Lue keskustelun säännöt.
Seurustelu aspergerin kanssa - miten se onnistuu?
Nt
25.12.2019 |
Olen neurotyypillinen nainen ja epäilen, että poikaystäväni on autismin kirjon ihminen.
Rakastuin häneen suin päin, sillä hän on älykäs, omaperäinen ja lojaali.
Alan kuitenkin olla epätoivoinen, sillä hänen ilmaisutyylinsä on niin erilainen kuin minulla. Hän on erittäin kova prokrastinoimaan, hänelle on (normaalimieheenkin verrattuna) hyvin vaikea puhua tunteistaan - hän ilmaisee niitä objektiivis-loogisesti, mistä syystä epäilen, onko hänellä helliä tunteita minua kohtaan. Vaikka hän sanoisikin niin, kehonkieli sanoo muuta. Muutenkin keskustelu on oudon loogista tai sitä ei ole. Small talkia hän ei juuri harrasta.
Mitä minun pitäisi ajatella? Pidän hänestä kovasti, mutta perheen perustamista epäilen. Periytyykö asperger?
Kiinnostavinta on tutkia asiassa itseäni, myös edellinen poikkikseni oli melko satavarmasti lievästi autismin kirjolla, vaikka ei ole mitään virallista diagnoosia hakenut. Eikä nykyinenkään ole.
Toivoisin rakentavia ja ystävällisiä kommentteja, en vihapuhetta, jos mahdollista.
Onko joku kokenut samaa?
Kommentit (42)
Meillä suvussa muutamalla ilmenee as-piirteitä. Useimmat pärjää parisuhteissaan siinä missä muutkin. Jos tunneilmaisu onkin jäykkää niin rehellisyydessä ja luotettavuudessa aspergerit vetää täydet pisteet! Poikkeavuuteen monissa tapauksissa liittyy myös erityislahjakkuutta.
Itsekin naisena tunnistan itsessäni runsaasti as-piirteitä, vaikkei siihen aikaan mitään diagnosoitukaan. Olin vain lahjakas lapsi joka tungettiin samaan muottiin kuin kaikki muutkin ja siinä oli pärjättävä.
Oma asperger-poikani oli helppo lapsi, vasta murrosiässä ongelmia ilmaantui, "omituisuus" nousi pintaan. Kuitenkin hän on jatkossa menestynyt erittäin hyvin elämässään.
Älä suotta pelkää aspergeria, kun hyväksyt hänen persoonallisuudenpiirteensä pysyviksi, voit saada oikean kultapalan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut yhdessä 10 vuotta asperger-piirteisen miehen kanssa.
On raskasta. Mies on hyvää tahtoa täynnä, mutta kohtaamiset henkisellä ja fyysisellä tasolla eivät osu ns. maaliin.
En liioittele, jos kuvaan, että tulen paremmin ymmärretyksi syvän viidakon ihmisen kanssa, vaikka ei olisi yhteistä kieltä. MITEN voikaan assi-piirteinen kumppanini ymmärtää jatkuvasti niin väärin! En oikein jaksa enää todeta edes "onpas kaunis päivä tänään", kun siitäkin muodostuu kummallisesti laahaava tylsä dialogi.
Koskaan kumppanini ei sano mitään nokkelaa tai kepeää.
Fyysisessä kanssakäymisessä kaipaisin ja tykkäisin leikittelystä, mutta tässä suhteessa ei ole häivähdystäkään sellaisista asioista. Ei hulluttelua.
Eroa en ehkä silti halua, vaikka suhteesta puuttuu asioita, joita kaipaan. Hyvänä puolena, että tällaisessa suhteessa saan introverttina paljon omaa tilaa.
