Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Siskoni ja hänen erityislapsensa hermostuttaa
16.12.2019 |
Siskolla on erityislapsi. Lapsi on, noh, temperamenttinen, ja tavallaan ymmärrän, että sisko haluaa helpottaa omaa arkeaan tekemällä asiat juuri niin kuin lapsi haluaa. Ei vaadi mitään, ruoka on vain sitä, mitä se syö jne.
Sama asia kun tulee meille kylään, sisko olettaa, että teemme kaikkemme, ettei lapsi hermostu. Tämä on pahimmillaan tarkoittanut sitä, että sisko on suuttunut, koska en suostunut ottamaan pöydästä pois tiettyä tarjottavaa, joka haisi lapsen mielestä. Ei siis olisi edes vaadittu maistamaan sitä tai mitään, kukaan muukaan ei vain olisi saanut syödä sitä.
Miten paljon minun oikein kuuluu joustaa tällaisessa? Alan jo välttelemään siskon tapaamista tämän vuoksi. Hän ja lapsi on rakkaita, mutta suoraan, sanottuna en, haluaisi rajoituksia omaan elämääni, koska hänen lapsensa vaatii. Jouluksi jäädään lasten kanssa nyt kolmistaan, ei mennä vanhemmille, koska siellä pyörii erityislapsen johtama sirkus.
Harmittaa, mutta pelkään, että jos menemme sinne minulta menee lopullisesti hermot ja suutun ja pilaan kaikkien, joulun.
Kommentit (229)
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Tiedän, että lapsuuteni ja teini-ikäni oli rankkaa myös äidilleni ja veljelleni, mutta käskemällä esim. äitiäni lopettamaan minun "paapominen" ei olisi saatu mitään aikaan. Kaikki oli kokeiltu, kävin jatkuvasti psykologeilla ja terapiassa, jouduin olemaan psykiatrisella itsem*rhavaaran vuoksi ja olin myös sijoitettuna lastenkotiin pari vuotta. Todellakin ymmärrän, miksi erityislasten vanhemmat haluavat mennä lapsensa kanssa siitä, missä aita on matalin.
Kannattaa myös muistaa, että aina, jos lapsia hankkii, niin on riski saada erityislapsi. Ainoa, jonka vuoksi tunnen huonoa omaatuntoa, on veljeni, sillä hän ei voinuy valita, syntyisikö perheeseen jossa on erityislapsi. Mutta jos äiti olisi lopettanut "erityiskohteluni", niin veljeni olisi jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Äidilleni oli varmasti helpompaa laittaa sellaista ruokaa, joka ei saanut minulla aikaan oksennusreaktiota, laittaa TV:n ääni sellaiselle volyymille, että pystyin kuuntelemaan sitä, ja poistaa sellaiset ärsykkeet, jotka kuormittivat minua, kuin tehdä ihan periaatteesta eri tavalla ja huudattaa minua niin, että kukaan ei pystynyt olemaan talossa.
Kun äiti eli elämää "minun ehdoillani", olin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi, ja hän pystyi viettämään enemmän aikaa veljeni kanssa.
En halua aiheuttaa häiriötä muille ongelmillani, joten pysyn yleensä sisällä. Asun nykyään poikaystäväni kanssa, joka on onneksi maailman ymmärtäväisin minua kohtaan. Hän ei kosketa minua yllättäen, minimoi kaikki ärsykkeet (esim. kovat äänet) sekä stressin, ei syö vieressäni sellaista ruokaa jota en pysty sietämään ja rauhoittelee minua, kun minulla on meneillään paniikki- tai kuormituskohtaus.
Maailmaa ei todellakaan olla suunniteltu vammaisia tai erityislapsia varten. Mm. peruskoulu oli hirveää, sillä olin itse tunnollinen oppilas joka halusi keskittyä tunneilla, mutta stressi, kovat äänet ja muut ärsykkeet tekivät sen mahdottomaksi. Minulla on hankaluuksia kulkea julkisilla, kun esim. bussin stop-napin painamisesta aiheutuva piippausääni sattuu minuun fyysisesti (kuljen melun vuoksi kaupungilla aina korvatulpat päässä). Elämäni on hyvin rajoittunutta, sillä maailma on suunniteltu tavallisia ihmisiä varten. Ja tämä on minulle ihan ok, koska enimmistön mukaan kuuluukin mennä - tämä ei silti tarkoita, etteikö olisi kohteliasta ottaa tietyissä tilanteissa huomioon myös heitä, joilla on vamma tai erityispiirteitä.
On eri asia olla huonosti kasvatettu, kuin oikeasti erityislapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä kestäisin kyllä erään tuttavan erityislasta, voin nostaa haisevat ruuat pöydästä ja katsoa, ettei ole aistiärsykkeitä. Olen aikuinen ja kestän, jos vanhempi hoitaa muuten lapsensa ja pitää aisoissa.
Mutta sitä en kestä, että omat lapseni kärsivät erityislapsen vierailusta. Yksipuolista riehumista, väkisin päälle tulemista, painia, satuttamista (vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, mutta aina jotain sattuu esim jos lyö lelulla päähän, niin sattuuhan se), lelujen rikkomista. Aikuisen pitäisi olla katsomassa leikkien perään, mutta tuttava tulee itse ’hengähtämään’ ja ’kiva kun lapset leikkivät keskenään’. Minusta ei ole yhtään kivaa eivätkä lapsetkaan tykkää tuosta erityislapsesta.
Mulla kanssa viilentynyt yhden kaverin kanssa, kun hänen erityisempi lapsi ei ole kovin mukavaa seuraa lapsilleni. Ihan sama kuvio, äippä haluaa vähän levätä kun lapset leikkii, mutta ei niitä lapsia voi keskenään jättää. Viimeistään viiden minuutin päästä jompi kumpi mun lapsista tulee parkuen, kun tämä erityis-Erkki on rikkonut jotain tai lyönyt/purrut/tms.
