Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Siskoni ja hänen erityislapsensa hermostuttaa
16.12.2019 |
Siskolla on erityislapsi. Lapsi on, noh, temperamenttinen, ja tavallaan ymmärrän, että sisko haluaa helpottaa omaa arkeaan tekemällä asiat juuri niin kuin lapsi haluaa. Ei vaadi mitään, ruoka on vain sitä, mitä se syö jne.
Sama asia kun tulee meille kylään, sisko olettaa, että teemme kaikkemme, ettei lapsi hermostu. Tämä on pahimmillaan tarkoittanut sitä, että sisko on suuttunut, koska en suostunut ottamaan pöydästä pois tiettyä tarjottavaa, joka haisi lapsen mielestä. Ei siis olisi edes vaadittu maistamaan sitä tai mitään, kukaan muukaan ei vain olisi saanut syödä sitä.
Miten paljon minun oikein kuuluu joustaa tällaisessa? Alan jo välttelemään siskon tapaamista tämän vuoksi. Hän ja lapsi on rakkaita, mutta suoraan, sanottuna en, haluaisi rajoituksia omaan elämääni, koska hänen lapsensa vaatii. Jouluksi jäädään lasten kanssa nyt kolmistaan, ei mennä vanhemmille, koska siellä pyörii erityislapsen johtama sirkus.
Harmittaa, mutta pelkään, että jos menemme sinne minulta menee lopullisesti hermot ja suutun ja pilaan kaikkien, joulun.
Kommentit (229)
Vierailija kirjoitti:
Haistakaa kaikki pas*ka kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen koko elämäni viettänyt erityislapsen sisarena ja voin sanoa että oloni on ollut aina kuin olisinnollut näkymätön ninni.
Olen jo aikuinen, mutta sama jatkuu.
Koko elämä ja maailma pyörii tämän sisaren johtamana. Siis meidän elämä.
Teen muuttoa pois lapsuudenkodista.
Täytin juuri 18v ja en halua hetkeen kuulla mitään vanhemmistani, sisarestani puhumattakaan.
Rakastan heitä, mutta tarvitsen tilaa hengittää.
Äitini on kauhuissaan muutostani.
Lähteehän hyvä " lastenvahti" pois.
Sisareni on 16v.
Pahinta on, kun omatunto kalvaa kauheaa ajatusta. Kun äitini kerran kertoi, että meinasi saada keskenmenon odottaessaan sisartani, tuli mieleeni, että " voi kunnolisikin tullut keskenmeno"Ymmärrän sua niin vit*usti.
Mutta toi on kuitenkin sun oma sisarus.
Mietippä. Mun vanhemmat suuressa älyttömyydesssään päätyivät ottamaan pari vamm*aista sijaiskersaa. Huutavat ja meuhkaavat yötä päivää. Rikkovat joka paikan.
Oon niin saatanan kyllästyny. Sossuille vain pitää lepertää, miten vit*un ihania noi vit*un erityiset kersat on.
Koti menetetty ja kaikki sen mukana.
Nytkin istun koulus aivan saatanan väsyneenä ku kersat huus koko vit*un yön.
Joo haistakaa vaan paska kaikki jotka vit*uilevat täällä mun huonosta käytöksestä.
Joo enkä ollu ennen tämmöne.
On vaan niin pää täynnä. Joo kyllä oon sanonu vanhemmille tästä. Huutanukkin niille.
No mutta voi voi. Haluisitsä oikeesti et nää joutuis johonki laitokseen. Ne vaan multa tivaa.
Joo kyllä vit *tu haluisin!!! Oon sitten poika josta ei koskaan isää tuu. Viel pitää oottaa neljä vuotta että pääsen vit *tuun tuolta.Joo ja oon koulus keskellä tuntia vauvapslstalla. Hyvä huomio.
