Marttyyri vanhemmat

Kysyin pe-aamuna äidiltäni, että leivotaanko yhdessä. Ei, kun en ole häntä halunnut koskaan auttaa. Että ei tarvitse nähdä hänen takiaan vaivaa. Ja että kuntosali oli vuonna x tärkeämpi jouluaattona kuin hänen auttaminen. Joskus hairahduin menemäön salille tosiaan aattona. En ole ehtinyt auttaa enkä jaksakaan, kun saan aina kakkea niskaan. Muut sisarukseni katkaisseet välit.

Vierailija kirjoitti:

Marttyyrius näkyy niin, että kaikki muut sortavat aina äitiäni, vaikka hän vaan haluaa kaikille hyvää ja tekee asioita hyvää hyvyyttään muiden puolesta. On täysin yksin elämässään, eli kaikki kaikonneet ympäriltä, mutta silti ei näe, että omassa käytöksessään olisi koskaan mitään parantamisen varaa. Itse olen ainut lapsi ja välit todella huonot häneen. Näkee uhrautuvansa kaikessa, jopa mökillä kun menimme mieheni kanssa saunaan ja pyysin häntä peittelemään sängyssä olevan lapsemme, (sen jälkeen kun on nukahtanut ja lopettanut pyörimisen), niin vastasi dramaattisesti huokaisten: "kyllä (oma nimi) hoitaa taas..." Eli oli taas järjetön uhraus ja taakka hänelle :D.  Tarvitsee jatkuvasti kiitosta ja ylistystä miten hienosti on asiat muiden eteen taas tehnyt ja sääliä myös, kuinka muut häntä parkaa aina sorsivat.

Kärsii myös vaativasta persoonallisuushäiriöstä.

Oma äitini on samantyylinen. Auttoi lapseni hoidossa, mun lapsi oli.pieni. Halusikin ja sanoi tykkäävänsäkin yhdessäolosta. Nykyään valittaa katkerana, että kyllä hoitoapu kelpasi jne. Ihan kuin olisi ollut ikävä taakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marttyyrius näkyy niin, että kaikki muut sortavat aina äitiäni, vaikka hän vaan haluaa kaikille hyvää ja tekee asioita hyvää hyvyyttään muiden puolesta. On täysin yksin elämässään, eli kaikki kaikonneet ympäriltä, mutta silti ei näe, että omassa käytöksessään olisi koskaan mitään parantamisen varaa. Itse olen ainut lapsi ja välit todella huonot häneen. Näkee uhrautuvansa kaikessa, jopa mökillä kun menimme mieheni kanssa saunaan ja pyysin häntä peittelemään sängyssä olevan lapsemme, (sen jälkeen kun on nukahtanut ja lopettanut pyörimisen), niin vastasi dramaattisesti huokaisten: "kyllä (oma nimi) hoitaa taas..." Eli oli taas järjetön uhraus ja taakka hänelle :D.  Tarvitsee jatkuvasti kiitosta ja ylistystä miten hienosti on asiat muiden eteen taas tehnyt ja sääliä myös, kuinka muut häntä parkaa aina sorsivat.

Kärsii myös vaativasta persoonallisuushäiriöstä.

Oma äitini on samantyylinen. Auttoi lapseni hoidossa, mun lapsi oli.pieni. Halusikin ja sanoi tykkäävänsäkin yhdessäolosta. Nykyään valittaa katkerana, että kyllä hoitoapu kelpasi jne. Ihan kuin olisi ollut ikävä taakka.

Meillä muistetaan myös kertoa kuinka itse ei ikinä milloinkaan ole saanut apua keltään ja silloin ennen vanhaan kuitenkin kaikki oli vaikeampaa, lapset vietiin kävellen tai hiihtäen 100km päähän päiväkotiin itse veistetyillä rattailla joissa oli neliskanttiset renkaat. Sitten käytiin tekemässä 16 tunnin työvuoro, haettiin lapset, tehtiin 15 ruokalajin illallinen puuhellalla, siivottiin, autettiin naapuria ja hoidettiin sukulaistenkin lapset. Ja tätä tietysti 8 päivää viikossa ja 13 kuukautta vuodessa.

Anoppi saa välillä jotain ihmeellisiä marttyyrikohtauksia. "No tämä nyt on tämmöstä, itse kuitenkin laitat parempaa. Nämä nyt on vaan tämmöset sukat, sinä kuitenkin itse neulot paremmat". Kummallista uhriutumista ihmiseltä, joka on kuitenkin fiksu, osaava ja taitava nainen. En tiedä pitääkö tätä marttyyrinäytelmää muillekin kuin minulle, mutta ainakin minä saan tästä osani. En oikein aina jaksa tuota, vaikka aika vähän ollaan tekemisissä. Aina olen kuitenkin kehunut ruokia ja lasten saamia lahjoja, joten ei ole kyllä ollut tarkoitus olla mitenkään anopin yläpuolella. Varsinkin kun hän oikeasti laittaa paremmat jouluruuat kuin minä jne. Voiko tälle mitään vai onko vaan kuunneltava?