En yhtään epäile, etteikö kaveri tarvitsisi lepoa. Ihan varmasti tarvitsee, on yh, lapsen isä asuu toisella puolella Suomea. Jaksaa kertoa yksinäisyydestään ja valittaa kuinka sitä lasta joka paikassa sorsitaan. No, kun lapsi ei osaa yhtään leikkiä muiden kanssa, on kovakourainen ja rikkoo kaiken, on arvaamattoman käytöksen vuoksi vaarallinen, niin miksihän vierailukutsuja ei kovin taajaan satele? Vielä ollaan selvitty mustelmilla, mutta mitäs jos tuo erityisempi (joka on pari vuotta vanhempi kuin esikoiseni) keksii tönäistä mun lapsen vaikka rappusia alas? Eikä yhdenkään ns. normaalilapsen tarvitse olla erityisen nyrkkeilysäkkinä, eikä pieneltä lapselta voi vaatia ymmärrystä ja hyväksyntää täysin järjettömälle käytökselle. Kyllä se erityisen lyönti sattuu ihan kuin täysjärkisen lyönti, eikä se lohduta lasta, että lelun rikkonut ”kaveri” on vähän eksyksissä itsensä kanssa. Eikä se ole oikein, että kotina käy vieraisilla lapsi, jota mun lapset pelkäävät.
On tämä tietysti vaikea tilanne, kaipaan ystävääni ja haluan auttaa, mutta lasteni turvallisuudesta en tingi. Ystäväni asuu ahtaasti, käy siksi mielellään meillä. Ei oikein onnistu sekään, että kävisivät vierailulla kun mun lapset ovat isänsä kanssa vaikka mökillä. Kokeiltu on. En halua, että puolen tunnin vierailun jälkeen talo näyttää sotatantereella.
Yks ainutkin kerta vielä, voi tehdä sen että sun lapset alkaa vihaamaan sua. Et päästä Erkkiä tai Erkin äitiä teille enää ikinä. Mikään kaveruus ei saa mennä omien lasten edelle.
Oon miettinyt, että se Erkin äiti voi tulla ilman jälkikasvuaan. On yrittänyt kutsua itseään jouluksi kylään, mutta ”valitettavasti” ollaan joulu pois.
Lapsella on tukiperhe, ties kuinka mones. Jotenkin vaan menee kaikkien kanssa sukset ristiin, kaveri on yksi näistä hyvin kärkkäästi erityislapsensa erityisoikeuksia puolustavia leijonaemoja.
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Kasvatuksen pitäisi olla positiivista, sinun kohdalla ei voi niin sanoa käyneen, en ihmettele, että ongelmia on edelleen paljon...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Tiedän, että lapsuuteni ja teini-ikäni oli rankkaa myös äidilleni ja veljelleni, mutta käskemällä esim. äitiäni lopettamaan minun "paapominen" ei olisi saatu mitään aikaan. Kaikki oli kokeiltu, kävin jatkuvasti psykologeilla ja terapiassa, jouduin olemaan psykiatrisella itsem*rhavaaran vuoksi ja olin myös sijoitettuna lastenkotiin pari vuotta. Todellakin ymmärrän, miksi erityislasten vanhemmat haluavat mennä lapsensa kanssa siitä, missä aita on matalin.
Kannattaa myös muistaa, että aina, jos lapsia hankkii, niin on riski saada erityislapsi. Ainoa, jonka vuoksi tunnen huonoa omaatuntoa, on veljeni, sillä hän ei voinuy valita, syntyisikö perheeseen jossa on erityislapsi. Mutta jos äiti olisi lopettanut "erityiskohteluni", niin veljeni olisi jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Äidilleni oli varmasti helpompaa laittaa sellaista ruokaa, joka ei saanut minulla aikaan oksennusreaktiota, laittaa TV:n ääni sellaiselle volyymille, että pystyin kuuntelemaan sitä, ja poistaa sellaiset ärsykkeet, jotka kuormittivat minua, kuin tehdä ihan periaatteesta eri tavalla ja huudattaa minua niin, että kukaan ei pystynyt olemaan talossa.
Kun äiti eli elämää "minun ehdoillani", olin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi, ja hän pystyi viettämään enemmän aikaa veljeni kanssa.En halua aiheuttaa häiriötä muille ongelmillani, joten pysyn yleensä sisällä. Asun nykyään poikaystäväni kanssa, joka on onneksi maailman ymmärtäväisin minua kohtaan. Hän ei kosketa minua yllättäen, minimoi kaikki ärsykkeet (esim. kovat äänet) sekä stressin, ei syö vieressäni sellaista ruokaa jota en pysty sietämään ja rauhoittelee minua, kun minulla on meneillään paniikki- tai kuormituskohtaus.
Maailmaa ei todellakaan olla suunniteltu vammaisia tai erityislapsia varten. Mm. peruskoulu oli hirveää, sillä olin itse tunnollinen oppilas joka halusi keskittyä tunneilla, mutta stressi, kovat äänet ja muut ärsykkeet tekivät sen mahdottomaksi. Minulla on hankaluuksia kulkea julkisilla, kun esim. bussin stop-napin painamisesta aiheutuva piippausääni sattuu minuun fyysisesti (kuljen melun vuoksi kaupungilla aina korvatulpat päässä). Elämäni on hyvin rajoittunutta, sillä maailma on suunniteltu tavallisia ihmisiä varten. Ja tämä on minulle ihan ok, koska enimmistön mukaan kuuluukin mennä - tämä ei silti tarkoita, etteikö olisi kohteliasta ottaa tietyissä tilanteissa huomioon myös heitä, joilla on vamma tai erityispiirteitä.
On eri asia olla huonosti kasvatettu, kuin oikeasti erityislapsi.
