ISOVANHEMPIESI/VANHEMPIESI SOTAJUTUT? Kerätäänpä tähän tarinoita jota olette kuulleet.

Selvimmin on jäänyt mieleen vaarin ja kylänmiesten muistelut vankien teloituksista. Toimivat sotapoliiseina, en tiedä tarkemmin missä ja milloin.

Hilpeä ketju tiedossa.

Isäni isä kohteli isääni todella surkeasti, koska oli sitä mieltä, ettei isäni ollut isänisän lapsi. On tietysti, ovat aivan samannäköisetkin. Löi, solvasi, ajoi pois kotoa jo pienenä poikana, pakkaseenkin yöllä, eikä päästänyt sisään. Löi kyllä myös isäni äitiä sen jälkeen, kun sai päähänsä, että tämä on tehnyt lapsen jollekin muulle. Ja samaten isäni äiti pääsi lumihankeen palelemaan, kun ei isoisä päästänyt sisään. Onneksi oli naapureita, jotka ottivat huomaansa. Isäni isä siis palasi sodasta aivan päästään sairaana hirviönä.

Äitini isä kuulemma palasi sodasta täysin mykkänä. Ei puhunut enää koskaan mitään, eikä oikein osallistunut mihinkään aktiviteetteihin. Lähinnä istui vain ja tuijotti tyhjyyteen. Otti kyllä katsekontaktia, jos hänelle jutteli, mutta muuten eli aivan omassa päässään. Normaalisti toimi, peseytyi, söi, kävi käsittääkseni töissäkin. Viitisen vuotta sodan loppumisen jälkeen hän hirtti itsensä.

Mun tuffa lienee ollut sodassa. En tiedä varmaksi, koska asiasta ei puhuttu koskaan sanallakaan.

Ukki palveli kahdessa sodassa.

Paljoa ei kokemuksistaan puhunut, mutta isäni muistaa monta kertaa, kuinka ukki saattoi sännätä pystyyn keskellä yötä kamalan huudon säestämänä ja painua karmit kaulassa pihalle.

Kerran olivat saunoneet setäni kanssa, ja pojat olivat varovasti kysäisseet isältään, millaista siellä sodassa oikein oli? Ukki oli tovin hiljaa, ja ainoa mitä vastasi, oli: "Hän toivoo sydämestään ettette te pojat koskaan joudu samaan paskaan".

Sotilastovereita oli käynyt välillä kylässä, ja silloin olivat ukot olohuoneessa ottaneet napsuja ja muistelleet. Isä kuunteli ovenraossa, ja niin kauheita juttuja oli kuullut, ettei pysty niistä itsekään puhumaan.

Sota ON paskaa. Onneksi meillä on rauha.

Vaari oli talvisodan aikana Summassa kiväärijoukkueenjohtajana, ja erään kerran tammikuussa 1940 ojassa jääkylmässä vedessä kaulaa myöten venäläisen tankin ajellessa hitaasti edes takaisin siinä päällä.

Muuten ei kommentoinut tuntemuksiaan mutta sanoi että ”vesi ei ollut yhtään kylmää”.

Eipä paljoa puhuneet. En tiedä heistä mitään.

Isoisä oli mukana kolmessa sodassa: sisällis-, talvi- ja jatkosodassa. Sisällissota oli pahin, koska taistelut olivat nuorelle, alaikäiselle lapselle kauheampia. Hän toimi jonkin aikaa konekiväärimiehenä valkoisten joukossa, myös muissa tehtävissä. Kuuli teloituksista, joutuipa kerran ajamaan hevosella ruumiskasan ylikin. Eräässä taistelussa punaisilla oli ollut ylivoima, ja isoisäni joukon miehet joutuivat olemaan yli kaksi viikkoa pelkissä lumeen kaivetuissa kuopissa, joissa oli pohjalla havuja. Vaihtoa ei kuulunut.