Pysyy hereillä paremmin ku saa purkaa vitu* tusta
Sinä tarvitsisit hengähdystaukoa. Olisiko ketään, kenen luona voisit asua vaikka osan viikosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Tiedän, että lapsuuteni ja teini-ikäni oli rankkaa myös äidilleni ja veljelleni, mutta käskemällä esim. äitiäni lopettamaan minun "paapominen" ei olisi saatu mitään aikaan. Kaikki oli kokeiltu, kävin jatkuvasti psykologeilla ja terapiassa, jouduin olemaan psykiatrisella itsem*rhavaaran vuoksi ja olin myös sijoitettuna lastenkotiin pari vuotta. Todellakin ymmärrän, miksi erityislasten vanhemmat haluavat mennä lapsensa kanssa siitä, missä aita on matalin.
Kannattaa myös muistaa, että aina, jos lapsia hankkii, niin on riski saada erityislapsi. Ainoa, jonka vuoksi tunnen huonoa omaatuntoa, on veljeni, sillä hän ei voinuy valita, syntyisikö perheeseen jossa on erityislapsi. Mutta jos äiti olisi lopettanut "erityiskohteluni", niin veljeni olisi jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Äidilleni oli varmasti helpompaa laittaa sellaista ruokaa, joka ei saanut minulla aikaan oksennusreaktiota, laittaa TV:n ääni sellaiselle volyymille, että pystyin kuuntelemaan sitä, ja poistaa sellaiset ärsykkeet, jotka kuormittivat minua, kuin tehdä ihan periaatteesta eri tavalla ja huudattaa minua niin, että kukaan ei pystynyt olemaan talossa.
Kun äiti eli elämää "minun ehdoillani", olin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi, ja hän pystyi viettämään enemmän aikaa veljeni kanssa.En halua aiheuttaa häiriötä muille ongelmillani, joten pysyn yleensä sisällä. Asun nykyään poikaystäväni kanssa, joka on onneksi maailman ymmärtäväisin minua kohtaan. Hän ei kosketa minua yllättäen, minimoi kaikki ärsykkeet (esim. kovat äänet) sekä stressin, ei syö vieressäni sellaista ruokaa jota en pysty sietämään ja rauhoittelee minua, kun minulla on meneillään paniikki- tai kuormituskohtaus.
Maailmaa ei todellakaan olla suunniteltu vammaisia tai erityislapsia varten. Mm. peruskoulu oli hirveää, sillä olin itse tunnollinen oppilas joka halusi keskittyä tunneilla, mutta stressi, kovat äänet ja muut ärsykkeet tekivät sen mahdottomaksi. Minulla on hankaluuksia kulkea julkisilla, kun esim. bussin stop-napin painamisesta aiheutuva piippausääni sattuu minuun fyysisesti (kuljen melun vuoksi kaupungilla aina korvatulpat päässä). Elämäni on hyvin rajoittunutta, sillä maailma on suunniteltu tavallisia ihmisiä varten. Ja tämä on minulle ihan ok, koska enimmistön mukaan kuuluukin mennä - tämä ei silti tarkoita, etteikö olisi kohteliasta ottaa tietyissä tilanteissa huomioon myös heitä, joilla on vamma tai erityispiirteitä.
On eri asia olla huonosti kasvatettu, kuin oikeasti erityislapsi.
"the thread count of these cotton sheets has got me itching"
- "Weird Al" Yankovic, First World Problems
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on jo niin pitkä, etten jaksa lukea kaikkea. Mutta kyllä olisi tärkeää opettaa erityislapsikin ihan normaaliin elämään ja siihen, että ympäristö ei yleisesti ottaen muokkaannu hänen mielihalujensa mukaan.
Jos on aistiyliherkkyyksiä, niin pitää totutella siihen, että joskus haisee pahalle tai joskus on voimakasa haju tai joskus joku vaate tuntuu päällä vähän tympeältä. Jos noita asioita välttelee niin ongelma ajanmyötä vain pahenee ja se on iso karhunapalvelus lapselle, koska eihän sellaisesta aikuisesta ole esim. työelämään, joka ei kestä yhtää epämukavuutta ja jolle ne hajut, kirkkaat valot, oudot vaatteet, vääränlainen tuoli jne. jne. on suuresti ahdistusta aiheuttavia asioita.