Jos ihan joka tilanteessa pitäisi kaikki mahdolliset erityispiirteet ottaa huomioon, niin silloin ei voi tehdä yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa esim. aistiyliherkkyydeltä ja mahdollisesti Aspergerin liitännäisenä? Meillä on lapsella aistiyliherkkyyttä, johon saatu mm. tomintaterapiaa. Sekä elto että tt sanoivat, että näihin ei siedäty ollenkaan, eli ei mene ohi sillä, että laitetaan vain karheampaa paitaa päälle välikin, pistetään kuuntelemaan erilaisia ääniä tai haistelemaan hajuja. Ja varsinkaan asperger ei välttämättä osaa ilmaista sosiaalisten normien mukaisesti pahaa oloaan. Aistiärsykkeet on ihan oikeasti minimoitava, erilaisin keinoin, vai olisiko arvostelijoiden mielestä oikein, että lapsella on koko ajan paha olla, koska halu
taan "näpäyttää" huonosta kasvatuksesta ja lapsen pillin mukana pomppimisesta...
Vaihda terapeutti. Mielellään nuori, sillä koulutus on tuore ja oppi tätä päivää. Meillä samat diagnoosit suurin piirtein ja kahden vuoden aikana valtavasti edistystä. Todellakin voidaan oppia sietämään, palkitseminen, leikkiä, ei pakkoa. Esim aistihuone on hyvä apu.
Ymmärrän erityislasten erityisyyden, mutta joillekin se on tekosyy olla kasvattamatta. Lasten kaveri esim heitteli 5 vuotiaana kiviä hiekkalaatikolla ylöspäin. Äiti vieressä ei sano mitään. Pyydän sitten omat lapset kauemmas, ettei tule päälle kivet. Poika ei äitinsä mukaan ymmärrä, eikä siksi hänelle sano mitään.
Alkoi sitten heittelemään kiviä suoraan poikaani päin. Äitinsä oli kauempana ja pyysin poikaa lopettamaan. Heitti uudestaan. Sanoin sitten pojalle: "Jos heität vielä yhdenkin kiven poikaani päin, otan sulta tuon pallon pois, enkä palauta koskaan." Loppui siihen kivien heittely. Ei muka ymmärtänyt. Ja kissan viikset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Tiedän, että lapsuuteni ja teini-ikäni oli rankkaa myös äidilleni ja veljelleni, mutta käskemällä esim. äitiäni lopettamaan minun "paapominen" ei olisi saatu mitään aikaan. Kaikki oli kokeiltu, kävin jatkuvasti psykologeilla ja terapiassa, jouduin olemaan psykiatrisella itsem*rhavaaran vuoksi ja olin myös sijoitettuna lastenkotiin pari vuotta. Todellakin ymmärrän, miksi erityislasten vanhemmat haluavat mennä lapsensa kanssa siitä, missä aita on matalin.
Kannattaa myös muistaa, että aina, jos lapsia hankkii, niin on riski saada erityislapsi. Ainoa, jonka vuoksi tunnen huonoa omaatuntoa, on veljeni, sillä hän ei voinuy valita, syntyisikö perheeseen jossa on erityislapsi. Mutta jos äiti olisi lopettanut "erityiskohteluni", niin veljeni olisi jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Äidilleni oli varmasti helpompaa laittaa sellaista ruokaa, joka ei saanut minulla aikaan oksennusreaktiota, laittaa TV:n ääni sellaiselle volyymille, että pystyin kuuntelemaan sitä, ja poistaa sellaiset ärsykkeet, jotka kuormittivat minua, kuin tehdä ihan periaatteesta eri tavalla ja huudattaa minua niin, että kukaan ei pystynyt olemaan talossa.
Kun äiti eli elämää "minun ehdoillani", olin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi, ja hän pystyi viettämään enemmän aikaa veljeni kanssa.En halua aiheuttaa häiriötä muille ongelmillani, joten pysyn yleensä sisällä. Asun nykyään poikaystäväni kanssa, joka on onneksi maailman ymmärtäväisin minua kohtaan. Hän ei kosketa minua yllättäen, minimoi kaikki ärsykkeet (esim. kovat äänet) sekä stressin, ei syö vieressäni sellaista ruokaa jota en pysty sietämään ja rauhoittelee minua, kun minulla on meneillään paniikki- tai kuormituskohtaus.
Maailmaa ei todellakaan olla suunniteltu vammaisia tai erityislapsia varten. Mm. peruskoulu oli hirveää, sillä olin itse tunnollinen oppilas joka halusi keskittyä tunneilla, mutta stressi, kovat äänet ja muut ärsykkeet tekivät sen mahdottomaksi. Minulla on hankaluuksia kulkea julkisilla, kun esim. bussin stop-napin painamisesta aiheutuva piippausääni sattuu minuun fyysisesti (kuljen melun vuoksi kaupungilla aina korvatulpat päässä). Elämäni on hyvin rajoittunutta, sillä maailma on suunniteltu tavallisia ihmisiä varten. Ja tämä on minulle ihan ok, koska enimmistön mukaan kuuluukin mennä - tämä ei silti tarkoita, etteikö olisi kohteliasta ottaa tietyissä tilanteissa huomioon myös heitä, joilla on vamma tai erityispiirteitä.
On eri asia olla huonosti kasvatettu, kuin oikeasti erityislapsi.
Jos ihan joka tilanteessa pitäisi kaikki mahdolliset erityispiirteet ottaa huomioon, niin silloin ei voi tehdä yhtään mitään.
Siksi juuri sanoinkin, että "tietyissä tilanteissa", eli kun se on mahdollista eikä vaadi kauheasti vaivaa. Autossa musiikkia voi laittaa esimerkiksi hiljaisemmalle, tai ulos mentäessä valita sellainen ruokapaikka, jossa aistiyliherkkä pystyy syömään - enkä sano, että aina pitäisi tehdä näin, mutta jos haluat ottaa läheisesi huomioon niin nuo ovat vaivattomia keinoja, joilla voit helpottaa hänen päiväänsä.