Mielestäni ketju on ihan asiallinen, ei ahdistava. Asperger-ihmisen kanssa parisuhteessa elävillä usein on paljon vaikeuksia, turha sitä on kiistää. Jokainen Assi on yksilö, mutta yhteisiä piirteitä heiltä löytyy ja myös ongelmat suhteissa hyvin usein saman tyyppisiä. Miksi aiheesta ei saisi keskustella/ hakea vertaistukea
Näkökanta toisesta suunnasta. Minä itse Aspergerina olen täysin kypsä nenttipuolisoni ihmissuhdepelleilyyn. Suurin osa ajasta kuluu siihen, kun hän miettii mitä muut mahtavat hänestä ajatella. Mielistelyyn ja perseennuolentaan. ”Suhteiden ylläpitoon”. Oikeasti - silloin kun on rehellinen - hän on aika raadollinen perusjantteri, mutta ”näytelmässä” mitä viehättävin ja supliikein mies. Sen lisäksi että vi_tutta, niin kuvottaa. Täysin turha elämä.
Omalla reilun 30 vuoden kokemuksellani sanoisin, että asia on juuri noin. Lastenhoito ja -kasvatus jäävät helposti kokonaan ei-aasin vastuulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näkökanta toisesta suunnasta. Minä itse Aspergerina olen täysin kypsä nenttipuolisoni ihmissuhdepelleilyyn. Suurin osa ajasta kuluu siihen, kun hän miettii mitä muut mahtavat hänestä ajatella. Mielistelyyn ja perseennuolentaan. ”Suhteiden ylläpitoon”. Oikeasti - silloin kun on rehellinen - hän on aika raadollinen perusjantteri, mutta ”näytelmässä” mitä viehättävin ja supliikein mies. Sen lisäksi että vi_tutta, niin kuvottaa. Täysin turha elämä.
Miksi olet hänen kanssaan? Ja mistä tiedät, että hän ei ole yhtä kypsä?
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni avioliittoa ja eroa seuranneena, varoittaisin. Esimerkiksi lastenhoito ei asseilta kovin hyvin onnistu. Olisit aina päävastuullinen kasvattaja. Hellyyttä ja huomaavaisuutta olisi turha odottaa, ja kai tavallaan väärinkin autistilta odottaa.
Itse assista eronneena olen enimmäkseen eri mieltä.
Lastenhoito ja kasvatus onnistuu hyvin, kun on motivaatio kohdillaan ja osin tehdään asiat assin erityistarpeiden mukaan. Eksäni on loistava vuoroviikkohuoltaja! Hänen jaksamisensa loppuisi, jos olisi yhdessä lasten kanssa päivittäin. Tämän oman ajan/hiljaisuuden tarpeen olisi voinut huomioida parisuhteessa, jos olisi osattu ennakoida.
Olen pääasiallisessa vastuussa siitä syystä, että tarvittaessa minä voin ottaa vastuun pysyvästi yksin, jos olisi pakko. Nyt jakautuu hyvinkin tasan. Jos kuolisin, hän tarvitsisi varmasti eri tavalla ulkopuolista tukea.
Kun parisuhteemme oli kunnossa, sain hellyyttä ja rakkaudenosoituksia usein.
Stressin ja ärsyketulvan alla assi menee lukkoon. Kyllä niitä tunteita siellä sisällä on yhtä paljon kuin muillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan ketjua!
Olen seurustellut pitkään miehen kanssa jolla on lapsuuden ADHD-diagnoosi ja selkeitä autismikirjon häiriön piirteitä. Teini-iän jälkeen ei ole esiintynyt ylivilkkautta tms. lapsuuden ongelmia joiden vuoksi sai diagnoosin eikä ole syönyt lääkkeitä. Tutustumisvaiheessa ja seurustelun alussa oletin hänen olevan vain todella introvertti, mutta yhdessä olemme tulleet siihen tulokseen että kyllä hänellä niitä piirteitä on. Näiden vuosien aikana mieheni pienet "autistiset ominaispiirteet" ovat osittain kuluneet pois ja on kyennyt ymmärtämään neurotyypillisten henkilöiden näkökulmia paremmin eikä ole jumiutunut omaan näkökulmaansa, on siis selkeästi rentoutunut. Oma arvioni on, että hänenkin elämänsä on helpompaa kun asioita voi tehdä myös muiden ihmisten tavoilla kuin pelkästään hänen.
