiin. Iän varttuessa elämä on onneksi helpottunut paljon, eikä Asperger haittaa enää niin merkittävästi.
Mä olin samanlainen muttei silloin taidettu tehdä aspenger diagnooseja kuin ihan ääritapauksissa. Pääsin mäkin koulun alettua tutkimuksiin. En tahtonut oppia lukemaan niin olisiko se ollut toinen syy. Joskus vanhempana vanhemmat kertoivat minulla epäillyn kehitysvammaa. Musta vanhempani olisivat tehneet viisaiten kun olisivat jättäneet ton kertomatta. Ei toi nyt kovin kannustavaa ollut. Kävin puheterapeutillakin koko ala asteen ajan niin olisi voinut sanoa noiden liittyneen siihen. Säkin olisit tullut ihan moiniosti toimeen ilman leimaavaa diagnoosia.
Olen 40+ AS-nainen ja suhteet miehiin loistavat poissaolollaan. En vaan osaa enkä ymmärrä flirttailua yms., enkä edes usko, että kukaan voisi olla minusta "siinä mielessä" kiinnostunut. Peruskoulussa ja osin lukiossakin kiusattiin, joten teininä syrjäydyin kaikesta siitä, mitä ns. normaaliin teini-ikään kuuluu. Ikinä en ole seurustellut tai seksiä harrastanut, ja muutenkin kokemusta miehistä on hyvin rajallisesti. Lisäksi olen demiseksuaali, joten esim. yhdenillanjutut eivät tule kysymykseenkään. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin kaiken edellä mainitun kanssa, mutta ihan piruuttanikin jaksan uskoa parempaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse introverttina tai ainakin tosi ujona ja estyneenäkin miehenä luulen ymmärtäväni mitä haluat sanoa. Treffit on mullekin aina hetki kun vatsassa tuntuu olevan perhosia ja tekisi mieli juosta karkuun. Jännityksen laannuttua osaan minäkin jutella kaikista aiheista. Ihastunut olen 3kertaa 39v aikana. Välillä mietin onko mussa jotain vikaa kun kukaan ei herätä minussa tunteita. Mun ongelma on etten osaa sitä käytös kuviota jolla lähestytään toista. Baarissa olen seurannut kuinka mies lähestyy naista ja nainenkin näkyy kiinnostuvan. No osaan minäkin puhua mutta mulla se jää siihen että olen neuvoton kuin puujumala.
Vitsi kun kuulostaa tutulta :) Mulla ongelmat ei kyllä pääty siihen alkukohtaamiseen vaan on sellasta jatkumoa... välillä tuntuu ettei miehet oikein tiedä miten muhun suhtautua, kun joo juttelen, joo on seksiä, oon kiltti ja ystävällinen, mutta se tunneosio on jotenkin vajaa tai en ainakaan osaa sitä käyttää vieläkään. Niitä romanttisia tunteita muhun ei vaan synny, enkä kyllä ihmettelekään..
Ap
Mä en ole päässyt alkua pidemmälle. Siis mä luulen tietäväni mitä tarkoitat mutten osaa oikein pukea sitä sanoiksi. Miten mä kuvaisin. Kun olin naisen kanssa niin mä en osannut olla. Siis unsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi tilanteesta. Kuin mulla olisi sisällä joku möykky joka estää mua olemasta oma itseni. Mä en pääse ja mun lähelle päästäkseni oli rikottava se möykky joka on sisälläni. Emmä oikein tiedä mikä auttaisi kun ei toisen läheisyyskään riittänyt. Sen mä olen ymmärtänyt ettei toi tee minua vahvaksi kuten joskus luulin vaan vie minulta osan elämän sisällöstä.