-se, jolle vastasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ketään muuta joka ei alaikäisyytensä ajalta koulusta muista yhtään kipaletta mitään erityisiä omilta luokiltaan?
Minä olen viisissäkymmenissä enkä minä saa millään muistettua mitään oikuttelijoita en ala-asteelta, yläasteelta enkä lukiosta.
Oli ehkä kolme erityisen ääliötä koko kouluaikana.
Yksi sai kuudennella raivarin kun vastasi väärin, toiset oppilaat ja maikka naurahtivat ystävällisesti. Säntäsi huutaen ulos luokasta ja paiskasi oven perässään kiinni niin että ikkunat helisivät.
Maikka hämmentyi että mihinkähän se lähti.
Muut oppilaat pelästyivät. Ei varmaan kuulosta paljon miltään nykymeininkiin verrattuna. Mutta 70-l lla opettajilla oli auktoriteettia. Se että oppilas häipyi luokasta ja lähti kesken päivän vihoissaan omille teilleen oli ennenkuulumatonta.
No, se häipyikin sitten erikoistelemaan tarkkikselle ja rauha palasi.
Oli huonoja oppilaita, jotka kävi tukiopetuksessa. Sillä selvisivät rimaa hipoen oppivelvollisuuden yli. Tietääkseni pääsivät johonkin ammattikouluun ja jopa töihin.
Samaa olen ihmetellyt että mistä näitä "erityisen vaikeita tyyppejä" nykyään sikiää?
Suurin osa on vaan tyhmiä ja laiskoja ja tietysti kurittomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ketään muuta joka ei alaikäisyytensä ajalta koulusta muista yhtään kipaletta mitään erityisiä omilta luokiltaan?
Minä olen viisissäkymmenissä enkä minä saa millään muistettua mitään oikuttelijoita en ala-asteelta, yläasteelta enkä lukiosta.Oli ehkä kolme erityisen ääliötä koko kouluaikana.
Yksi sai kuudennella raivarin kun vastasi väärin, toiset oppilaat ja maikka naurahtivat ystävällisesti. Säntäsi huutaen ulos luokasta ja paiskasi oven perässään kiinni niin että ikkunat helisivät.
Maikka hämmentyi että mihinkähän se lähti.
Muut oppilaat pelästyivät. Ei varmaan kuulosta paljon miltään nykymeininkiin verrattuna. Mutta 70-l lla opettajilla oli auktoriteettia. Se että oppilas häipyi luokasta ja lähti kesken päivän vihoissaan omille teilleen oli ennenkuulumatonta.
No, se häipyikin sitten erikoistelemaan tarkkikselle ja rauha palasi.Oli huonoja oppilaita, jotka kävi tukiopetuksessa. Sillä selvisivät rimaa hipoen oppivelvollisuuden yli. Tietääkseni pääsivät johonkin ammattikouluun ja jopa töihin.
Samaa olen ihmetellyt että mistä näitä "erityisen vaikeita tyyppejä" nykyään sikiää?
Suurin osa on vaan tyhmiä ja laiskoja ja tietysti kurittomia.
Minulla on lähipiirissä yksi "erityislapsi" eli diagnosoitu adhd. Tämä murrosikäinen pärjää siinä missä muutkin, nimittäin hänellä on kotona lähes sotilaallinen kuri, jota upseeri-isänsä pitää. Asioita on helppo ennakoida, kun ikinä ei ole annettu mitään siimaa pulikoida vastaan. Erittäin sympaattinen nuori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Tiedän, että lapsuuteni ja teini-ikäni oli rankkaa myös äidilleni ja veljelleni, mutta käskemällä esim. äitiäni lopettamaan minun "paapominen" ei olisi saatu mitään aikaan. Kaikki oli kokeiltu, kävin jatkuvasti psykologeilla ja terapiassa, jouduin olemaan psykiatrisella itsem*rhavaaran vuoksi ja olin myös sijoitettuna lastenkotiin pari vuotta. Todellakin ymmärrän, miksi erityislasten vanhemmat haluavat mennä lapsensa kanssa siitä, missä aita on matalin.
Kannattaa myös muistaa, että aina, jos lapsia hankkii, niin on riski saada erityislapsi. Ainoa, jonka vuoksi tunnen huonoa omaatuntoa, on veljeni, sillä hän ei voinuy valita, syntyisikö perheeseen jossa on erityislapsi. Mutta jos äiti olisi lopettanut "erityiskohteluni", niin veljeni olisi jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Äidilleni oli varmasti helpompaa laittaa sellaista ruokaa, joka ei saanut minulla aikaan oksennusreaktiota, laittaa TV:n ääni sellaiselle volyymille, että pystyin kuuntelemaan sitä, ja poistaa sellaiset ärsykkeet, jotka kuormittivat minua, kuin tehdä ihan periaatteesta eri tavalla ja huudattaa minua niin, että kukaan ei pystynyt olemaan talossa.
Kun äiti eli elämää "minun ehdoillani", olin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi, ja hän pystyi viettämään enemmän aikaa veljeni kanssa.En halua aiheuttaa häiriötä muille ongelmillani, joten pysyn yleensä sisällä. Asun nykyään poikaystäväni kanssa, joka on onneksi maailman ymmärtäväisin minua kohtaan. Hän ei kosketa minua yllättäen, minimoi kaikki ärsykkeet (esim. kovat äänet) sekä stressin, ei syö vieressäni sellaista ruokaa jota en pysty sietämään ja rauhoittelee minua, kun minulla on meneillään paniikki- tai kuormituskohtaus.