Ongelma on nyt tämä: Mies alkoi syömään Concertaa keskittymisvaikeuksiin ja nyt nämä jumiutumiset sun muut ovat tulleet takaisin. On täysin ehdoton niissä, töykeä ja jopa itsekäs (tulee keskeyttämään jonkun mun toiminnan tehdäkseen jotain mitä itse haluaa ilman että pyytää lupaa). Lääkkeen aloituksen jälkeen käytös on muuttunut kiukkuisempaan suuntaan, on välillä selkeästi ahdistunut. En tiedä ovatko nämä lääkkeen vaikutuksia vai puhdasta k*sipäisyyttä.
Mikä avuksi, voiko lääke tosiaan vaikuttaa noin?
Hellyyttä saan, rakkautta tai rakkaudentunnustuksia en.
Ei jaksa kuunnella, kun kerron päivästäni. Eikä kuuntele. Kun nähdään, ei välttis edes tervehdi vaan rupeaa selittämään jotain omaa juttuaan.
Liekö mukana joku tunnevaurio, ettei osaa rakastaa, en tiedä.
100% rehellinen. Hyvä ja paha asia. Osa asioista saisi jäädä sanomatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hellyyttä saan, rakkautta tai rakkaudentunnustuksia en.
Ei jaksa kuunnella, kun kerron päivästäni. Eikä kuuntele. Kun nähdään, ei välttis edes tervehdi vaan rupeaa selittämään jotain omaa juttuaan.
Liekö mukana joku tunnevaurio, ettei osaa rakastaa, en tiedä.
100% rehellinen. Hyvä ja paha asia. Osa asioista saisi jäädä sanomatta.
Jaksatko sä tollasta? Mulla ainakin pettäis pää jos toinen ei kuuntelis ja sanois joskus jotain mikä todellakin sais jäädä sanomatta. Ei siinä riitä mikään hellyys.. Vaikka oliskin diagnoosi, niin ei sen taakse voi loputtomiin piilotua
Vierailija kirjoitti:
Näkökanta toisesta suunnasta. Minä itse Aspergerina olen täysin kypsä nenttipuolisoni ihmissuhdepelleilyyn. Suurin osa ajasta kuluu siihen, kun hän miettii mitä muut mahtavat hänestä ajatella. Mielistelyyn ja perseennuolentaan. ”Suhteiden ylläpitoon”. Oikeasti - silloin kun on rehellinen - hän on aika raadollinen perusjantteri, mutta ”näytelmässä” mitä viehättävin ja supliikein mies. Sen lisäksi että vi_tutta, niin kuvottaa. Täysin turha elämä.
Nauroin tälle kommentille ääneen, kiitos!
Itselläni myös ongelmia tämän small talkin, sosiaalisten koukeroiden, pitää muistaa kysyä päivästä toiseen että mitä kuuluu tms skeida. Haluan mennä suoraan asiaan. Se ei silti tarkoita sitä että olisin huumorintajuton tms, tykkään erittäin paljon varsinkin sanaleikeistä. Huomaan kyllä että huumorini osuu useammin yksiin muiden neurokirjolaisten kanssa. Olen kyllästynyt jatkuvasti kuulemaan miten omituinen olen. Suvussani on useammalla asperger ja itselläni ADHD, ehkä myös aspergerpiirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
moyo kirjoitti:
Nostan ketjua!