Vierailija kirjoitti:

Lasten saamisen jälkeen välit eivät katkenneet, mutta ovat muuttuneet todella etäisiksi, koska en vaan jaksa sitä kiukuttelua ja itkemistä. Tavataan ehkä kerran kuussa tai kahdessa vaikka asuvat lähellä.

Mistään ei uskalla kertoa, koska kaikesta seuraa aina suurieleistä loukkaantumista ja yleensä itkua. Lapsista en juurikaan kerro mitään, koska aina jos jokin on erilailla kuin meidän lapsuudessa niin loukkaannutaan ja surraan kun "mikään ei kelpaa" ja "olen varmaan ollut niiiiiin huono äiti, nyyyh." Ja siis nämä asiat ovat ihan vaan sellaisia joissa suositukset ovat muuttuneet siitä 30 vuoden takaisesta, mutta silti otetaan se loukkauksena ja henkilökohtaisena kiusana. Eikä auta mikään selittäminen, kun silti itketään kuinka nyt ihan vaan kiusallaan ei hankittu lapselle sellaisia kenkiä kuin mummu hankki minulle 30 vuotta sitten.

Ja tämä martyrointi liittyy kaikkeen muuhunkin, lasten syntymät vaan räjäyttivät pankin. On yrittänyt sisustaa meillä monesti ja kun pyydän että olisi vain ostamatta minulle sisustustavaraa koska makumme eivät yhtään kohtaa niin alkaa itku kuinka "kyllä sinun pitäisi kunnioittaa minua, en voi sille mitään millainen olen."

Ihan vilpittömästi edelleen uskon ettei tarkoita pahaa, mutta yhdessä olo on todella raskasta kun joka asiaan huokaillaan "mitäpä minusta väliä", "minuahan tässä vaan kiusataan", "minä olen kaikkeni tehnyt, mutta silti ollaan ilkeitä" ja lempparini "kai minä sitten vaan olen hirveä ihminen." Tämä tuntuu pahenevan mitä vanhemmaksi tulee, joten jotain oman elämäntarkoituksen kipuilua tuntuu olevan.

Vanhemmat on olleet epävarmoja, eivätkä saa vahvistusta tavoilleen kun asiat tehdään pakostakin nykyään eri lailla.

Vierailija kirjoitti:

Mistä näitä on tuotu - aikakoneella 50 -luvulta?

Ihmiset menevät henkisesti taaksepäin monessa asiassa. Näillä palstoilla se tulee näkyviin.

Myös ne asiat, joiden luuli jo hävinneen tai vähentyneen olemattomiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raaaaaaahhhh miten tuo marttyrointi rasittaa. Parastahan tuossa on, etteivät marttyyrit pärjää ilman näitä ihmisiä jotka "tekevät väärin"heitä kohtaan. Ikäänkuin elävät toisten ihmisten kautta.

Nämä jotka valittavat miten tehdään kiusaa ovat pahimpia. Niin kuin joku viitsisi tuhlata aikaa ja vaivaa jonkun muumion "kiusaamiseen".

Tämä! Kiusaa tekevät kaikki sukulaiset, työkaverit, naapurit ja kaikki lähistön lapset. Kuvitellaan että kaikkien muiden ihmisten koko elämä pyörii hänen ympärillään ja joka päivä vain suunnittelevat että mitä sitä tänään tekisi kiusatakseen.

Ja miten ikävää olisi, jos eivät tekisi.

Äidillä on kyllä aina ollut melkoinen marttyyrivaihde silmässä. Kun isä pieksi veljeä niin käänsi sen siten että asia on juuri hänen kannaltaan niin kauhea ja rankka (ero tuli vasta kun isä alkoi tapailemaan toista naista). Teki suuren numeron siitä ettei voi ostaa itselleen edes vaatteita koska haluaa käyttää kaikki rahat perheen hyväksi. Jokaisessa konfliktissa käpertyi itseensä ja vaikeroi vuoroin sitä että hän on taas tehnyt kaiken väärin ja vuoroin sitä, että kaikki haluavat hänelle vain pahaa. Et cetera. Nyt on rauhoittunut jonkin verran, ehkä iän myötä ja/tai siksi, että kukaan ei enää aikohin ole kritiikittä kuunnellut tuota.

Pystyyköhän tolle laittaa mitenkään kiltisti stoppia. Helposti sitä lähtee itsekin peesailemaan ja tsemppaamaan marttyyriä, jotta sopu säilyy, vaikka oikeasti tekis mieli sanoa että turpa kiinni.....

Vierailija kirjoitti:

Lasten saamisen jälkeen välit eivät katkenneet, mutta ovat muuttuneet todella etäisiksi, koska en vaan jaksa sitä kiukuttelua ja itkemistä. Tavataan ehkä kerran kuussa tai kahdessa vaikka asuvat lähellä.