Toki tässäkin pitää tehdä ero vaikka siihen, että onko se lapsi syvästi autistinen (ja keh.vammainen) vai onko sillä "vaan" adhd tai onko se vaan "erityisherkkä" muutenvain.
Aistiyliherkkää ei voi siedättää.
Ihan kuule opiskelee yliopistossa ja kesätöissä on ollut 15-vuotiaasta, mutta esim tallityttöä tai kemikaalimyyjää hänestä ei tule ko syystä.
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Niin, se neuvo on sitä VASTAVUOROISUUTTA.
Sinä hoidat minun lapsiani nyt, minä ensi viikolla sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Niin, se neuvo on sitä VASTAVUOROISUUTTA.
Sinä hoidat minun lapsiani nyt, minä ensi viikolla sinun.
Luulet tosissasi, että se erityislapsiperhe hoitaa muidenkin lapsia? Ei hoida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Niin, se neuvo on sitä VASTAVUOROISUUTTA.
Sinä hoidat minun lapsiani nyt, minä ensi viikolla sinun.
Luulet tosissasi, että se erityislapsiperhe hoitaa muidenkin lapsia? Ei hoida.
No minä olen hoitanut lasten kavereita, jotka erityislapsia. Ei siinä mitään ongelmaa ole. Tietenkin pitää tuntea se lapsi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä esimerkkisi oli vähän huono, kyllä minä nostaisin "haisevan" tarjottavan pöydästä jos se ottaisi esim aistiyliherkän nenään. Ehkä siskosi vouhotuksiin, sillä haluaa helpottaa lapsensa oloa. Eri juttu on jos lapsi tahallaan pompottaa ja vie vanhempaa kuin pässiä narussa.
Ymmärrän kaipuusi erilaiseen jouluun, rauhalliseen. Ehkä voisit joka toinen vuosi viettää eri tavalla joulun (ilman vanhempiasi ja siskoasi ja hänen lastaan) ja joka toinen vuosi olla heidän kanssaan kun kuitenkin ilmeisen paljon haluaisit heidänkin kanssaan olla.
Varmasti läheinen suhde siskosi kanssa on hänelle kullan arvoista, myös lapselle luultavasti. Älä mene puhumaan syvempiä tuntojasi heille turhaan mieltä pahoittamaan ja auta omien voimavarojesi tahdissa. Se varmasti auttaa lastakin ja siskoasi jaksamaan arkea. Vaikka aina ei olisi just itselle mieleistä niin yritä jaksaa olla tukena. Varmaan viimeinen asia mitä kaipaavat on selän kääntävä sisko/täti.
Entäs se oma jaksaminen, kun sitä siskoa ja tämän erityislasta pitää yrittää tukea? AP:n tilanne kuulosti jo aika kauhealta. Kyllä sitä täytyy ensin huolehtia itsestään ja omasta perheestä, sitten vasta siskosta ja tämän rasittavasta jälkikasvusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Niin, se neuvo on sitä VASTAVUOROISUUTTA.
Sinä hoidat minun lapsiani nyt, minä ensi viikolla sinun.
Luulet tosissasi, että se erityislapsiperhe hoitaa muidenkin lapsia? Ei hoida.
No minä olen hoitanut lasten kavereita, jotka erityislapsia. Ei siinä mitään ongelmaa ole. Tietenkin pitää tuntea se lapsi hyvin.
Ja siis omani on tosi paljon siellä erityislapsen perheessä, sekä maalla että kaupungissa. Hän on rauhallinen ja se erityislapsikin rauhoittuu hänen kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Niin, se neuvo on sitä VASTAVUOROISUUTTA.
Sinä hoidat minun lapsiani nyt, minä ensi viikolla sinun.
Luulet tosissasi, että se erityislapsiperhe hoitaa muidenkin lapsia? Ei hoida.