Olen seurustellut pitkään miehen kanssa jolla on lapsuuden ADHD-diagnoosi ja selkeitä autismikirjon häiriön piirteitä. Teini-iän jälkeen ei ole esiintynyt ylivilkkautta tms. lapsuuden ongelmia joiden vuoksi sai diagnoosin eikä ole syönyt lääkkeitä. Tutustumisvaiheessa ja seurustelun alussa oletin hänen olevan vain todella introvertti, mutta yhdessä olemme tulleet siihen tulokseen että kyllä hänellä niitä piirteitä on. Näiden vuosien aikana mieheni pienet "autistiset ominaispiirteet" ovat osittain kuluneet pois ja on kyennyt ymmärtämään neurotyypillisten henkilöiden näkökulmia paremmin eikä ole jumiutunut omaan näkökulmaansa, on siis selkeästi rentoutunut. Oma arvioni on, että hänenkin elämänsä on helpompaa kun asioita voi tehdä myös muiden ihmisten tavoilla kuin pelkästään hänen.
Ongelma on nyt tämä: Mies alkoi syömään Concertaa keskittymisvaikeuksiin ja nyt nämä jumiutumiset sun muut ovat tulleet takaisin. On täysin ehdoton niissä, töykeä ja jopa itsekäs (tulee keskeyttämään jonkun mun toiminnan tehdäkseen jotain mitä itse haluaa ilman että pyytää lupaa). Lääkkeen aloituksen jälkeen käytös on muuttunut kiukkuisempaan suuntaan, on välillä selkeästi ahdistunut. En tiedä ovatko nämä lääkkeen vaikutuksia vai puhdasta k*sipäisyyttä.
Mikä avuksi, voiko lääke tosiaan vaikuttaa noin?
Lääkitys ei välttämättä ole miehelle ihan oikea. Ja varsinkin ne ADHD:t joilla myös asperger saavat herkemmin epätoivottuja sivuoireita. Lääkitys voi lisätä ahdistuneisuutta ja jumiutumista. Töksähtelevää käytöstä en osaa sen enempää kommentoida...
Aspergerin periytyvyydestä:
Jos lapsi perii autistiset oireet, ei ole mitään takeita, onlo kyseessä lievä aspergerpiirteisyys vai syvä autismi/kehitysvammaisuus.
Itselläni on 3 tervettä lasta ja 2 autismi/kv diagnoosin omaavaa.
Minulla ei ole diagnoosia, mutta minulla on syytä epäillä olevani vähintään vahvasti as-piirteinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin puhun nyt tähän väliin näin aspergerin näkökulmasta. Lähisukulaisistani löytyy neljä muutakin assia, eli vertailuvaraa löytyy jokseenkin.
Yleisesti ottaen me assit olemme täysin kykeneviä empatiaan. Ongelmana vain on se (kuten täällä joku aikaisemmin sanoikin) että sen osoittaminen voi olla hankalaa, varsinkin jos tilanne on kokonaan uusi ja siihen ei ole vielä tilanteeseen soveltuvaa "päänsisäistä käyttöohjetta". Itse yritän teoilla näyttää, että välitän, vaikka en osaisikaan sanoa yhtään mitään tilaanteeseen sopivaa. Esim. siskoni itkiessä ensimmäistä kertaa sydänsurujaan keitin hänelle kaakaon ja halasin pitkään. Nykyään kun kokemusta on jo enemmän, tiedän jo vähän, mitä kannattaa sanoa.
Sanomattomuus johonkin tilaanteeseen voi siis olla hyvinkin sitä, ettei assi halua loukata sanomalla vahingossa jotain väärää. Itse asiassa monet yleisesti käytetyt fraasithan (esim. "tiedän miltä sinusta tuntuu", "äläs nyt" ja "asiat voisivat olla huonomminkin") oikeastaan vain mitätöivät lohdutettavan pahaa oloa. Mieluummin olen turpa kiinni ja silitän vaikka selkää, kun pahennan sanallisesti kenenkään oloa. Samaa toivoisin vastavuoroisesti neurotyypillisiltä, sillä he lankeavat vähän liian usein hieman hölmöihin lohdutusfraaseihin. :)
Tuohon tekojenkin puuttumiseen en osaa antaa neuvoa. Parasta on varmaankin ottaa asia ihan reilusti puheeksi.