Vähän on samat tuntemukset... Että joku este estää olemasta oma itseni, vaikka en todellakaan halua teeskennellä mutta en vaan osaa olla. Nyt oon jopa yrittäny muutamalle miehelle tilannetta avata, mutta eipä oo ollu mitään hyötyä. Aluksi ollaan ettei muka haittaa ym mutta kummasti hetken päästä monet jutut haittaakin :) Vaikkapa mun vähäinen yhteydenpito tai sosiaalisten kontaktien vähyys nouseekin hetken päästä pinnalle ja taas koen olevani vääränlainen ja kelpaamaton sun muuta mukavaa...Ja on muiden ihmisten kanssa mulla samankaltainen tunne, mutta korostuu tietty läheisessä kontaktissa. Tai kun yritän lähentyä jonkun miehen kanssa. Joku möykky, este, lukko tms mulla on, joka vain ihan lähimpien sukulaisten/ystävien kanssa on poissa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen 40+ AS-nainen ja suhteet miehiin loistavat poissaolollaan. En vaan osaa enkä ymmärrä flirttailua yms., enkä edes usko, että kukaan voisi olla minusta "siinä mielessä" kiinnostunut. Peruskoulussa ja osin lukiossakin kiusattiin, joten teininä syrjäydyin kaikesta siitä, mitä ns. normaaliin teini-ikään kuuluu. Ikinä en ole seurustellut tai seksiä harrastanut, ja muutenkin kokemusta miehistä on hyvin rajallisesti. Lisäksi olen demiseksuaali, joten esim. yhdenillanjutut eivät tule kysymykseenkään. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin kaiken edellä mainitun kanssa, mutta ihan piruuttanikin jaksan uskoa parempaan.
Sama täällä. Mulla oli kavereita vielä yläasteella mutta ei sen jälkeen kun mentiin eri kouluihin. Ei mulla kyllä ollut ylästeellakaan mitään seurustelu juttuja. Mutta toi teini aika kun olisi pitänyt oppia tuntemaan itsensä ja kasvaa aikuiseksi joka osaa seurustelun pelisäännöt jäi väliin noiden osalta. Nyt tuntuu että olen keski-ikäinen ja lapsen tasolla kun on kyse parisuhde jutuista. On mulla 39v 3 yhden illan juttua joissa nainen teki aloitteen. Emmä noista hirveästi saanut mutta sain kokea pienen häivähdyksen mitä kahden ihmisen välillä voisi olla. Enkä nyt tarkoita vain seksiä. Jotenkin musta tuntuu etten mä saa koskaan suhdetta naisen kanssa jolla on ollut ns. normaalisti suhteita aiemmin. Aika äkkiä kävisi ilmi etten ole koskaan seurustellut. Onhan mulla toki romanttinen ajatus jos löytäisi kaltaiseni kokemattoman naisen jonka kanssa opetella yhdessä elämään suhteessa ja kasvaa yhteiselämään. Tiedän että siinä olisi varmasti mulla kasvukipuja ja pitäisi luopua itsekkyydestä ja ehdottomuudesta. No ei se kyllä varmasti naisellekaan sen helpompaa olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse introverttina tai ainakin tosi ujona ja estyneenäkin miehenä luulen ymmärtäväni mitä haluat sanoa. Treffit on mullekin aina hetki kun vatsassa tuntuu olevan perhosia ja tekisi mieli juosta karkuun. Jännityksen laannuttua osaan minäkin jutella kaikista aiheista. Ihastunut olen 3kertaa 39v aikana. Välillä mietin onko mussa jotain vikaa kun kukaan ei herätä minussa tunteita. Mun ongelma on etten osaa sitä käytös kuviota jolla lähestytään toista. Baarissa olen seurannut kuinka mies lähestyy naista ja nainenkin näkyy kiinnostuvan. No osaan minäkin puhua mutta mulla se jää siihen että olen neuvoton kuin puujumala.
Vitsi kun kuulostaa tutulta :) Mulla ongelmat ei kyllä pääty siihen alkukohtaamiseen vaan on sellasta jatkumoa... välillä tuntuu ettei miehet oikein tiedä miten muhun suhtautua, kun joo juttelen, joo on seksiä, oon kiltti ja ystävällinen, mutta se tunneosio on jotenkin vajaa tai en ainakaan osaa sitä käyttää vieläkään. Niitä romanttisia tunteita muhun ei vaan synny, enkä kyllä ihmettelekään..