Mistään ei uskalla kertoa, koska kaikesta seuraa aina suurieleistä loukkaantumista ja yleensä itkua. Lapsista en juurikaan kerro mitään, koska aina jos jokin on erilailla kuin meidän lapsuudessa niin loukkaannutaan ja surraan kun "mikään ei kelpaa" ja "olen varmaan ollut niiiiiin huono äiti, nyyyh." Ja siis nämä asiat ovat ihan vaan sellaisia joissa suositukset ovat muuttuneet siitä 30 vuoden takaisesta, mutta silti otetaan se loukkauksena ja henkilökohtaisena kiusana. Eikä auta mikään selittäminen, kun silti itketään kuinka nyt ihan vaan kiusallaan ei hankittu lapselle sellaisia kenkiä kuin mummu hankki minulle 30 vuotta sitten.

Ja tämä martyrointi liittyy kaikkeen muuhunkin, lasten syntymät vaan räjäyttivät pankin. On yrittänyt sisustaa meillä monesti ja kun pyydän että olisi vain ostamatta minulle sisustustavaraa koska makumme eivät yhtään kohtaa niin alkaa itku kuinka "kyllä sinun pitäisi kunnioittaa minua, en voi sille mitään millainen olen."

Ihan vilpittömästi edelleen uskon ettei tarkoita pahaa, mutta yhdessä olo on todella raskasta kun joka asiaan huokaillaan "mitäpä minusta väliä", "minuahan tässä vaan kiusataan", "minä olen kaikkeni tehnyt, mutta silti ollaan ilkeitä" ja lempparini "kai minä sitten vaan olen hirveä ihminen." Tämä tuntuu pahenevan mitä vanhemmaksi tulee, joten jotain oman elämäntarkoituksen kipuilua tuntuu olevan.

Jeps

Anoppi aina kommentoi: miten hän on hoitanut 3 lasta ja vielä käynyt viikonloppuisin siivoamassa naapurin vanhan mummon talon. En ymmärrä miten ihmeessä olen jaksanut

Sama anoppi auttaa oman terveyden kustannuksella nykyään naapureita ja nuorinta lastaan, joka hänkin on vasta 34 vuotias 🙄. Sama levy soi uudestaan ja uudestaan.. Tähän päälle vielä muistellaan miten elämä oli yhtä työtä. Puunpilkkomista, uunin lämmitystä, leipomista, matonpesua ja ja ja

Aina saa kuunnella valitusta, kun siellä harvoin käy, hän ei jaksa siivota kotonaan. Se äänensävy hyyrrr 🤯. Kuin 5 vuotias karkkihyllyllä. Kukaan ei auta eikä välitä.

Lisää kommentteja kiitos!

Ylös 

Voin kertoa oman tarinani. Äiti on ollut aina läheisriippuvainen, 40 luvun lapsi. Joutui hoitamaan sisaruksensa. Teki lapsena paljon töitä ja tuli nuorena äidiksi. Elämä oli iham holtitonta ja rajatonta eikä saanut oikeasti mitään hengellisiä/moraalisia oppeja kotoaan. Itse synnyin kuopuksena. Muistan kotoa jatkuvat riidat kun äiti aina hoki "minähän olen tietysti syyllinen" "kaikki on minun syytä" ..jos esim sanoi että ootko hävittänyt mun kengät niin vastaus aina käännettiin että "etkö sinä ili tee virheitä, niin minua aina syytetään".

Kun muutin omilleni niin tuo perus että tuli kotiini siivoamaan ilman lupaa, sisusteli miten halusi ja teki mitä tahtoi. Mistään ei saanut sanoa, heti loukkaantui. Ilmapiiri aina ankea. Yritin joka kerta että en loukkaannu mut kun oli pari yötä en enää kestänyt. Semmoinen ahdistaa ilmapiiri, kokoajan piti varoa mitä sanoo, miten katsoo toista. Rupesin olemaan enemmän ja enemmän hiljaa koska ei ollut minun asioista mitenkää kiinnostunut. Olisi aina pitänyt vain hänen voivottelua kuunnella. 

 Olen äiti nykyään itse ja lapseni saavat mummoa nähdä mutta katkaisin muuten yhteyden pidon. Olen tuntenut lapsuudesta lähtien huonoa itsetuntoa, syyllisyyttä ja epämääräistä ahdistusta ja vasta aikuisena ymmärtänyt että imin kaikki marttyyriäidin mallit itseeni. Olen yrittänyt vapautua niistä mutta helposti koen kaikuja että äitini syyllistää edelleen minua kun en suoriudu esim niin hyvin kodin siivouksesta kuin hän. Siis vaikka äitini ei ole lähellä. En ikinä ollut riittävän hyvä näin. Aina hän teki kaiken paremmin mutta koki silti että kukaan ei arvosta ja kantoi jatkuvaa negatiivisuutta