Maailmaa ei todellakaan olla suunniteltu vammaisia tai erityislapsia varten. Mm. peruskoulu oli hirveää, sillä olin itse tunnollinen oppilas joka halusi keskittyä tunneilla, mutta stressi, kovat äänet ja muut ärsykkeet tekivät sen mahdottomaksi. Minulla on hankaluuksia kulkea julkisilla, kun esim. bussin stop-napin painamisesta aiheutuva piippausääni sattuu minuun fyysisesti (kuljen melun vuoksi kaupungilla aina korvatulpat päässä). Elämäni on hyvin rajoittunutta, sillä maailma on suunniteltu tavallisia ihmisiä varten. Ja tämä on minulle ihan ok, koska enimmistön mukaan kuuluukin mennä - tämä ei silti tarkoita, etteikö olisi kohteliasta ottaa tietyissä tilanteissa huomioon myös heitä, joilla on vamma tai erityispiirteitä.
On eri asia olla huonosti kasvatettu, kuin oikeasti erityislapsi.
Jos ihan joka tilanteessa pitäisi kaikki mahdolliset erityispiirteet ottaa huomioon, niin silloin ei voi tehdä yhtään mitään.
Siksi juuri sanoinkin, että "tietyissä tilanteissa", eli kun se on mahdollista eikä vaadi kauheasti vaivaa. Autossa musiikkia voi laittaa esimerkiksi hiljaisemmalle, tai ulos mentäessä valita sellainen ruokapaikka, jossa aistiyliherkkä pystyy syömään - enkä sano, että aina pitäisi tehdä näin, mutta jos haluat ottaa läheisesi huomioon niin nuo ovat vaivattomia keinoja, joilla voit helpottaa hänen päiväänsä.
-se, jolle vastasit
Mä oon kai vähän tympeä ihminen, kun en näe kovin reiluksi sitä, että mä olisin aina se, joka joutuu sopeutumaan toisen ”aistiyliherkkyyksiin”.
Tämä ”erityislapsi” kuulostaa aivan omalta sukulaislapselta ja kyseessä on kuitenkin ns. ”normaali” teini-ikäinen. Kakaran vanhemmat ja muu suku pomppineet kakaran oikkujen ja kiukuttelun mukaan vuosikausia, narsistinen nuori, mutta ne ketkä eivät yhteisillä pakkokutsuilla pompi kun pilli soi saavat syntisen leiman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu
Tiedän, että lapsuuteni ja teini-ikäni oli rankkaa myös äidilleni ja veljelleni, mutta käskemällä esim. äitiäni lopettamaan minun "paapominen" ei olisi saatu mitään aikaan. Kaikki oli kokeiltu, kävin jatkuvasti psykologeilla ja terapiassa, jouduin olemaan psykiatrisella itsem*rhavaaran vuoksi ja olin myös sijoitettuna lastenkotiin pari vuotta. Todellakin ymmärrän, miksi erityislasten vanhemmat haluavat mennä lapsensa kanssa siitä, missä aita on matalin.
Kannattaa myös muistaa, että aina, jos lapsia hankkii, niin on riski saada erityislapsi. Ainoa, jonka vuoksi tunnen huonoa omaatuntoa, on veljeni, sillä hän ei voinuy valita, syntyisikö perheeseen jossa on erityislapsi. Mutta jos äiti olisi lopettanut "erityiskohteluni", niin veljeni olisi jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Äidilleni oli varmasti helpompaa laittaa sellaista ruokaa, joka ei saanut minulla aikaan oksennusreaktiota, laittaa TV:n ääni sellaiselle volyymille, että pystyin kuuntelemaan sitä, ja poistaa sellaiset ärsykkeet, jotka kuormittivat minua, kuin tehdä ihan periaatteesta eri tavalla ja huudattaa minua niin, että kukaan ei pystynyt olemaan talossa.
Kun äiti eli elämää "minun ehdoillani", olin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi, ja hän pystyi viettämään enemmän aikaa veljeni kanssa.En halua aiheuttaa häiriötä muille ongelmillani, joten pysyn yleensä sisällä. Asun nykyään poikaystäväni kanssa, joka on onneksi maailman ymmärtäväisin minua kohtaan. Hän ei kosketa minua yllättäen, minimoi kaikki ärsykkeet (esim. kovat äänet) sekä stressin, ei syö vieressäni sellaista ruokaa jota en pysty sietämään ja rauhoittelee minua, kun minulla on meneillään paniikki- tai kuormituskohtaus.
Maailmaa ei todellakaan olla suunniteltu vammaisia tai erityislapsia varten. Mm. peruskoulu oli hirveää, sillä olin itse tunnollinen oppilas joka halusi keskittyä tunneilla, mutta stressi, kovat äänet ja muut ärsykkeet tekivät sen mahdottomaksi. Minulla on hankaluuksia kulkea julkisilla, kun esim. bussin stop-napin painamisesta aiheutuva piippausääni sattuu minuun fyysisesti (kuljen melun vuoksi kaupungilla aina korvatulpat päässä). Elämäni on hyvin rajoittunutta, sillä maailma on suunniteltu tavallisia ihmisiä varten. Ja tämä on minulle ihan ok, koska enimmistön mukaan kuuluukin mennä - tämä ei silti tarkoita, etteikö olisi kohteliasta ottaa tietyissä tilanteissa huomioon myös heitä, joilla on vamma tai erityispiirteitä.
On eri asia olla huonosti kasvatettu, kuin oikeasti erityislapsi.
Jos ihan joka tilanteessa pitäisi kaikki mahdolliset erityispiirteet ottaa huomioon, niin silloin ei voi tehdä yhtään mitään.
Siksi juuri sanoinkin, että "tietyissä tilanteissa", eli kun se on mahdollista eikä vaadi kauheasti vaivaa. Autossa musiikkia voi laittaa esimerkiksi hiljaisemmalle, tai ulos mentäessä valita sellainen ruokapaikka, jossa aistiyliherkkä pystyy syömään - enkä sano, että aina pitäisi tehdä näin, mutta jos haluat ottaa läheisesi huomioon niin nuo ovat vaivattomia keinoja, joilla voit helpottaa hänen päiväänsä.