No minä olen hoitanut lasten kavereita, jotka erityislapsia. Ei siinä mitään ongelmaa ole. Tietenkin pitää tuntea se lapsi hyvin.
Mä en mistään hinnasta hoitaisi lasteni serkkuja edes näiden äidin/isän vessareissun aikaa. Toinen kirkuu (kovaa) ja paiskoo kaiken mitä käsiin sattuu. Toinen on pahasti autistinen, väkivaltainen, on mun pituinen ja painaa ainakin 15 kg enemmän. Mun lapset pelkää serkkujaan, eivätkä halua olla heidän kanssa missään tekemisissä. Myönnettäköön, että pelkän minäkin. Onneksi asuvat kaukana, joten ei kovin usein nähdä. (Ja tuolloinkin vain pikaisesti, jos nuo lapset ovat mukana).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Tiedän, että lapsuuteni ja teini-ikäni oli rankkaa myös äidilleni ja veljelleni, mutta käskemällä esim. äitiäni lopettamaan minun "paapominen" ei olisi saatu mitään aikaan. Kaikki oli kokeiltu, kävin jatkuvasti psykologeilla ja terapiassa, jouduin olemaan psykiatrisella itsem*rhavaaran vuoksi ja olin myös sijoitettuna lastenkotiin pari vuotta. Todellakin ymmärrän, miksi erityislasten vanhemmat haluavat mennä lapsensa kanssa siitä, missä aita on matalin.
Kannattaa myös muistaa, että aina, jos lapsia hankkii, niin on riski saada erityislapsi. Ainoa, jonka vuoksi tunnen huonoa omaatuntoa, on veljeni, sillä hän ei voinuy valita, syntyisikö perheeseen jossa on erityislapsi. Mutta jos äiti olisi lopettanut "erityiskohteluni", niin veljeni olisi jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Äidilleni oli varmasti helpompaa laittaa sellaista ruokaa, joka ei saanut minulla aikaan oksennusreaktiota, laittaa TV:n ääni sellaiselle volyymille, että pystyin kuuntelemaan sitä, ja poistaa sellaiset ärsykkeet, jotka kuormittivat minua, kuin tehdä ihan periaatteesta eri tavalla ja huudattaa minua niin, että kukaan ei pystynyt olemaan talossa.
Kun äiti eli elämää "minun ehdoillani", olin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi, ja hän pystyi viettämään enemmän aikaa veljeni kanssa.En halua aiheuttaa häiriötä muille ongelmillani, joten pysyn yleensä sisällä. Asun nykyään poikaystäväni kanssa, joka on onneksi maailman ymmärtäväisin minua kohtaan. Hän ei kosketa minua yllättäen, minimoi kaikki ärsykkeet (esim. kovat äänet) sekä stressin, ei syö vieressäni sellaista ruokaa jota en pysty sietämään ja rauhoittelee minua, kun minulla on meneillään paniikki- tai kuormituskohtaus.
Maailmaa ei todellakaan olla suunniteltu vammaisia tai erityislapsia varten. Mm. peruskoulu oli hirveää, sillä olin itse tunnollinen oppilas joka halusi keskittyä tunneilla, mutta stressi, kovat äänet ja muut ärsykkeet tekivät sen mahdottomaksi. Minulla on hankaluuksia kulkea julkisilla, kun esim. bussin stop-napin painamisesta aiheutuva piippausääni sattuu minuun fyysisesti (kuljen melun vuoksi kaupungilla aina korvatulpat päässä). Elämäni on hyvin rajoittunutta, sillä maailma on suunniteltu tavallisia ihmisiä varten. Ja tämä on minulle ihan ok, koska enimmistön mukaan kuuluukin mennä - tämä ei silti tarkoita, etteikö olisi kohteliasta ottaa tietyissä tilanteissa huomioon myös heitä, joilla on vamma tai erityispiirteitä.
On eri asia olla huonosti kasvatettu, kuin oikeasti erityislapsi.
Minusta sinulla on hieno asenne, ja olet hyvin itsereflektiivinen. Olen pahoillani kokemistasi vaikeuksista.