Vierailija kirjoitti:
moyo kirjoitti:
Nostan ketjua!
Olen seurustellut pitkään miehen kanssa jolla on lapsuuden ADHD-diagnoosi ja selkeitä autismikirjon häiriön piirteitä. Teini-iän jälkeen ei ole esiintynyt ylivilkkautta tms. lapsuuden ongelmia joiden vuoksi sai diagnoosin eikä ole syönyt lääkkeitä. Tutustumisvaiheessa ja seurustelun alussa oletin hänen olevan vain todella introvertti, mutta yhdessä olemme tulleet siihen tulokseen että kyllä hänellä niitä piirteitä on. Näiden vuosien aikana mieheni pienet "autistiset ominaispiirteet" ovat osittain kuluneet pois ja on kyennyt ymmärtämään neurotyypillisten henkilöiden näkökulmia paremmin eikä ole jumiutunut omaan näkökulmaansa, on siis selkeästi rentoutunut. Oma arvioni on, että hänenkin elämänsä on helpompaa kun asioita voi tehdä myös muiden ihmisten tavoilla kuin pelkästään hänen.
Ongelma on nyt tämä: Mies alkoi syömään Concertaa keskittymisvaikeuksiin ja nyt nämä jumiutumiset sun muut ovat tulleet takaisin. On täysin ehdoton niissä, töykeä ja jopa itsekäs (tulee keskeyttämään jonkun mun toiminnan tehdäkseen jotain mitä itse haluaa ilman että pyytää lupaa). Lääkkeen aloituksen jälkeen käytös on muuttunut kiukkuisempaan suuntaan, on välillä selkeästi ahdistunut. En tiedä ovatko nämä lääkkeen vaikutuksia vai puhdasta k*sipäisyyttä.
Mikä avuksi, voiko lääke tosiaan vaikuttaa noin?
Lääkitys ei välttämättä ole miehelle ihan oikea. Ja varsinkin ne ADHD:t joilla myös asperger saavat herkemmin epätoivottuja sivuoireita. Lääkitys voi lisätä ahdistuneisuutta ja jumiutumista. Töksähtelevää käytöstä en osaa sen enempää kommentoida...
Samaa pohdin itsekin, mutta mies ei haluaisi lääkitystä lopettaa kun hänelle keskittyminen on nyt nro 1 ja ei selkeästi näe omaa napaansa pidemmälle. Muut perheenjäsenet ovat myös huomanneet muuttuneen käytöksen, vanhempansa tunnistivat oireet samoiksi kuin aiemmalla lääkityskerralla. Omasta mielestäni miehelläni ei ole ollut koskaan näkyviä keskittymisvaikeuksia, ei ole ollut rauhaton tai kärsimätön, on hyvin rauhallinen ja meistä minä olen enemmän se kenellä on vaikeuksia keskittyä vaikka en epäile itselläni mitään poikkeavuutta. Hyvin hän on ne pystynyt peittämään kun eivät ole ulospäin näkyneet.
moyo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
moyo kirjoitti:
Nostan ketjua!
Olen seurustellut pitkään miehen kanssa jolla on lapsuuden ADHD-diagnoosi ja selkeitä autismikirjon häiriön piirteitä. Teini-iän jälkeen ei ole esiintynyt ylivilkkautta tms. lapsuuden ongelmia joiden vuoksi sai diagnoosin eikä ole syönyt lääkkeitä. Tutustumisvaiheessa ja seurustelun alussa oletin hänen olevan vain todella introvertti, mutta yhdessä olemme tulleet siihen tulokseen että kyllä hänellä niitä piirteitä on. Näiden vuosien aikana mieheni pienet "autistiset ominaispiirteet" ovat osittain kuluneet pois ja on kyennyt ymmärtämään neurotyypillisten henkilöiden näkökulmia paremmin eikä ole jumiutunut omaan näkökulmaansa, on siis selkeästi rentoutunut. Oma arvioni on, että hänenkin elämänsä on helpompaa kun asioita voi tehdä myös muiden ihmisten tavoilla kuin pelkästään hänen.