Ap
Mä en ole päässyt alkua pidemmälle. Siis mä luulen tietäväni mitä tarkoitat mutten osaa oikein pukea sitä sanoiksi. Miten mä kuvaisin. Kun olin naisen kanssa niin mä en osannut olla. Siis unsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi tilanteesta. Kuin mulla olisi sisällä joku möykky joka estää mua olemasta oma itseni. Mä en pääse ja mun lähelle päästäkseni oli rikottava se möykky joka on sisälläni. Emmä oikein tiedä mikä auttaisi kun ei toisen läheisyyskään riittänyt. Sen mä olen ymmärtänyt ettei toi tee minua vahvaksi kuten joskus luulin vaan vie minulta osan elämän sisällöstä.
Vähän on samat tuntemukset... Että joku este estää olemasta oma itseni, vaikka en todellakaan halua teeskennellä mutta en vaan osaa olla. Nyt oon jopa yrittäny muutamalle miehelle tilannetta avata, mutta eipä oo ollu mitään hyötyä. Aluksi ollaan ettei muka haittaa ym mutta kummasti hetken päästä monet jutut haittaakin :) Vaikkapa mun vähäinen yhteydenpito tai sosiaalisten kontaktien vähyys nouseekin hetken päästä pinnalle ja taas koen olevani vääränlainen ja kelpaamaton sun muuta mukavaa...Ja on muiden ihmisten kanssa mulla samankaltainen tunne, mutta korostuu tietty läheisessä kontaktissa. Tai kun yritän lähentyä jonkun miehen kanssa. Joku möykky, este, lukko tms mulla on, joka vain ihan lähimpien sukulaisten/ystävien kanssa on poissa.
Ap
Mä olen yrittänyt joskus netissä kertoa näistä joskus anonyymina. Tuntuu vain ettei kukaan ymmärrä. Kaikki on seurustelleet ja ovat tai olleet suhteessa. Tuntuu ettei osata edes kuvitella millaista on jos olet ollut koko ikäsi yksin. Ja olet seuraelämän suhteen täysin tumpelo. Olenhan mä käynyt treffeillä mutta naiset varmasti alitajuisestikin vaistoavat ton kun en sovi mihinkään muottiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut on (tarkoituksella) kiusattu täysin kyvyttömäksi miessuhderintamalla. Aivan tietoisesti, ja tietäen problematiikastani. Narsistille sadistisen nautinnon huipentuma; invalidisoida toinen henkisesti lopullisesti.
Asperger nainen on hyvä uhri narsistille, koska on jo valmiiksi ajettu siihen ajatusmalliin, että ei ymmärrä sosiaalisia kuvioita. Tällainen ei välttämättä edes tajua että häntä pahoinpidellään ja kiusataan henkisesti. Hän vain luulee ymmärtäneensä väärin.
Ja kunnon narsistin ollessa kyseessä - kuten tässä tapauksessa - osattiin homma laittaa kokonaan ”oireiden” piikkiin. Mitään ei ole koskaan välillämme ollut, kaikki kiusaaminen on ansaittua koska ”epänormaaliuus”, jokainen ”normaali” ymmärtäisi henkisen väkivallan täysin normaaliksi käytökseksi.
Minä en selviä tästä edes terapiassa. Varoittavana esimerkkinä muille: joukossamme liikkuu demoneja, oikeasti pahoja ihmisiä jotka haluavat tuhota - ja tuhoavat myös.
Todella pahoillani puolestasi. Voin vain kuvitella, kuinka tuollainen tahallinen toisen heikkouksilla pelaaminen satuttaa ja rikkoo 🙁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut on (tarkoituksella) kiusattu täysin kyvyttömäksi miessuhderintamalla. Aivan tietoisesti, ja tietäen problematiikastani. Narsistille sadistisen nautinnon huipentuma; invalidisoida toinen henkisesti lopullisesti.