Jotkut ovat tässä ketjussa tosiaan sanoneet, että aistiyliherkän täytyy vaan siedättyä jne. mikä ei ole aina mahdollista, mutta ketjun varsinainen aihe oli se, onko sukulaisten ja ystävien pakko viettää kaikki juhlat ja tilaisuudet erityislapsen kanssa, jos muiden lasten täytyy kulkea varpaillaan hänen takiaan (tai esim. minun kaverin lapsi puhalsi oman lapseni synttärikakun kynttilät, kun hän eu pystynyt hillitsemään itseään). Minusta ei pidä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Niin, se neuvo on sitä VASTAVUOROISUUTTA.
Sinä hoidat minun lapsiani nyt, minä ensi viikolla sinun.
Luulet tosissasi, että se erityislapsiperhe hoitaa muidenkin lapsia? Ei hoida.
No minä olen hoitanut lasten kavereita, jotka erityislapsia. Ei siinä mitään ongelmaa ole. Tietenkin pitää tuntea se lapsi hyvin.
Ja siis omani on tosi paljon siellä erityislapsen perheessä, sekä maalla että kaupungissa. Hän on rauhallinen ja se erityislapsikin rauhoittuu hänen kanssaan.
Erityislapsi-nimitystä käytetään kovin laajalla skaalalla. Ilmeisesti tämä sinun tuttavaerityinen on sieltä lievimmästä päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että erityislapsiperheen läheisiä kehotetaan vain "ottamaan se erityinen hoitoon että sisko saa levätä". Niillä erityisperheiden läheisillä ei kuulkaa yleensä ole itsellään tukiverkkoja ollenkaan, kun se yksi saakelin perhe vie myös isovanhempien voimat ja mehut. Että kiitos vaan taas tästäkin.
(Olen ennenkin tällä palstalla törmännyt asenteeseen, että ai sulla on rankkaa koska sulla on lapsia ja ei tukiverkkoja, no kuule otappa naapurinkin lapset hoitoosi niin se auttaa. Wtf?)
Niin, se neuvo on sitä VASTAVUOROISUUTTA.
Sinä hoidat minun lapsiani nyt, minä ensi viikolla sinun.
Luulet tosissasi, että se erityislapsiperhe hoitaa muidenkin lapsia? Ei hoida.
No minä olen hoitanut lasten kavereita, jotka erityislapsia. Ei siinä mitään ongelmaa ole. Tietenkin pitää tuntea se lapsi hyvin.
Ja siis omani on tosi paljon siellä erityislapsen perheessä, sekä maalla että kaupungissa. Hän on rauhallinen ja se erityislapsikin rauhoittuu hänen kanssaan.
Erityislapsi-nimitystä käytetään kovin laajalla skaalalla. Ilmeisesti tämä sinun tuttavaerityinen on sieltä lievimmästä päästä.
Ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä kestäisin kyllä erään tuttavan erityislasta, voin nostaa haisevat ruuat pöydästä ja katsoa, ettei ole aistiärsykkeitä. Olen aikuinen ja kestän, jos vanhempi hoitaa muuten lapsensa ja pitää aisoissa.
Mutta sitä en kestä, että omat lapseni kärsivät erityislapsen vierailusta. Yksipuolista riehumista, väkisin päälle tulemista, painia, satuttamista (vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, mutta aina jotain sattuu esim jos lyö lelulla päähän, niin sattuuhan se), lelujen rikkomista. Aikuisen pitäisi olla katsomassa leikkien perään, mutta tuttava tulee itse ’hengähtämään’ ja ’kiva kun lapset leikkivät keskenään’. Minusta ei ole yhtään kivaa eivätkä lapsetkaan tykkää tuosta erityislapsesta.