Ongelma on nyt tämä: Mies alkoi syömään Concertaa keskittymisvaikeuksiin ja nyt nämä jumiutumiset sun muut ovat tulleet takaisin. On täysin ehdoton niissä, töykeä ja jopa itsekäs (tulee keskeyttämään jonkun mun toiminnan tehdäkseen jotain mitä itse haluaa ilman että pyytää lupaa). Lääkkeen aloituksen jälkeen käytös on muuttunut kiukkuisempaan suuntaan, on välillä selkeästi ahdistunut. En tiedä ovatko nämä lääkkeen vaikutuksia vai puhdasta k*sipäisyyttä.
Mikä avuksi, voiko lääke tosiaan vaikuttaa noin?
Lääkitys ei välttämättä ole miehelle ihan oikea. Ja varsinkin ne ADHD:t joilla myös asperger saavat herkemmin epätoivottuja sivuoireita. Lääkitys voi lisätä ahdistuneisuutta ja jumiutumista. Töksähtelevää käytöstä en osaa sen enempää kommentoida...
Samaa pohdin itsekin, mutta mies ei haluaisi lääkitystä lopettaa kun hänelle keskittyminen on nyt nro 1 ja ei selkeästi näe omaa napaansa pidemmälle. Muut perheenjäsenet ovat myös huomanneet muuttuneen käytöksen, vanhempansa tunnistivat oireet samoiksi kuin aiemmalla lääkityskerralla. Omasta mielestäni miehelläni ei ole ollut koskaan näkyviä keskittymisvaikeuksia, ei ole ollut rauhaton tai kärsimätön, on hyvin rauhallinen ja meistä minä olen enemmän se kenellä on vaikeuksia keskittyä vaikka en epäile itselläni mitään poikkeavuutta. Hyvin hän on ne pystynyt peittämään kun eivät ole ulospäin näkyneet.
Et voi oikeasti tietää kuinka pahat ne toisen keskittymisongelmat oikeasti on. Ja toisaalta ongelmana voi olla myös hyperfokus ja sen siirtäminen olennaiseen asiaan. Se että on ADHD ei tarkoita ettei voisi keskittyä ikinä yhtään mihinkään, vaan enemmänkin sitä että tarkkaavaisuuden suuntaaminen ja ylläpitäminen voi olla mahdotonta, päänsisäiset ajatukset häiritsevät keskittymistä, kaikki aistiärsykkeet haittaavat jne. Ei minustakaan varmaan huomaa etten pysty keskittymään paitsi että näperään koko ajan jotain käsilläni tai heilutan jalkaa. Olen opetellut taitavasti feikkaamaan että näytän sille kuin kuuntelisin. Tai putoan omiin ajatuksiini huomaamatta. Jatkuva teatteri päällä, mutta kun ei meitä neurokirjon ihmisiä hyväksytä sellaisina kuin oikeasti olemme.
Vierailija kirjoitti:
moyo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
moyo kirjoitti:
Nostan ketjua!
Olen seurustellut pitkään miehen kanssa jolla on lapsuuden ADHD-diagnoosi ja selkeitä autismikirjon häiriön piirteitä. Teini-iän jälkeen ei ole esiintynyt ylivilkkautta tms. lapsuuden ongelmia joiden vuoksi sai diagnoosin eikä ole syönyt lääkkeitä. Tutustumisvaiheessa ja seurustelun alussa oletin hänen olevan vain todella introvertti, mutta yhdessä olemme tulleet siihen tulokseen että kyllä hänellä niitä piirteitä on. Näiden vuosien aikana mieheni pienet "autistiset ominaispiirteet" ovat osittain kuluneet pois ja on kyennyt ymmärtämään neurotyypillisten henkilöiden näkökulmia paremmin eikä ole jumiutunut omaan näkökulmaansa, on siis selkeästi rentoutunut. Oma arvioni on, että hänenkin elämänsä on helpompaa kun asioita voi tehdä myös muiden ihmisten tavoilla kuin pelkästään hänen.