Talvi- ja jatkosodassa isoisä oli jo iäkkäämpi mies, vaimo ja liuta lapsia, joista joutui olemaan jatkuvasti huolissaan, koska olivat evakkotiellä. Paljon tiukkoja tilanteita tuli myös näissä sodissa vastaan, mutta niistä hän ei paljon puhunut. Toimi konekivääriryhmän johtajana näissä sodissa, eli taisteluissa usein pahimmissa paikoissa.

Pohjoisessa asunut mummoni joutui lähtemään lapsineen Ruotsin puolelle evakkoon siinä vaiheessa kun saksalaiset alkoivat polttaa kaupunkeja. Ensimmäisenä heidät ohjattiin pesulle jonkin täishampoon kanssa, koska ruotsalaisista suomalaiset olivat ilmeisesti likaista ja sikaista porukkaa. Eipä käynyt mummo enää ikinä sen reissun jälkeen ikinä Ruotsissa.

Isoisäni oli desantti, eli hän hiihti koko talvisodan rintamalinjan "väärällä puolella" - venäläisten selustassa. Hän moitti monta kertaa venäläisten kehnoa vaatetusta, heillä oli onnettoman ohuet ja kehnolaatuiset puvut. Rintamalinjat olivat niin ehyitä, että hänen täytyi leikkiä kuollutta joskus päiväkausia, jotta hän pääsi siirtymään paikasta a paikkaan b. Öisin pystyi syömään ja etenemään, mutta päivisin piti leikkiä tuntikausia ruumista ja toivoa, ettei kukaan huomaa.

Isoisä olisi varmaan saanut psykopatia-diagnoosin, mutta silloin hän oli sankari. Laskelmoiva ja rohkea hurjapää.

"Ruokaa sai sen verran että henki pysyi".

Mummoni oli Karjalan evakko ja oli Elisevaaran asemalla kun sitä pommitettiin kahden lapsen kanssa. Kahvikupit alkoivat kilistä aseman pöydillä ja mummo otti kaksi lastaan ja syöksyi metsään piiloon muiden mukana.

Ukistani on kuva suomenhevosen selässä sodasta. 

Molemmat selvisivät sodasta.

Vierailija kirjoitti:

Selvimmin on jäänyt mieleen vaarin ja kylänmiesten muistelut vankien teloituksista. Toimivat sotapoliiseina, en tiedä tarkemmin missä ja milloin.

Tuo vankien teloitta.minen on mielenkiintoinen juttu, et varmaankaan tiedä enempää?

Nimittäin sotavankejahan ei missään nimessä saa noin vain teloi.ttaa, eli kyseessä lienee joko jostain rikoksesta tuomitut vangit (sanotaan vaikka sotavanki mur.haa toisen vankileirillä ja saa siitä kuole.mantuomion) tai omat, sotaoikeudessa tuomitut karkurit.

Niin, tai vakoilusta tuomitut siviilit. Siinä alkaa olla ne vaihtoehdot joita sotapoliisi olisi ihan laillisesti voinut olla teloitt.amassa.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni oli Karjalan evakko ja oli Elisevaaran asemalla kun sitä pommitettiin kahden lapsen kanssa. Kahvikupit alkoivat kilistä aseman pöydillä ja mummo otti kaksi lastaan ja syöksyi metsään piiloon muiden mukana.

Ukistani on kuva suomenhevosen selässä sodasta. 

Molemmat selvisivät sodasta.

Julmia ne r.yssät kun lapsilla pommittavat asemia. Vieläpä kahdella... 😳

En muista vaarin puhuneen kuin kerran sodasta, siitä on niin kauan etten oikein muuta muista kuin että oli saksalaisten kanssa jossain tiukassa paikassa ja olivat kalastaneet käsikranaateilla saksalaisten kanssa.

Vaari osasi saksaa vaikka ei asiasta puhunut tai saksaa ikinä puhunut, mutta huomasi että ymmärsi saksankielistä puhetta ja tekstiä.

Yöllä hiippaili ympäri taloa ja mökillä istui röökillä metsässä kannonnokassa istuen välillä tuntikausia yöllä.