Asperger nainen on hyvä uhri narsistille, koska on jo valmiiksi ajettu siihen ajatusmalliin, että ei ymmärrä sosiaalisia kuvioita. Tällainen ei välttämättä edes tajua että häntä pahoinpidellään ja kiusataan henkisesti. Hän vain luulee ymmärtäneensä väärin.
Ja kunnon narsistin ollessa kyseessä - kuten tässä tapauksessa - osattiin homma laittaa kokonaan ”oireiden” piikkiin. Mitään ei ole koskaan välillämme ollut, kaikki kiusaaminen on ansaittua koska ”epänormaaliuus”, jokainen ”normaali” ymmärtäisi henkisen väkivallan täysin normaaliksi käytökseksi.
Minä en selviä tästä edes terapiassa. Varoittavana esimerkkinä muille: joukossamme liikkuu demoneja, oikeasti pahoja ihmisiä jotka haluavat tuhota - ja tuhoavat myös.
Todella pahoillani puolestasi. Voin vain kuvitella, kuinka tuollainen tahallinen toisen heikkouksilla pelaaminen satuttaa ja rikkoo 🙁
Se jolla on enemmän tunteita tai jolle suhde merkitsee enemmän on haavoittuvampi. Nainenkin osaa olla kyllä hyvin ilkeä. Ja jälkikäteen tajusin että osasi hyvin kääntää syyn miksi oli minulle ilkeä omaksi syykseni. En ollut tehnyt mitään millä olisin loukannut sen voin sanoa. No on näitä jälkikäteen tehtyjä päätelmiä kun rupesin ajattelemaan.
Olen mies, mutta mulla on vähän samoja kokemuksia, vaikka tavallaan asiat onkin menneet eri tavalla. Olen bi ja nuorempana seurustelin lähinnä miesten kanssa. Törmäsin noihin tyyppeihin oikeastaan sattumalta.
Yhdestä suhteesta etenkin jäi vähän sellainen maku, että mua käytettiin hyväksi. Olin se "vammainen" ja toinen oli "normaali". Jouduin taipumaan kaikkeen, kun mä olin kuitenkin se epänormaali. Hänen piti kävelläkin mun edellä ja päättää jokaisesta pikkujutusta.
Olen ollut yksin jo jotain kuusi vuotta. Ei mulla mitään hyviä suhteita ikinä edes ollut, enkä halua, että historia toistaa itseään. En enää edes tiedä, miten päädyin noihin suhteisiin. En ole koskaan ollut sosiaalinen, vaikka kuulemma olenkin hyvä kertomaan tarinoita. Ihmiset on aina mielellään kuunnelleet, kun ryhdyn kertomaan juttuja. Tuolla tarinankerronnan ansiosta olen kai suhteisiin päätynytkin.
Nykyään olen vain syrjäytynyt sekopää. Yleensä en edes kaipaa mitään seuraa, mutta välillä tulee sellainen pohjattoman yksinäinen olo. Naiset ja miehet on kyllä halunneet olla mun seurassani, mutta jotenkin olen tullut liian varovaiseksi. En enää uskalla lähteä siihen niin kuin ennen. Kaverisuhteitakaan mulla ei oikeasti ole ollut kuin muutama. Olen vain aina tarkkaillut maailmaa, enkä niinkään osallistunut itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asperger ?
Taas joku inhottava anaaliplugi ?
Hyi helevetti mitä perverssejä nykyisin naiset !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut on (tarkoituksella) kiusattu täysin kyvyttömäksi miessuhderintamalla. Aivan tietoisesti, ja tietäen problematiikastani. Narsistille sadistisen nautinnon huipentuma; invalidisoida toinen henkisesti lopullisesti.
Asperger nainen on hyvä uhri narsistille, koska on jo valmiiksi ajettu siihen ajatusmalliin, että ei ymmärrä sosiaalisia kuvioita. Tällainen ei välttämättä edes tajua että häntä pahoinpidellään ja kiusataan henkisesti. Hän vain luulee ymmärtäneensä väärin.