Mulla kanssa viilentynyt yhden kaverin kanssa, kun hänen erityisempi lapsi ei ole kovin mukavaa seuraa lapsilleni. Ihan sama kuvio, äippä haluaa vähän levätä kun lapset leikkii, mutta ei niitä lapsia voi keskenään jättää. Viimeistään viiden minuutin päästä jompi kumpi mun lapsista tulee parkuen, kun tämä erityis-Erkki on rikkonut jotain tai lyönyt/purrut/tms.
En yhtään epäile, etteikö kaveri tarvitsisi lepoa. Ihan varmasti tarvitsee, on yh, lapsen isä asuu toisella puolella Suomea. Jaksaa kertoa yksinäisyydestään ja valittaa kuinka sitä lasta joka paikassa sorsitaan. No, kun lapsi ei osaa yhtään leikkiä muiden kanssa, on kovakourainen ja rikkoo kaiken, on arvaamattoman käytöksen vuoksi vaarallinen, niin miksihän vierailukutsuja ei kovin taajaan satele? Vielä ollaan selvitty mustelmilla, mutta mitäs jos tuo erityisempi (joka on pari vuotta vanhempi kuin esikoiseni) keksii tönäistä mun lapsen vaikka rappusia alas? Eikä yhdenkään ns. normaalilapsen tarvitse olla erityisen nyrkkeilysäkkinä, eikä pieneltä lapselta voi vaatia ymmärrystä ja hyväksyntää täysin järjettömälle käytökselle. Kyllä se erityisen lyönti sattuu ihan kuin täysjärkisen lyönti, eikä se lohduta lasta, että lelun rikkonut ”kaveri” on vähän eksyksissä itsensä kanssa. Eikä se ole oikein, että kotina käy vieraisilla lapsi, jota mun lapset pelkäävät.
On tämä tietysti vaikea tilanne, kaipaan ystävääni ja haluan auttaa, mutta lasteni turvallisuudesta en tingi. Ystäväni asuu ahtaasti, käy siksi mielellään meillä. Ei oikein onnistu sekään, että kävisivät vierailulla kun mun lapset ovat isänsä kanssa vaikka mökillä. Kokeiltu on. En halua, että puolen tunnin vierailun jälkeen talo näyttää sotatantereella.
Yks ainutkin kerta vielä, voi tehdä sen että sun lapset alkaa vihaamaan sua. Et päästä Erkkiä tai Erkin äitiä teille enää ikinä. Mikään kaveruus ei saa mennä omien lasten edelle.
Oon miettinyt, että se Erkin äiti voi tulla ilman jälkikasvuaan. On yrittänyt kutsua itseään jouluksi kylään, mutta ”valitettavasti” ollaan joulu pois.
Lapsella on tukiperhe, ties kuinka mones. Jotenkin vaan menee kaikkien kanssa sukset ristiin, kaveri on yksi näistä hyvin kärkkäästi erityislapsensa erityisoikeuksia puolustavia leijonaemoja.
Leijonaemo, just joo.
Siinä toinen typerä sana mitä inhoan.Todellakin, yksi syy miksi en halunnut lapsia
oli mahdollisuus että se on sitten ke itys v mmainen.
Ihmettelin jo lapsena, että mitä järkeä niitä on pitää hengissä? Pilaavat monen ihmisen elämän ja vanhemmilla on pelko prseessä että mitä erkille käy kun heistä aika jättää.Älytöntä.
Ei vmaisia eläimiäkään jätetä henkiin.
Sitä sanotaan euta nasiaksi.
Suurin osa vmaisista yksilöistä abortoituu luonnostaan, mutta kaikki valitettavasti ei.
Mikään muu eläinlaji ei ole niin tyhmä kuin ihminen, että haaskaa voimiaan vmaisten jälkeläisten paapomiseen.
Kirjoitustavastasi päätellen et ole kovin älykäs tai koulutettu eli olisiko sinut pitänyt abortoida? Etköhän ole parturikampaajana tms. ollut yhteiskunnassa saamapuolella? Lievästi autistiset ihmiset ovat keskimäärin "normi"-ihmisiä älykkäämpiä, valitettavasti eivät vain aina voi käytökselleen mitään. Muun muassa Newton, Mozart ja Einstein ovat olleet autistisia, joten kertonee jotakin kirjoittajan omasta älykkyydestä tällaisten ihmisten luokittelu vammaisiksi.