Oli iso rauhallinen vaalea mies.

En tiedä valvottiko sota muistot vai mikä, kuoli jo "nuorena" ja mummo pisti piiloon sen kaikki armeija ym. Kuvat eikä niitä mummon jäämistöstä löytynyt.

Mummoni oli menossa navettaan lypsämään ja huomasi että navetassa oli kaksi sotilasta, toisella housut kintuissa. Sotilaat häippäsivät ja mummoni huomasi että maassa makasi poika täysin liikkumatta. Poika makasi vatsallaan, alakroppa veressä ja pää murskattuna. Mummoni oli tuolloin 7-vuotias ja tämä pikkupoika n. 4-vuotias. Mummoni tajusi vasta vuosien päästä mitä pojalle oli navetassa tehty sen kallon murskaamisen lisäksi. Mummoni toinen eno ammuttiin kotiovelleen kun yritti estää neukkuja viemästä mummoni vanhempaa sisarta mukanaan. Siskoonsa käytettiin hyväksi mutta henkensä sai pitää, siskonsa oli tuolloin 13-vuotias.

Isovaarini kärsi ilmeisesti pahoista sotatraumoista ja lopetti puhumisen sodan jälkeen. Palasi sodasta täysin mykkänä miehenä. Mitään vamma ei selittänyt puhumattomuutta, ei vaan ilmeisesti saanut sanaa suustaan. Hänellä oli kyllä sotamuistelmat jotka poltti mökkimme takassa ennen kuolemaansa. Ehdin lukea vain muutaman sivun ja muistan kuinka pettynyt olin kun mummo kertoi että muistelmat on poltettu...

Vaari ei aiheesta koskaan puhunut. Mummo muisteli muutaman kerran kuinka harvoille kotilomille tuli rupinen ja täinen luuranko jolla silmät seisoi päässä soppalautasen kokoisina. Ensin ukko talutettiin navetan apukeittiöön riisuttavaksi ja pestäväksi, sieltä tupaan lämpimän muurin ääreen. Lusikalla laihaa lihasoppaa kuin pikkulapselle kunnes ukko tokeni niin paljon että istuutui tuvan pöydän ääreen ja söi itse.

Isoisovanhempani lähtivät Karjalasta irtain omaisuus kärryn kyydissä, katsellen mennessään kun kotitila palaa. Pappa oli sen sytyttänyt tuumaten että noille koirille ei jätetä luitakaan kaluttaviksi. Saivat myöhemmin rintamamiestontin, johon pappa rakensi talon. Pitivät lastenkotia vanhemmilla päivillään, olivat erittäin empaattisia, hyviä muistoja on kummastakin.

Enpä tiedä mitään suvun tarinoita, en isän enkä äidin puolelta.

Lapsille ei yleensä kerrottu niistä sodan kauheuksista, koska heitä haluttiin suojella niiltä.

Ehkä jostain sellasista asioista saatettiin kertoa, mihin ei mitään tappamisia liittynyt, mutta jossa oli jotain poikkeuksellista ja mieleenjäänyttä.

Mummu menetti ensimmaisen aviomiehensa sodassa ja lahetti kolme poikaansa sotalapsina Ruotsiin. Karkkipussin antoi lohdutukseksi matkaevaaksi. Pojat eivat koskaan palanneet Suomeen, vaan rakensivat elamansa Ruotsiin, eivatka kaikki edes puhu(neet) suomea. Kavivat kylla aitiaan katsomassa aikuisina sitten.

Mummu paasi pesulaan toihin ja pesi saksalaisten uniformuja siella, oppi jokusen sanan saksaakin siina samalla. Pohjois-Suomessa siis tama. Muusta ei puhunut mutta epailen, etta kauniina leskirouvana saattoi olla jotain sapinaakin upseerien kanssa. 

Mina loysin mummun jaamistosta mustan, "neliskulmaisen" ristin jossa oli hopeanvarinen h*karisti keskella. Tama on mulla vielakin tallella. En tieda kenelta mummu oli sen saanut.