Ja kunnon narsistin ollessa kyseessä - kuten tässä tapauksessa - osattiin homma laittaa kokonaan ”oireiden” piikkiin. Mitään ei ole koskaan välillämme ollut, kaikki kiusaaminen on ansaittua koska ”epänormaaliuus”, jokainen ”normaali” ymmärtäisi henkisen väkivallan täysin normaaliksi käytökseksi.
Minä en selviä tästä edes terapiassa. Varoittavana esimerkkinä muille: joukossamme liikkuu demoneja, oikeasti pahoja ihmisiä jotka haluavat tuhota - ja tuhoavat myös.
Todella pahoillani puolestasi. Voin vain kuvitella, kuinka tuollainen tahallinen toisen heikkouksilla pelaaminen satuttaa ja rikkoo 🙁
Se jolla on enemmän tunteita tai jolle suhde merkitsee enemmän on haavoittuvampi. Nainenkin osaa olla kyllä hyvin ilkeä. Ja jälkikäteen tajusin että osasi hyvin kääntää syyn miksi oli minulle ilkeä omaksi syykseni. En ollut tehnyt mitään millä olisin loukannut sen voin sanoa. No on näitä jälkikäteen tehtyjä päätelmiä kun rupesin ajattelemaan.
Narsisteille mikään suhde ei merkitse. Mitään. Paitsi hyötymissuhde. Tällöin ei voida edes puhua ”siitä jolla on enemmän tunteita”, koska toisella ei ole tunne-elämää laisinkaan. On vain halu satuttaa, tuhota, manipuloida, loukata ja käyttää hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä +40v as-nainen, myös eronnut ja uusi pitkä suhde alussa.
Neuvoni: jos tunteita ei ole, niin mies on väärä. Oikean kanssa ne tunteet kyllä tulee. Sitä oikeaa voi tosin joutua katselemaan pidempään, ja onneakin tarvitaan.
Itse kyllä oon päättäny jatkossa katsella as-miehiä. Neurotyypilliset ei koskaan ymmärrä samalla tavalla, vaikka muuten olisivatkin ihania.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, mutta mulla on vähän samoja kokemuksia, vaikka tavallaan asiat onkin menneet eri tavalla. Olen bi ja nuorempana seurustelin lähinnä miesten kanssa. Törmäsin noihin tyyppeihin oikeastaan sattumalta.
Yhdestä suhteesta etenkin jäi vähän sellainen maku, että mua käytettiin hyväksi. Olin se "vammainen" ja toinen oli "normaali". Jouduin taipumaan kaikkeen, kun mä olin kuitenkin se epänormaali. Hänen piti kävelläkin mun edellä ja päättää jokaisesta pikkujutusta.
Olen ollut yksin jo jotain kuusi vuotta. Ei mulla mitään hyviä suhteita ikinä edes ollut, enkä halua, että historia toistaa itseään. En enää edes tiedä, miten päädyin noihin suhteisiin. En ole koskaan ollut sosiaalinen, vaikka kuulemma olenkin hyvä kertomaan tarinoita. Ihmiset on aina mielellään kuunnelleet, kun ryhdyn kertomaan juttuja. Tuolla tarinankerronnan ansiosta olen kai suhteisiin päätynytkin.
Nykyään olen vain syrjäytynyt sekopää. Yleensä en edes kaipaa mitään seuraa, mutta välillä tulee sellainen pohjattoman yksinäinen olo. Naiset ja miehet on kyllä halunneet olla mun seurassani, mutta jotenkin olen tullut liian varovaiseksi. En enää uskalla lähteä siihen niin kuin ennen. Kaverisuhteitakaan mulla ei oikeasti ole ollut kuin muutama. Olen vain aina tarkkaillut maailmaa, enkä niinkään osallistunut itse.
Tuhmasti sanottuna bi-miehellä ei ole pulaa miesseurasta. Ei homomiesten mielenrauhaa häiritse vaikka tapailisi heteroa ukkomiestäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut on (tarkoituksella) kiusattu täysin kyvyttömäksi miessuhderintamalla. Aivan tietoisesti, ja tietäen problematiikastani. Narsistille sadistisen nautinnon huipentuma; invalidisoida toinen henkisesti lopullisesti.
