tyhjyys

oon siis 8lk, kohta 9lk oleva tyttö. oon ollu sijotettuna perhekotiin kohta kaksi vuotta. syy miksi jouduin johtui kotioloista, ei itsestäni millään lailla. mulla on aika huono perhetilanne, iskä asuu kaukana uuden perheen kanssa, äiti hylkäsi mut jo ajat sitten ja äitini takia jouduin pois kotoa. mulla on kaksi siskoa, jotka ovat mulle tärkeitä. he eivät ole minun kanssa ikinä vapaaehtoisesti, aina vain jos pyydän ja se on kanssa niille tosi vaikeeta ilmeisesti. aina kun pääsen lomille perhekodilta, olen vain kavereiden kanssa joita löytyy 3, en ole edes perheeni kanssa. tää on ihan hirveetä tuntea tällästä tän ikäsenä, tän ikäset pitäis olla muutenkin perheensä kanssa. ennen perhekotiin joutumista olin jo todella alakuloinen ja eristäytynyt, mutta perhekotiin muuttamisen jälkeen asia on vaan pahentunu. ollessani pari kk perhekodissa yritin itsemurhaa unilääkkeillä. tiesin silloin etten kuolisi, mutta haluisin vaan hetkeksi päästä tuskistani pois. jouduin sairaalaan yöksi ja aamulla osastolle tämän jälkeen. olin osastolla noin. 2 viikkoa. osastolla mulle alotettiin lääkitys, joka auttoi nopeasti mutta vähän aikaisesti. hetken aikaa tunsin olevani jotain, mutta hetken ajan päästä kaikki alkoi palata taas. käyn terapiassa, mutta omasta hiljaisuudestani en osaa puhua tästä. olen todella ujo, hiljainen ja eristäytynyt ja kaikki tämä johtuu siitä mitä tunnen. kukaan ei halua olla mun kanssa täällä, perhekodissa kaikki syrjii mua ja katsoo oudosti, olen aina yksin ja kaikilla muilla on täällä kaveri. kouluni sujuu ihan ok mutta kärsin ahdistuneisuus häiriöstä, joka rajoittaa mun elämää liikaa. mä viiltelen aika usein. kipu auttaa mut hetkellisesti pois tästä tuskasta jota tunnen. en ole siis puhunut kenellekkään mun olosta sen jälkeen kun pääsin osastolta. oon ollu muiden silmissä kunnossa. oon todella yksinäinen, kukaan ei ikinä käy täällä ennenkuin kysyn ensin, joskus ei silloinkaan. kukaan ei edes kysy miten mulla menee tai mitä mulle kuuluu? tuntuu että olen mitätön, en kelpaa kenellekkään, ketään ei kiinnosta, kukaan ei halua edes puhua mulle. mua ahistaa joka ikinen ilta, enkä jaksa tätä enää. haluun päästä tästä tuskasta pois. tuntuu ihan hirveelle nähä itteni vaan virheenä. kaikkihan aina sanoo "muista pysyy vahvana, kaikki selviää kyllä" oon yrittäny tässä olla vahvana mutta on niin helvetin vaikeeta. ei mulla oo ketään kuka välittää. miten voin kelvata muille kun en kelpaa edes itelleni? en pysty puhumaan kenellekkään. en halua enää tuntea näin. oon miettinyt taas vaan miten voisin tappaa itteni. en jaksa tätä tuskaa enää. kiitos jos jaksoit lukea.