Miksi perheelliset naiset ovat niin katkeria lapsettomille naisille?

Unenpuutteesta?

Miksi olisin? Minulla on aikuiset lapset, voin tehdä mitä huvittaa.

En ole myöskään huomannut tällaista kateutta/katkeruutta. Itselläni yksi lapsi, nuorena saatu. Me vanhemmat yhä yhdessä, lapsi 11v. Kaikilla meillä menee hyvin: on ok työt, aikaa, rahaa, lapsi pärjää hyvin koulussa ja harrastuksissa, on ystäviä ja mielekästä tekemistä koko perheellä yhdessä ja erikseen.

Ainoa negatiivinen asia tällä hetkellä elämässä on läheisen sairaus, mutta sille emme valitettavasti voisi mitään, oli elämäntilanne mikä tahansa. Muuta kuin olla tukena.

Koska se lapsen saaminenn ei sitten ollutkaan se juttu ja harmittaa nähdä naiset, jotka valitsivat toisin. Vaikka eihän se aina välttämättä valimta edes ole..

En itse ole ainakaan kenellekkään katkera. Se syö ihmistä ja vie voimia. Jokainen on oman onnensa seppä. Itse synnytän pian ensimmäisen lapseni ja koen tämän todella jännittävänä ja mullistavana asiana.

Kovin montaa lasta en aio tehdä. Tämä yksi saattaa riittää tai korkeintaan kaksi. Ikääkin jo sen verran että ei tässä ehdi kovin montaa lasta. Ja suurperhe ei ole koskaan ollut unelmani.

Mutta vähän samaa vastakkainasettelua kuin miksi köyhät ovat katkeria rikkaille. Siinäkin asiassa suomalaiset ovat itse syypäitä valintoihinsa, täällä kaikki on mahdollista ja ihminen voi tehdä mitä vaan.

Nautin kahdesta viimeisestä lapsettomasta vuodestani oikein tarkoituksella pitkine yöunineen, kun ystäväni sai lapsen. Sitten sain onnekseni myös itse lapsia.

Univelkani ollessa suurimmillaan kadehdin laiskoja ja käytökseltään ärsyttäviä isovanhempia, jotka vain hankaloittivat lapsiperheelämää, vaikka tuttavilleen kehuivat, kuinka lastenlapsilleen omistautuvia he olivat. Joo, kantoivat meille romua, jota emme tahtoneet ja eivät vieläkään ole ottaneet opikseen! Minua ja miestäni kyllä hoitivat isovanhemmatkin, silloin kun he itse olivat vanhempia ja turhaa tavaraa ei ollut!  

Lapsettomia en ole kadehtinut. Säälisin itseäni, jos olisin tahtomattani jäänyt lapsettomaksi.

Missä olet tällaiseen katkeruuteen törmännyt? Ei omassa tuttavapiirissä ainakaan ole ketään, jota lasten saaminen jälkeenpäin jotenkin harmittaisi.

Miten kateus ilmenee? En tunne ketään äitiä, joka kadehtisi. Omissa piireissä lapset on tehty yli 30-vuotiaina, joten omat lapsettomat menot ja jutut tuli suoritettua jo ennen lapsia.

Minua lähinnä säälittää lapsettomat naiset. Ei sitä onnea kaikille ole suotu herätä hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisesti tuhisevan taaperon ja miehen vierestä. 

No mä lähinnä säälin lapsettomia. En tod ole katkera. Lisäksi naurattaa kun lapsettomat luulee että vsin lpsertomalla voi olla loistava ura ja perheellinen on vain äityli. Mulla on ihan molemmat, loistava hyväpalkkainen työ ja nouseva ura, sekä myös lapsia. En vaihtaisi ikimaailmassa surkeaan lapsettoman elämään.