Asperger nainen on hyvä uhri narsistille, koska on jo valmiiksi ajettu siihen ajatusmalliin, että ei ymmärrä sosiaalisia kuvioita. Tällainen ei välttämättä edes tajua että häntä pahoinpidellään ja kiusataan henkisesti. Hän vain luulee ymmärtäneensä väärin.
Ja kunnon narsistin ollessa kyseessä - kuten tässä tapauksessa - osattiin homma laittaa kokonaan ”oireiden” piikkiin. Mitään ei ole koskaan välillämme ollut, kaikki kiusaaminen on ansaittua koska ”epänormaaliuus”, jokainen ”normaali” ymmärtäisi henkisen väkivallan täysin normaaliksi käytökseksi.
Minä en selviä tästä edes terapiassa. Varoittavana esimerkkinä muille: joukossamme liikkuu demoneja, oikeasti pahoja ihmisiä jotka haluavat tuhota - ja tuhoavat myös.
Todella pahoillani puolestasi. Voin vain kuvitella, kuinka tuollainen tahallinen toisen heikkouksilla pelaaminen satuttaa ja rikkoo 🙁
Se jolla on enemmän tunteita tai jolle suhde merkitsee enemmän on haavoittuvampi. Nainenkin osaa olla kyllä hyvin ilkeä. Ja jälkikäteen tajusin että osasi hyvin kääntää syyn miksi oli minulle ilkeä omaksi syykseni. En ollut tehnyt mitään millä olisin loukannut sen voin sanoa. No on näitä jälkikäteen tehtyjä päätelmiä kun rupesin ajattelemaan.
Narsisteille mikään suhde ei merkitse. Mitään. Paitsi hyötymissuhde. Tällöin ei voida edes puhua ”siitä jolla on enemmän tunteita”, koska toisella ei ole tunne-elämää laisinkaan. On vain halu satuttaa, tuhota, manipuloida, loukata ja käyttää hyväksi.
Tämä. ”Normaalista” ei voi puhua narsistien kohdalla.
Mulla diagnosoitiin as vasta 30-vuotiaana tänä vuonna, vaikka mulle oli jo lapsena ja nuorena tehty as-tutkimukset ties kuinka_v*tun_monta kertaa. Itse en ole aseksuaalinen mutta tunteiden ilmaisu on vaikeaa ja samaten en hanskaa sosiaalisia tilanteita. Varsinkaan sellaisia joissa kerrotaan vitsejä. Samaten kärsin kaikkien aistien yliherkkyydestä enkä voi työskennellä muualla kuin kotona. Minua kiusattiin päiväkodista ammattikorkeaan asti.
Mun mies on aivan ihana ja epäilen että hänellä myös on as. Meillä on yhdessä niin ihanaa, ja minusta tuntuu että mieheni kestää minua paremmin mitä omat vanhempani. On siitä epätyypillinen miesassi, että on niin huomaavainen ja romanttinen. Mutta hän on aivan käsittämättömän kiinnostunut scifistä. Leffojen on oltava hyllyssä just tietyssä järjestyksessä enkä minä mielellään saisi pyyhkiä pölyjä sieltä hyllystä missä ne ovat. Hän itse taas ei ymmärrä, miten minä voin olla kiinnostunut sisustamisesta ja asuntosijoittamisesta jotka ovat minun erityisiä mielenkiinnonkohteita.
Ja kunnon narsistin ollessa kyseessä - kuten tässä tapauksessa - osattiin homma laittaa kokonaan ”oireiden” piikkiin. Mitään ei ole koskaan välillämme ollut, kaikki kiusaaminen on ansaittua koska ”epänormaaliuus”, jokainen ”normaali” ymmärtäisi henkisen väkivallan täysin normaaliksi käytökseksi.
Minä en selviä tästä edes terapiassa. Varoittavana esimerkkinä muille: joukossamme liikkuu demoneja, oikeasti pahoja ihmisiä jotka haluavat tuhota - ja tuhoavat myös.