Ongelma on nyt tämä: Mies alkoi syömään Concertaa keskittymisvaikeuksiin ja nyt nämä jumiutumiset sun muut ovat tulleet takaisin. On täysin ehdoton niissä, töykeä ja jopa itsekäs (tulee keskeyttämään jonkun mun toiminnan tehdäkseen jotain mitä itse haluaa ilman että pyytää lupaa). Lääkkeen aloituksen jälkeen käytös on muuttunut kiukkuisempaan suuntaan, on välillä selkeästi ahdistunut. En tiedä ovatko nämä lääkkeen vaikutuksia vai puhdasta k*sipäisyyttä.
Mikä avuksi, voiko lääke tosiaan vaikuttaa noin?
Lääkitys ei välttämättä ole miehelle ihan oikea. Ja varsinkin ne ADHD:t joilla myös asperger saavat herkemmin epätoivottuja sivuoireita. Lääkitys voi lisätä ahdistuneisuutta ja jumiutumista. Töksähtelevää käytöstä en osaa sen enempää kommentoida...
Samaa pohdin itsekin, mutta mies ei haluaisi lääkitystä lopettaa kun hänelle keskittyminen on nyt nro 1 ja ei selkeästi näe omaa napaansa pidemmälle. Muut perheenjäsenet ovat myös huomanneet muuttuneen käytöksen, vanhempansa tunnistivat oireet samoiksi kuin aiemmalla lääkityskerralla. Omasta mielestäni miehelläni ei ole ollut koskaan näkyviä keskittymisvaikeuksia, ei ole ollut rauhaton tai kärsimätön, on hyvin rauhallinen ja meistä minä olen enemmän se kenellä on vaikeuksia keskittyä vaikka en epäile itselläni mitään poikkeavuutta. Hyvin hän on ne pystynyt peittämään kun eivät ole ulospäin näkyneet.
Et voi oikeasti tietää kuinka pahat ne toisen keskittymisongelmat oikeasti on. Ja toisaalta ongelmana voi olla myös hyperfokus ja sen siirtäminen olennaiseen asiaan. Se että on ADHD ei tarkoita ettei voisi keskittyä ikinä yhtään mihinkään, vaan enemmänkin sitä että tarkkaavaisuuden suuntaaminen ja ylläpitäminen voi olla mahdotonta, päänsisäiset ajatukset häiritsevät keskittymistä, kaikki aistiärsykkeet haittaavat jne. Ei minustakaan varmaan huomaa etten pysty keskittymään paitsi että näperään koko ajan jotain käsilläni tai heilutan jalkaa. Olen opetellut taitavasti feikkaamaan että näytän sille kuin kuuntelisin. Tai putoan omiin ajatuksiini huomaamatta. Jatkuva teatteri päällä, mutta kun ei meitä neurokirjon ihmisiä hyväksytä sellaisina kuin oikeasti olemme.
Enkä sitä kielläkään, hyvin on ne siis peittänyt jos jotain ongelmaa on ollut keskittymisen kanssa. Vanhemmatkin ovat vähän ihmeissään voiko aikuisiällä aloittaa lapsuuden diagnoosin perusteella lääkityksen jos ei ole lääkettä syönyt yli 15 vuoteen, yleislääkäriltä sai reseptin. Toinen vanhempi epäilee, että käyttää lääkitystä tehostaakseen keskittymistä erääseen tiettyyn asiaan joka hänellä on nyt menossa... Itsekin kieltämättä yllätyin lääkityksen aloittamisesta, on meidän suhteen aikana (ja omasta mielestään koko aikuisikänsä) ollut vapaa ADHD:n oireista. Toki voi olla että on valehdellut niistä ja kärsii hiljaa itsekseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pojallani asperger. Muulla suvullani ei. Ei periydy jos sitä pelkäät. Asperger verrattain yleistä etenkin pojilla ja silti voivat koulussa ja työelämässä loistaa.