-se, jolle vastasit
Mä oon kai vähän tympeä ihminen, kun en näe kovin reiluksi sitä, että mä olisin aina se, joka joutuu sopeutumaan toisen ”aistiyliherkkyyksiin”.
Kirjoitinkin nimenomaan että "enkä sano, että AINA pitäisi tehdä näin". Pliis, luetunymmärtäminen.
-se, jolle vastasit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä kestäisin kyllä erään tuttavan erityislasta, voin nostaa haisevat ruuat pöydästä ja katsoa, ettei ole aistiärsykkeitä. Olen aikuinen ja kestän, jos vanhempi hoitaa muuten lapsensa ja pitää aisoissa.
Mutta sitä en kestä, että omat lapseni kärsivät erityislapsen vierailusta. Yksipuolista riehumista, väkisin päälle tulemista, painia, satuttamista (vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, mutta aina jotain sattuu esim jos lyö lelulla päähän, niin sattuuhan se), lelujen rikkomista. Aikuisen pitäisi olla katsomassa leikkien perään, mutta tuttava tulee itse ’hengähtämään’ ja ’kiva kun lapset leikkivät keskenään’. Minusta ei ole yhtään kivaa eivätkä lapsetkaan tykkää tuosta erityislapsesta.
Mulla kanssa viilentynyt yhden kaverin kanssa, kun hänen erityisempi lapsi ei ole kovin mukavaa seuraa lapsilleni. Ihan sama kuvio, äippä haluaa vähän levätä kun lapset leikkii, mutta ei niitä lapsia voi keskenään jättää. Viimeistään viiden minuutin päästä jompi kumpi mun lapsista tulee parkuen, kun tämä erityis-Erkki on rikkonut jotain tai lyönyt/purrut/tms.
En yhtään epäile, etteikö kaveri tarvitsisi lepoa. Ihan varmasti tarvitsee, on yh, lapsen isä asuu toisella puolella Suomea. Jaksaa kertoa yksinäisyydestään ja valittaa kuinka sitä lasta joka paikassa sorsitaan. No, kun lapsi ei osaa yhtään leikkiä muiden kanssa, on kovakourainen ja rikkoo kaiken, on arvaamattoman käytöksen vuoksi vaarallinen, niin miksihän vierailukutsuja ei kovin taajaan satele? Vielä ollaan selvitty mustelmilla, mutta mitäs jos tuo erityisempi (joka on pari vuotta vanhempi kuin esikoiseni) keksii tönäistä mun lapsen vaikka rappusia alas? Eikä yhdenkään ns. normaalilapsen tarvitse olla erityisen nyrkkeilysäkkinä, eikä pieneltä lapselta voi vaatia ymmärrystä ja hyväksyntää täysin järjettömälle käytökselle. Kyllä se erityisen lyönti sattuu ihan kuin täysjärkisen lyönti, eikä se lohduta lasta, että lelun rikkonut ”kaveri” on vähän eksyksissä itsensä kanssa. Eikä se ole oikein, että kotina käy vieraisilla lapsi, jota mun lapset pelkäävät.
On tämä tietysti vaikea tilanne, kaipaan ystävääni ja haluan auttaa, mutta lasteni turvallisuudesta en tingi. Ystäväni asuu ahtaasti, käy siksi mielellään meillä. Ei oikein onnistu sekään, että kävisivät vierailulla kun mun lapset ovat isänsä kanssa vaikka mökillä. Kokeiltu on. En halua, että puolen tunnin vierailun jälkeen talo näyttää sotatantereella.
Yks ainutkin kerta vielä, voi tehdä sen että sun lapset alkaa vihaamaan sua. Et päästä Erkkiä tai Erkin äitiä teille enää ikinä. Mikään kaveruus ei saa mennä omien lasten edelle.
Oon miettinyt, että se Erkin äiti voi tulla ilman jälkikasvuaan. On yrittänyt kutsua itseään jouluksi kylään, mutta ”valitettavasti” ollaan joulu pois.
Lapsella on tukiperhe, ties kuinka mones. Jotenkin vaan menee kaikkien kanssa sukset ristiin, kaveri on yksi näistä hyvin kärkkäästi erityislapsensa erityisoikeuksia puolustavia leijonaemoja.
Leijonaemo, just joo.
Siinä toinen typerä sana mitä inhoan.
Todellakin, yksi syy miksi en halunnut lapsia
oli mahdollisuus että se on sitten ke itys v mmainen.
Ihmettelin jo lapsena, että mitä järkeä niitä on pitää hengissä? Pilaavat monen ihmisen elämän ja vanhemmilla on pelko prseessä että mitä erkille käy kun heistä aika jättää.
Älytöntä.
Ei vmaisia eläimiäkään jätetä henkiin.
Sitä sanotaan euta nasiaksi.
Suurin osa vmaisista yksilöistä abortoituu luonnostaan, mutta kaikki valitettavasti ei.
Mikään muu eläinlaji ei ole niin tyhmä kuin ihminen, että haaskaa voimiaan vmaisten jälkeläisten paapomiseen.
taas äitinä kirjoitti:
Erityisen äitinä annan aloittajalle täyden tukeni. Tietysti vietätte oman joulun! Ja ehkä ne isovanhemmatkin voisi jatkossa olla vaikka joka toinen joulu teidän kanssa, joka toinen joulun sitten siskon perheen kanssa? Olet kuitenkin ihan mahtava sisko, koska oikeasti jaksat sitä siskon lasta useimmiten ja hoidatkin! Ei ole nimittäin mikään vakio, meillä on yksi sukulainen, joka voi olla meidän lapsen kanssa ja johon voi siinä luottaa, mutta hoitaa tosiaan ehkä sen pari kertaa vuodessa pari tuntia.