No en kyllä ole katkera, miksi olisin? Täällä voin sanoa, että minusta lapsettomien elämä vaikuttaa kauhean tylsältä: aamulla töihin, illaksi kotiin ja ruuat mikroon, sitten sohvalle katsomaan telkkaria. Jotkut käy oikein salillakin. Tätä samaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Karmeaa. Mutta ymmärrän kyllä, että ei se velasta siltä tunnu, hän varmasti ajattelee minun elämästäni, että onpa karmeaa. Omat lapset alkaa olla jo aikuisia ja on ihanaa, että on ollut erilaisia elämänvaiheita ja tulee vielä olemaankin. Pääsen toivon mukaan vielä kokemaan mummoudenkin. Minun puolestani jokainen saa hankkia tai olla hankkimatta lapsia, ei kuulu minulle. 

Miksi ihmeessä olisivat? Onko ap:n äiti katkera, minä en ole.

Veloissa ihmetyttää vain heidän innokas vauvapalstailunsa.

Vierailija kirjoitti:

No mä lähinnä säälin lapsettomia. En tod ole katkera. Lisäksi naurattaa kun lapsettomat luulee että vsin lpsertomalla voi olla loistava ura ja perheellinen on vain äityli. Mulla on ihan molemmat, loistava hyväpalkkainen työ ja nouseva ura, sekä myös lapsia. En vaihtaisi ikimaailmassa surkeaan lapsettoman elämään.

Kuulostaa katkeruudelta toi sääli. Jos et olisi katkera, et kiinnitäisi lapsettomiin huomiota.

Näillä perheellisiä naisilla on usein kummallinen käsitys meidän perheettömien, lapsettomien, sinkkujen elämäsät: "sinulla on niin helppoa, kun ei tarvitse ajatella muita, kuin itseäsi!", Joo, No kyllä minulla lemmikki on, että sitä pitää ajatella , ja ei kyllä sitten kukaan ajattele myöskään minua, että ihan yksin pitää selvitä, kun on sairas, väsynyt, yksin pitää pohtia, pähkäillä kaikki asiat , ja maksaa, ja itkut itkeä ja juhlapyhät viettää. Eli en nyt tuosta helposta niin tiedä. Lisäksi kuulee usein, että" olet varmaan itsekös ja itsekeskeinen, kun sinulla ei ole perhettä tai lapsia", No joo, mitä nyt sairran vanhemman omaishoitajana toimin kymmenen vuotta, kun siskon mielestä minulla oli siihen aikaa ja sopiva koulutus, ja kun ei kuulemma ole mitään muuta tärkeää elämäsdå. Mitä nyt Olin huolissani yötä päivää, ja loppuvaiheessa, kun kotona vielä adui, poliisipartion kanssa etsin milloin mistäkin, kun ei kotiin löytänyt. Sain vielä fudut töistä, ja kun oli taloudellisesti tiukkaa, Siskoni ei auttanut. Sairastuinpa masennukseen, enkä saanut tähän tukea keneltäkään. Että se siitä itsekkyydestä...

Paras kommentti oli eräältä perheelliseltä se, että :"pääsisinpä mielisairaalaan potilaaksi viikoksi niin voisin maata viikon sängyssä ja lukea kirjoja", eihän siellä muuta tehdä. No joo, kyllä tehdään

Vierailija kirjoitti:

No en kyllä ole katkera, miksi olisin? Täällä voin sanoa, että minusta lapsettomien elämä vaikuttaa kauhean tylsältä: aamulla töihin, illaksi kotiin ja ruuat mikroon, sitten sohvalle katsomaan telkkaria. Jotkut käy oikein salillakin. Tätä samaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Karmeaa. Mutta ymmärrän kyllä, että ei se velasta siltä tunnu, hän varmasti ajattelee minun elämästäni, että onpa karmeaa. Omat lapset alkaa olla jo aikuisia ja on ihanaa, että on ollut erilaisia elämänvaiheita ja tulee vielä olemaankin. Pääsen toivon mukaan vielä kokemaan mummoudenkin. Minun puolestani jokainen saa hankkia tai olla hankkimatta lapsia, ei kuulu minulle. 