Minun pojallani on add, joka on aiheuttanut koulussa ongelmia esikoulusta lähtien. Liikkumista ja tottelemattomuutta, ei väkivaltaisuutta. Lääkitys auttoi näihin ongelmiin. Minulla oli vaikeuksia uskoa, että hänellä on se, koska kotona ei ollut sen kummempia ongelmia.
Hänellä on muutama kaveri, jolla on adhd.
Yhden pojan vanhemmat ovat rikkaita ja tekevät karhunpalveluksen pojalle, kun antavat hänelle kaiken periksi. Saa ihan mitä vaan haluaa, milloin haluaa. En itse enää suostu ottamaan häntä meille, koska en vaan jaksa häntä. Poikani taitaa olla ainut kaveri joka hänellä on enkä yhtään ihmettele miksi.
Toinen kaveri taas on niin sympaattinen ja mukava, vaikka osaakin olla välillä raivostuttava. Hänen vanhempansa ovat oikeasti huonoja vanhempia. Poika viettää meidän (minä, poikani ja kaksi tytärtäni) kanssa paljon aikaa.
Kolmas taas on aika ujo, ei paljoa minulle puhu. Monet kerrat meillä ollut kylässä ja yökylässä, mutta mitään ongelmia ei ole ollut. On tottelevainen ja mukava.
Kaikilla on sama diagnoosi, mutta eri perheet ja eri persoonallisuus. Aistiyliherkkyyteen ei voi kasvatuksella vaikuttaa, mutta joihinkin muihin ongelmiin varmasti voi.
Vierailija kirjoitti:
Niin se vaan erityislasten perheissä menee, että koko arki ja lisäksi juhlat pyörivät näiden erityisten ehdoilla. Muut jäävät huomiotta, tai heiltä vaaditaan ikätasoonsa nähden ihan liikaa.
Se on väärin. Kukaan ei voi hyvittää erityislapselle sitä, että hän ei ole niin kuin muut. Ei vaikka miten paapoisi ja asettaisi kaikessa muiden edelle. Erityislapselle parasta olisi, jos hän saisi oppia kokemaan olevansa osa porukkaa sillä omalla tavallaan. Ei siis niin että hänen tarpeidensa ympärille rakennetaan kaikki perheen menot ja tapahtumat, vaan että hän osallistuu mihin pystyy ja jos ei pysty, niin sitten välillä keksitään jotain muuta.
Sydän särkyy niiden lasten puolesta, jotka viettävät koko lapsuutensa erityiseslapsen varjossa piilotellen. Yrittäen miellyttää vanhempia ja sitä erityistä, ettei nyt vaan tulisi hankaluuksia. Samalla sisäisesti katkeroituen, kun ei itse koskaan saa tarvitsemaansa huomiota ja oman ikätasonsa mukaista kohtelua.
Erirtyisten oikeudet ovat tärkeitä, mutta heidän oikeutensa toteutuminen ei saa vaatia sitä, että muut joutuvat kärsimään.
Koko erityislapsi-termi saisi joutua romukoppaan. Joka ikinen lapsi on omalla tavallaan erityinen eikä yhdenkään pitäisi olla "erityisempi" ja näin ollen hänen tarpeensa ja oikeutensa suurempia muihin lapsiin nähden, muuten kuin omien vanhempiensa silmissä toki.
Jollain tapaa normista poikkeavan lapsen kanssa on toki haastavampaa ja usein myös kuormittavampaa kuin lapsen, jolla ei näitä erinäisiä ongelmia ole. Eli toki pitää olla avut, tukikeinot, terapiat ym. Esteettömyys on tärkeää, niin liikunta- kuin muullekin vammaiselle ja toiset pitää ottaa huomioon. Mutta kaikki ei vaan millään voi pyöriä yksilön ympärillä vaan kyllä se yksilö itse on se, jonka tulisi sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan.