Mulla on sellainen ajatus tästä, että meillä ne on ennen kaikkea me vanhemmat, jotka joustaa ja suunnittelee. Ei ole siskon tehtävä, eikä varsinkaan serkkulasten. Toki meillä tää menee enemmän niin päin, että meidän lasta ulkopuoliset jaksaa varsin hyvin, mutta kun meidän lapsella on vähän vaikea jaksaa sitä muuta maailmaa, niin sitten me suunnitellaan ja toimitaan sen mukaan. Ja tosiaan muun maailman ei tarvitse lakata, kun jaksaminen loppuu, vaan me on vetäydytty jo ennen sitä. En itsekään halua lapseni saavan raivareita kuin kotona, no, en niitä sielläkään halua, mutta en tee vääntöä asioista, joista tiedän ettei lapsi selviä varsinkaan silloin, kun on pelko että lapsi menee tolaltaan muiden nähden. Joku serkkujen nähden romahtaminen olisi tälle maailmanloppu, kun muutenkin häpeää itseään ja tahtoisi vain olla niin kuin muut. Tosin meillä tämä ei toimi niin, että tehdään juuri lapsen tahdon mukaan, monesti itseasiassa vähän toisin päin. Enkä ikinä vaatisi tuollaisia ruokapöytäasioita, mitä esimerkissä. Meillä ollaan tosi aistiherkkiä, autisminpiirteiisin liityy, mutta kyllä muut saa syödä pöydässä vaikka matoja. Jos lapseni ei kestäisi, niin sitten sovittaisiin, että syödään me vähän myöhemmin. Kun ei nuo jutut niin vaikeita ole oikeasti. Tauot auttaa monesti ja sellainen äidin/isän kanssa kahdenkeskinen jäähdyttely, jossa katsellaan vaikka pilviä tai potkitaan kiviä. Enne kaikkea sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ymmärtämään omia rajojaan, varsinkin sosiaalisen kuormituksen aiheuttamaa ja jossain vaiheessa tajuaisi itsekin vetäytyä tarvittaessa.
Pikkusiskolle selitän, että isommalla on sellainen vika, joka aiheuttaa sen, ettei aivot toimi tavallisesti ja välillä ne menee jumiin. Että kyllä se aina rakastaa ja tykkää susta, vaikka on välillä sellainen jumittava ja välillä peikko pöllöpää. Ja ne on tilanteita, jotka ei ole siskon vastuulla koskaan, niin kuin muukaan auttaminen ei ole, koska pikkusiskon pitää saada olla pikkusisko. Oli kiinnostavaa lukea näistä sisarusten kokemuksista, koska pelkään juuri tuota ”Ninni Näkymätön” -tilannetta, enkä koskaan haluaisi tuon terveen lapsen kokevan olevansa vähemmän tärkeä ja se, jonka pitää koko ajan joustaa. Vanhemmat joustaa, lapset elää lapsuuttaan. Yritän panostaa suhteeseen tuon pienemmän kanssa paljon, toki se on hauskaakin, koska hän on niin mainio tapaus.
Meillä on onneksi helpommat ajat menossa nyt, joten on helppo päteä. Mutta olisin ihan äärettömän kiitollinen, jos minulla olisi aloittajan kaltainen sisko, joka välittää niin paljon, että ottaa kuitenkin huomioon. Tuntuu absurdilta ajatus, että siskon perheen pitäisi pomppia erityislapsen pillin mukaan, kun itse sitä yrittäisi pitää vain sitä suhdetta olemassa ja avoimena. Ehkä te olette itsestään selvyyksiä siskon perheelle tai ovat tosiaan vain niin väsyneitä ja jumissa, en tiedä.
Kuulostat ihanalta ihmiseltä ja vanhemmalta, molemmalle lapsellesi.:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ketään muuta joka ei alaikäisyytensä ajalta koulusta muista yhtään kipaletta mitään erityisiä omilta luokiltaan?
Minä olen viisissäkymmenissä enkä minä saa millään muistettua mitään oikuttelijoita en ala-asteelta, yläasteelta enkä lukiosta.Oli ehkä kolme erityisen ääliötä koko kouluaikana.
Yksi sai kuudennella raivarin kun vastasi väärin, toiset oppilaat ja maikka naurahtivat ystävällisesti. Säntäsi huutaen ulos luokasta ja paiskasi oven perässään kiinni niin että ikkunat helisivät.
Maikka hämmentyi että mihinkähän se lähti.
Muut oppilaat pelästyivät. Ei varmaan kuulosta paljon miltään nykymeininkiin verrattuna. Mutta 70-l lla opettajilla oli auktoriteettia. Se että oppilas häipyi luokasta ja lähti kesken päivän vihoissaan omille teilleen oli ennenkuulumatonta.
No, se häipyikin sitten erikoistelemaan tarkkikselle ja rauha palasi.Oli huonoja oppilaita, jotka kävi tukiopetuksessa. Sillä selvisivät rimaa hipoen oppivelvollisuuden yli. Tietääkseni pääsivät johonkin ammattikouluun ja jopa töihin.
Samaa olen ihmetellyt että mistä näitä "erityisen vaikeita tyyppejä" nykyään sikiää?
Suurin osa on vaan tyhmiä ja laiskoja ja tietysti kurittomia.