Täsmälleen samaa mieltä! Omakin lapseni jo aikuinen ja elämäni ei eroa enää lapsettomien kavereideni kanssa mitenkään. Paitsi että näen rakasta lastani usein. Matkustelen, käyn leffassa, kuntoilen ja juhlinkin joskus. Silti pohjimmiltaan elämä on hyvin pitkälti töihin-kotiin-nukkumaan -meininkiä. Olen nyt 45v ja näillä mennään hyvällä tuurilla kymmeniä vuosia.

Ai että kun olen iloinen ja kiitollinen, että sain kokea vuodet myös jotain muuta tuon lisäksi! Lapsen kasvun, harrastukset, koulun, ilot ja surut. En kadehdi pätkääkään kavereitani, ovat jääneet paljosta paitsi. Kukaan heistä ei ole sen kummempia asioita suorittanut lapsiperhe-eloni aikana. Ehkä matkustelleet vähän enemmän ja rahaa ollut käyttää itseensä, mutta pikkujuttuja nuo. Velat usein kuvittelee, että lapset säilyvät ikuisesti pieninä ja rasittavinta. Todellisuudessa heistä tulee suhteellisen nopeasti kivoja aikuisia ihmisiä.

Hhmm. Toisin päin se tuntuu olevan?

Vierailija kirjoitti:

No mä lähinnä säälin lapsettomia. En tod ole katkera. Lisäksi naurattaa kun lapsettomat luulee että vsin lpsertomalla voi olla loistava ura ja perheellinen on vain äityli. Mulla on ihan molemmat, loistava hyväpalkkainen työ ja nouseva ura, sekä myös lapsia. En vaihtaisi ikimaailmassa surkeaan lapsettoman elämään.

Oho, aika katkeran kuulosta tekstia ihmiselta, joka sanoo ettei ole katkera :D

Ma olen siis itse lapseton, enka todellakaan ole sita siksi, etta haluaisin luoda "loistavan uran". En ole urakiipija, teen mieluummin helppoja hommia ja unohdan tyot kun tyoaika loppuu. Palkka on sen verran hyva etta parjataan, miksi haalisin itselleni enemman haasteita ja enemman stressia? 

En tiennytkaan etta mun elama on surkeaa, avaisitko etta miksi ajattelet nain? :) (Vaikka et katkera olekaan.)

Vierailija kirjoitti:

No en kyllä ole katkera, miksi olisin? Täällä voin sanoa, että minusta lapsettomien elämä vaikuttaa kauhean tylsältä: aamulla töihin, illaksi kotiin ja ruuat mikroon, sitten sohvalle katsomaan telkkaria. Jotkut käy oikein salillakin. Tätä samaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Karmeaa. Mutta ymmärrän kyllä, että ei se velasta siltä tunnu, hän varmasti ajattelee minun elämästäni, että onpa karmeaa. Omat lapset alkaa olla jo aikuisia ja on ihanaa, että on ollut erilaisia elämänvaiheita ja tulee vielä olemaankin. Pääsen toivon mukaan vielä kokemaan mummoudenkin. Minun puolestani jokainen saa hankkia tai olla hankkimatta lapsia, ei kuulu minulle. 

Tama on niin totta. Minulle kamalaa olisi se, etta kotona olisi koko ajan joku ihmisenalku vaatimassa huomiota ja meluamassa tyopaivan jalkeen, ja etta sita pitaisi viela kuskata harrastuksiinkin. :) Eli jokainen tekee ne itselleen parhaiksi kokemansa valinnat. 