Väittäisin että erityislapsi-termi käyttö on lisännyt näitä vanhempia, jotka menevät tuon termin taakse piiloon ja kädet nostetaan pystyyn lapsen kanssa että ei sitä voi siedättää kun se on niin erityinen! Ei lasta voi kieltää hakkaamasta serkkua lelulla kun se lapsi suuttuu siitä kun on niin erityinen, se raivokohtaus on niin erityinen että sitä on erityisen haastavaa kuunnella! Nämä perheet ovat poikkeuksetta niitä, joissa on melko erityinen suhde lapsen kasvattamiseen noin niinkuin muutenkin kun kaikkia, ihan normaaleja lapsiperheen "ongelmia" perustellaan sillä erityisyydellä.
En olisi yhteydessä. Jouluksi sopisin vanhempieni kanssa että tulen 24 päivä 08 aamupuurolle ja lähtisin pois kun siskon sirkus tulee paikalle. Voisi pyytää myös vanhemmat kylään omaan kotiin. Tai vaihtoehtoisesti menisin 25pv vanhemmille kylään.
Elämä on lyhyt. Ei kannata viettää aikaa seurassa mikä ahdistaa ja saa huonolle tuulelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveetä porukkaa täällä. Meillä on suvussa 3 ”erityislasta”, nyt jo aikuisia. Yksi on hiljainen ja flegmaattinen ja kaksi sellaista joista lähtee ääntä ja häiriötä. Aina ovat olleet suvun juhlissa, jouluna, häissä ja hautajaisissa. Vai meinaatteko että mummovainaa olisi arkusta huutanut että pois nuo häiritsemästä?!
Kyllä puuttuu ihmisiltä nykyään sydämen sivistys. He ovat rakkaista lapsia ja suvun jäseniä. Siskoja, veljiä, serkkuja ja tätejä.
Kenes mukaan sitten ois toimittu jos ois ollu joku ääniyliherkkä?
Sitten luovitaan. Nimimerkillä yhden ääniyliherkän ja toisen äänekkään impulssikontrollihaasteisen äiti. Peltoreita on olkkarissa aina korillinen ja ilmaa järjestetään väliin tarpeen mukaan. Ja kyllä, esikoisella on ollut kuulonsuojaimet mukana myös juhlissa tai vaikka matkaillessa jos on riski että joutuu väsyneenä meluisaan tilaan, ja kuopuksen kanssa on huolehdittu riittävästä aikuisresurssista että lapsella on tilanteessa tarvitsemansa tuki (esim. tietynlainen kosketus auttaa muistamaan että tässä piti nyt olla rauhallisesti). Ei ole tarvinnut jättää kumpaakaan kotiin sen takia.
Vierailija kirjoitti:
Ei erityislapsen kanssa pidä antaa kaikkea periksi, vaan todellakin totuttaa asioihin, sillä nää vaatii huimasti enemmän aikaa ja vaivaa kuin muilla, kannattaa neuvoa sitä siskoa hankkimaan vaikka toimintaterapeutti lapselle.
Niiden totuttamisten ei tarvitse välttämättä tapahtua vieraassa paikassa kyläillessä tai juhlapäivinä.
Aistiyliherkän lapsen kanssa joutuu monesti tasapainoilemaan. Jos vain vaikka ollut hankala päivä jo muuten, voi helpottaa lapsen oloa loppupäivän osalta, eikä alkaa silloin totuttamaan.
Ap voi olla huolissaan: jos pidän esim. oksennusrefleksin laukausevia ruokia vaan pöydällä, niin en usko, että lapsikaan haluaa luoksesi tulla, joten pääsette eroon toisistanne.
Alue: Aihe vapaa
Ootko tosissas? Se lapsi olisi voinut siirtyä pöydästä pois ja tulla sitten, kun muut ovat syöneet. Siinä vaiheessa se hänen nenäänsä sopimaton tarjottava olisi voitu nostaa pois pöydästä.