Mistä niitä sikiää? No itsehän juuri kirjoitit, että se yksi lähti tarkkikselle. Ennen oli tarkkikset. Jos ei sielläkään pärjännyt, niin meni koulukotiin. Ei siellä ennen narkkilapsia ollut, kuten nykyisin, vaan just niitä erityisen vaikeita lapsia. Sitten oli apukoulut, joissa oli heikkolahjaiset, lievästi vammaiset ja jatkuvasti pinnaavat normit. Siellä tosin lapset oli sosiaalisesti sellaisia, että niiden kanssa pärjäsi, monet siinä mielessä tavallisiakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm.. keneltäköhän tämä siskosi erityislapsi on perinyt tätä joustamattomuutta? Aikuinen ihminen kykenee kyllä joustamaan ja esim. nostamaan haisevan ruoka-aineen pois pöydästä, jos lapsella on erityisherkkyyttä.En ymmärrä miksi jotkut aikuiset kokevat niin vaikeana ja ärsyttävänä lapsen tarpeiden ja erityispiirteiden huomioinnin. Minusta se kertoo siitä, että tuollainen aikuinen on itsekin hieman erityinen (puutteita joustavuudessa ja mukautuvuudessa, puutteita empatiakyvyssä), Tuli vaan mieleen.. jos nyt miettii, että kummalla pitäisi olla taitoja sietää sitä, että kaikki ei mene niin kuin itse haluaisi/toivoisi., aikuisella vai erityislapsella?
Mitäs luulet, minkälainen elämä tulee olemaan sillä erityislapsella isompana ja aikuisena kun oppii että sen pillin mukaan pitää koko maailman pyöriä. Kun ei se pyöri, on olemassa muitakin ihmisiä.
Siis kun se elämä murjoo sitä erityislasta ja sen vanhempaa ihan takuuvarmasti, niin täti ei voi joustaa niin paljoa että nostaa lapsesta haisevan ruuan pois pöydästä?
Minä jaksan ja kestän veljeni erityislasta sen ajan kun tavataan. Ihan siksi että tiedän että moni ei kestä, teen sen veljeni takia. Joulunakin näillä näkymin, kyllä ne sitten kotiinsa lähtevät.
Ei tietenkään tarvitse perhejoulua sille uhrata jos ei jaksa tai halua, mutta kyllä normaalilta aikuiselta pitäisi olla ymmärrystä sille jos lapsi ei ole normaali, eikä pysty olemaan normaalisti, ainakin jonkun kahvittelun verran.
Tuohon alkuperäiseen joulupöytäjuttuun vielä sen verran, että minulla ei ole mitään aistiyliherkkyyksiä tai nepsy-diagnooseja, mutta en kertakaikkiaan siedä lipeäkalan hajua. Isovanhemmat sitä tykkäsivät jouluna tarjota, mutta kun reagoin siihen niin voimakkaasti, niin sain aina olla toisessa huoneessa ja ovi kiinni sillä aikaa kun lipeäkalaa on esillä. Missään vaiheessa ei kukaan esittänyt, ettei lipeäkalaa saisi muut syödä.
Alue: Aihe vapaa
Ottamatta sen enempää kantaa aloitukseen, niin jotkut kommentit vammaisista ja erityislapsista ovat mielestäni kuvottavia.
Olen itse nykyään jo aikuinen, mutta minulla on Asperger. Tästä johtuen minulla on kamalat aistiyliherkkyydet (lähinnä koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin liittyvää), ylikuormitun helposti, ja minun on hyvin hankala sietää stressiä. Stressaavissa tilanteissa yleensä lakkaan puhumasta kokonaan, eikä tämä ole asia johon voisin vaikuttaa. En siis pysty pakottamaan itseäni puhumaan.
Aspergerin lisäksi olen kärsinyt pienestä asti posttraumaattisesta stressihäiriöstä, jonka vuoksi yhtäkkiset liikkeet, kosketukset tai äänet saavat minut välillä säikähtämään niin, että alan itkemään.
Lapsena ruokapöydässä istuminen oli hirveää, sillä en voinut (enkä vieläkään voi) sietää tiettyjä hajuja. Millään siedättämisellä tämä ei mennyt pois, paheni vaan, varsinkin jos pakotettiin syömään kyseistä ruokaa. En ole tahallani nirso, mutta on sellaisia hajuja, joiden lähellä en pysty olemaan oksentamatta. En tee tätä kiusallani, ja jos pystyisin siihen, niin tietenkin muuttaisin asian.
En myöskään pysty kontrolloimaan ylikuormittumistani. Lapsena tästä seurasi usein raivokohtaus, joka ei todellakaan johtunut siitä, että olisin huonosti kasvatettu. Minulla on pari vuotta nuorempi veli, ja meidät molemmat kasvatettiin tismalleen samalla tavalla. Hän oli aina rauhallinen ja hyväkäytöksinen, sillä toisin kuin minä, hän on neurotyypillinen.
Raivokohtaukset eivät loppuneet jättämällä minua yksin, torumalla, rangaistuksilla, keksimällä muuta tekemistä tai eivät edes joidenkin tuttujen minuun kohdistamalla väkivallalla. Rauhoituin vasta, kun minua kuormittava asia saatiin poistettua.
Olen tutkimusten perusteella älykäs, mutta millään loogisella ajattelulla en pystynyt lopettamaan raivokohtauksia. Mieleni meni ns. sumeaksi, en pystynyt ajattelemaan mitään, tunsin vain raivoa ja ärsytystä.
Nykyään kohtaukset ovat lievempiä, ja vaikka saan niitä yhä silloin tällöin, niin raivoamisen sijaan ne ovat itkukohtauksia. Kun olin nuorempi, 14-16-vuotias, niin kuormituskohtaukset purkautuivat itseni satuttamisella, esim. viiltely, pääni hakkaaminen nyrkeillä, hiusteni repiminen jne.
Vihaan muiden ihmisten kosketusta, pystyn sietämään sitä vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tämäkin oli muille ongelma, kun olin nuorempi, suunnilleen 15-16-vuotiaaksi asti. Minkäänlainen kosketus ei saanut minua rauhoittumaan, jos minulla oli paniikki- tai kuormituskohtaus päällä, päinvastoin.
jatkuu