Sen verran korjaisin etta oma elamani ei ole kuvailemasi kaltaista, me kaydaan siella salillakin joo (tai iltakavelyilla kahdestaan) mutta suurin osa arki-illoista istutaan kuitenkin sohvalla, kuunnellaan musiikkia, keskustellaan, pusitaan, rakastellaan ja saatetaan siemailla viinejakin. Ateria on ns. alusta asti itse tehty (on katsos aikaa ruuanlaitolle eli mikrolle ei ole tarvetta) ja telkkaria (Netflixia) katsotaan lahinna harvoin viikonloppuisin. Siis jos ei olla kavereiden kanssa menossa tai jollain viikonloppukaupunkimatkalla kahdestaan. :) 

Heti tässä ensimmäisellä sivulla voi havaita, miten tänne tulevat perheelliset vakuuttelemaan, etteivät ole katkeria, mutta kuitenkin piikittelevät samaan syssyyn :D vai että sääliä... Mielestäni tällä palstalla on kaiken aikaa jotain "vela"-aiheisia keskusteluita, joissa kokoonnutaan haukkumaan puolin ja toisin. 

Tunnen lähipiirissäni pari ihmistä, jotka oikeasti katuvat lastensa hankintaa. Eivät itse lapsia, mutta sitä, että päätyivät heidät hankkimaan. Tämä on kenties nykypäivän isoimpia tabuja sanoa edes terapeutille ääneen. Eikä pitäisi olla! On naiivia ajatella, että kaikki vanhemmat olisivat loputtoman onnellisia lapsistaan. Pitäisi olla vapaampaa puhua avoimesti perhe-elämän huonoista puolista, jotta niitä pystyttäisiin kehittämään parempaan suuntaan.

Samalla lapsettomat voisivat miettiä kahteen kertaan, miten puhuvat lapsista ihan yleiselläkin tasolla. Mielestäni kaikki solvaavat kommentit vain vievät miltään hedelmälliseltä keskustelulta suunnan. 

Miksi olemme molemmin puolin niin ehdottomia tässä? Ei toisen perheellisyys tai lapsettomuus pitäisi olla henkilökohtainen solvaus toista osapuolta kohtaan, mutta usein tuntuu keskusteluja lukiessa, että näin se koetaan ja tulkitaan ja tehdään selväksi.

Vierailija kirjoitti:

Heti tässä ensimmäisellä sivulla voi havaita, miten tänne tulevat perheelliset vakuuttelemaan, etteivät ole katkeria, mutta kuitenkin piikittelevät samaan syssyyn :D vai että sääliä... Mielestäni tällä palstalla on kaiken aikaa jotain "vela"-aiheisia keskusteluita, joissa kokoonnutaan haukkumaan puolin ja toisin. 

Tunnen lähipiirissäni pari ihmistä, jotka oikeasti katuvat lastensa hankintaa. Eivät itse lapsia, mutta sitä, että päätyivät heidät hankkimaan. Tämä on kenties nykypäivän isoimpia tabuja sanoa edes terapeutille ääneen. Eikä pitäisi olla! On naiivia ajatella, että kaikki vanhemmat olisivat loputtoman onnellisia lapsistaan. Pitäisi olla vapaampaa puhua avoimesti perhe-elämän huonoista puolista, jotta niitä pystyttäisiin kehittämään parempaan suuntaan.

Samalla lapsettomat voisivat miettiä kahteen kertaan, miten puhuvat lapsista ihan yleiselläkin tasolla. Mielestäni kaikki solvaavat kommentit vain vievät miltään hedelmälliseltä keskustelulta suunnan. 

Miksi olemme molemmin puolin niin ehdottomia tässä? Ei toisen perheellisyys tai lapsettomuus pitäisi olla henkilökohtainen solvaus toista osapuolta kohtaan, mutta usein tuntuu keskusteluja lukiessa, että näin se koetaan ja tulkitaan ja tehdään selväksi.

Onko se katkeruutta jos säälii vaikka erittäin rikasta ihmistä joka ajaa kaikki luotaan kun varjelee rahojaa? Minusta ei 🤔