Turhan usein ihmiset ajattelevat jonkin asian automaattisesti periytyvän, esim. Cp-vammaisuus ei myöskään periydy vaan tavallisimmin aiheutuu raskauden alkuviikoilla kun selkäydinkanava ei sulkeudu alkiolla kokonaan. Tunnen työni puolesta näitä syntymästään liikuntavammaisia jotka saaneet käveleviä terveitä jälkeläisiäTerv. Vammaishoitaja
Asperger on voimakkaasti periytyvää. http://www.sairaalaneo.fi/palvelut/neurologiset-oireet-ja-sairaudet/las…
Aivan. Ja tyttöjä ei vain osata diagnosoida koska kasvatuksen takia oppivat näyttelemään neurotyypillistä. Usein tytöille diagnosoidaan virheellisesti mielenterveysongelma selittämään oireilua.
Tytöt ja naiset jäävät tosiaan helposti ilman diagnoosia, sillä oireilevat eri tavalla kuin pojat ja miehet ja usein onnistuvat esittämään sujuvasti neurotyypillistä.
Siinä missä miehillä "erityisiä kiinnostuksenkohteita" voivat olla tekniikkaan tai vaikka tähtitieteeseen liittyvät asiat, on naisilla usein erityisenä kiinnostuksenkohteena käyttäytymiseen liittyvät asiat. Ja kun käyttäytymisnormeista tietää paljon, niin neurotyypillisen esittäminen käy helposti. Siksi as-nainen näyttää ulospäin "normaalimmalta" kuin as-mies.
Itse tajusin olevani autismin kirjolla kun lapseni (poika) sai diagnoosin. Minulla oli lapsena paljon samanlaisia ongelmia kuin lapsellani, piilotin ne vain paremmin. Olen myös lapsen diagnoosin myötä tajunnut, että muut tietävät luonnostaan miten käyttäydytään ja kommunikoidaan eri tilanteissa. Muiden ei tarvitse opetella kaikkea erikseen eikä tarkkailla silmä kovana ympäristöä ettei mokaisi.
Sanaan syssyyn selvisi, että myös lapsen isällä on asperger.
Eipä tarvitse enää miettiä sitä, että miksi meillä on niin helppo kommunikoida oman perheen kesken ja miksi tulemme niin hyvin toimeen keskenämme 😆
Aikaisemmin kun olen lukenut parisuhdeoppaita, en ole ymmärtänyt kaikkia ongelmia mitä niissä käsitellään. En ole ymmärtänyt sitäkään, että miksi riitelemättömyyttä pidetään ongelmana. En pidä draamasta (paitsi teatterissa) ja olen kokenut suoran kommunikaation helpommaksi kuin sellaisen "normaalimman" tavan.
Meillä siis puhutaan asioista suoraan niiden oikeilla nimillä, ja jos ollaan eri mieltä niin sehän tuo vaan uusia näkökulmia asioihin. En ymmärrä miksi silloin pitäisi riidellä.
Meillä on oikeasti kivaa yhdessä.
Kellään kokemuksia erosta aspergista? Onko heille ihan sama onko vai eikö ole suhteessa? Juuri muuttanut yhteen ja nyt ero uhkaa..Pelottaa,kun käytös samaa kuin narsistilla..
Assin kanssa voi seurustella ja jopa avioitua. Itsellä takana yli 20 vuotta ja parempaa miestä ei ole! Ja mitä lapsiin tulee, niin se meidän as-lapsemme on kolmesta lapsesta helpoin. Älkää turhaan elämää pelätkö.